Kirjoittajaoppaita – Ursula K. Le Guin: Steering the Craft (Kosmoskynä 4/2004)

Kirjoittanut: Vesa Lehtinen

 

Artikkeli on julkaistu alunperin Kosmoskynässä 4/2004.

 

Ursula K.LeGuin: Steering the Craft
The Eight Mountain Press 1998
ISBN 0-933377-46-0

Ursula Kroeber LeGuin on Yhdysvaltalainen kirjailija, joka on kirjoittanut myös tieteiskirjallisuutta. LeGuinin viimeisin suomennettu teos on ilmestynyt Vaskikirjoilta ja hänen pääteoksiinsa kuuluu muun muassa Pimeyden Vasen Käsi, joka ilmestyi suomeksi 1976. LeGuin sanoo ammatikseen kirjoittamisen, lukemisen, kotityöt ja opettamisen. Hän on feministi, luonnonsuojelija ja länsiamerikkalainen – mitä viimeinen sitten tarkoittaakin.
 
 

“Jotkut ihmiset ajattelevat, että taide on kontrolliasia. Mielestäni kyse on pikemminkin itsehallinnasta; minulla on tarina joka haluaa tulla kerrotuksi. Se on minun tarkoitukseni; minä olen sen keino. Jos pidän itseni, egoni, mielipiteeni, henkisen jätteeni, pois tieltä ja löydän tarinan kiintopisteen ja seuraan tarinan liikettä, tarina kertoo itsensä.”

Vuonna 1996 LeGuin järjesti neljäntoista osanottajan kirjoituskurssin, jonka kokemusten ja palautteen perusteella hän teki tämän kirjan. Sen alaotsikko on: “Harjoituksia ja keskusteluja yksinäiselle navigaattorille tai kapinalliselle miehistölle”. Kirjasta tulevat voitot menevät naisten kirjoitustyöpajoihin Yhdysvalloissa.

LeGuin ei kirjoita vain tieteiskirjallisuuden tai fantasian, vaan yleensä kirjallisuuden ja vaikkapa muistelmien kirjoittamisesta. Monista muista jenkkiläisistä kirjoitusoppaista poiketen LeGuin ei kirjoita kaupallisesti menestyvistä teksteistä, julkaisupolitiikasta ja agenteista. Kirja keskittyy – vaikka vain omaksi ilokseen – kirjoittamisen taitoon ja sen opettelemiseen. LeGuin käsittelee mm. oikeaa sanankäyttöä englannin sijamuotoja ja pronomineja myöten. Asiatekstin sekaan hän on lisännyt erikseen merkittyjä mielipideosiota.

Kirjassa on myös useita kirjoitusharjoituksia, joiden avulla on tarkoitus harjoitella erilaisia kirjoittamistapoja. Tarkoitus on saada kirjoittaja tajuamaan, mitä hän tekee ja miksi. LeGuin kehottaa tekemään harjoitusten tarinoista jonkin muutoksen tai tapahtuman näyttämö. Hän kehottaa kirjoittajaa pistämään tekstin syrjään viikoksi ennen uutta arviointia.


Kirjoituksen ääni

Kieli on alun perin puhuttua ja tarinatkin on aikoinaan kerrottu vain ääneen. Siksi LeGuin kehottaa miettimään, miltä kirjoitettu teksti kuulostaa. Teksti voi olla tylsää ja matelevaa tai virtaavaa ja voimakasta. Harjoituksessa LeGuin kehottaa leikittelemään kielellä, kirjoittamaan tekstin jonka voi lukea ääneen ja joka nimenomaan kuulostaa komealta.


Välimerkit

LeGuin vitsailee, että proosakirjoittajat ovat kiinnostuneet lähinnä elämästä ja pilkuista. Ja puolipisteistä. Kuten moni muu englanninkielinen kirjoittaja, hän suosittelee Strunkin & Whiten kirjaa Elements of Style.

LeGuinille kielioppisäännöt ovat kuin moraali. Toisaalta hän sanoo inhoavansa niitä, jotka käyttävät kielioppivirheistä muistuttamista oman egonsa korostamiseen. Hän sanoo myös löytäneensä ylitarkkoja ohjeita kuten “romaanin pitäisi alkaa yhden lauseen sisältävällä kappaleella” tai “kappaleessa saa olla korkeintaan neljä lausetta”. LeGuin ei anna tarkkoja määräyksiä ja sanoo, jos jokin asia on vain hänen mielipiteensä.


Lauseen pituus ja sanajärjestys

Kertovassa tekstissä lauseen on johdettava seuraavaan, kunnes kohtaus loppuu. Sen perustehtävä on pitää tarina liikkeessä, viedä lukijaa mukanaan ja saada hänet kääntämään sivua. Jos kertomuksen lukija pysähtyy ihastelemaan sanavalintoja, lause ei täytä tehtäväänsä. Runous on eri asia – siinä, miltä sanat kuulostavat, on merkitystä.

LeGuin syyttää äidinkielenopettajia ja sanomalehtimiehiä siitä, että he ovat kannustaneet vain lyhyiden lauseiden käyttöä. Asiatekstissä ja lehtikirjoituksissa on erilaiset säännöt kuin kirjallisessa tekstissä. LeGuin ei muista yhtään hyvää kirjaa, jossa olisi enimmäkseen lyhyitä lauseita. Ja saman tien myöntää, että tämä näkemys voi vastata vain hänen makuaan.

Lauseen tarkoitus määrää pituuden. Aseen laukauksesta voi kertoa lyhyesti, kun taas tunteista puhuminen lyhyillä lauseilla on töksähtelevää. Valitse tarinaan sopiva muoto tai “päädyt muistuttamaan toisen luokan Hemingwayta”.

Toisaalta hyvin pitkät lauseet täytyy rakentaa huolellisesti. Tekstin pitäisi kiinnittää huomio tarinan kokonaisuuteen, ei sen sanavalintoihin. Jos lause on niin täynnä vertauskuvia, että lukija pysähtyy ihastelemaan niitä, vertauksien pitäisi kuulua runoon, ei proosaan.


Toisto

LeGuin syyttää lehtiväkeä ja opettajia, jotka kehottavat varomaan saman sanan toistoa (minua siitä varoitteli ruotsinopettaja). Toistoa voi myös käyttää kirjallisena tehokeinona paitsi sanoissa ja kappaleissa, myös fraaseissa, kuvissa, tapahtumissa ja suhteissa. Tilanne tai tapahtuma toistuu samanlaisena tai samankaltaisena. Varsinkin myyteissä ja rituaalitarinoissa, jotka ovat alun perin kulkeneet muistitietona, on paljon tarkoituksellista toistoa, jolla on mystinen merkitys. Niissä jonkin asian toistaminen lisää sen voimaa. Harjoituksessa siis käsitellään sanojen, lauseen rakenteen, rytmin ja tapahtumien toistoa.

LeGuin myös mainitsee, että eurooppalaisissa tarinoissa asiat tuppaavat tapahtumaan kolmen sarjoissa, Amerikan intiaanien kertomuksissa usein neljän.


Laatusanat ja adverbit

Laatusanat ovat lihottavia ja niitä pitää käyttää harkiten. Adverbin voi kiertää muuttamalla sen muuksi (“murahteleva ääni” = “murahdus”). LeGuin sanoo itse joutuvansa varomaan adverbeja “kind of”, “sort of” , “just” and “very” (suomenkielen vastineet ovat “tavallaan”, “juuri” ja “erittäin”). Hän myös kehottaa kirjoittajia tarkkailemaan omia taipumuksiaan moiseen.

Sanat “äkkiä” ja “jotenkin” ovat laiskan kirjoittajan sanavarastoa – “jotain” vain “äkkiä” “jotenkin” tapahtuu. Kun LeGuin opettaa tieteiskirjallisuuden ja fantasian kirjoittamista, hän kieltää koko “jotenkin “ sanan.

Myös liian koristeelliset laatusanat ovat poissa muodista. LeGuin kehottaa kirjoittajaa valitsemaan laatusanansa tarkkaan silla “kertova proosa, varsinkin jos sen pitää kestää pitkään, tarvitsee enemmän lihaksia kuin läskiä”.


Subjekti, pronomini ja verbi

Passiivimuodot eivät ole LeGuinin mieleen. Akateemiset paperit ja yhtiöiden ja puolueiden kirjeenvaihto ovat niitä muutenkin pullollaan – ikään kuin kukaan ei ottaisi vastuuta mistään. Kukaan ei ole tehnyt mitään, jokin on vain tehty.

Tarinankerronnassa voi käyttää lähinnä sijamuotoja “minä”, “hän” ja harvemmin “me” ja “he”. Runoilijat saattavat asettaa sanansa runon kohteelle “sinä”. LeGuinin mukaan pari kokeellista tarinaa on myös kirjoitettu toisessa persoonassa.

Mennyt aikamuoto ei välttämättä kuvaa menneisyyttä eikä nykyinen aikamuoto nykyisyyttä. Ainoa nykyisyys on lukijan mielessä. LeGuin kutsuu mennyttä aikamuotoa nimellä “mukaanottava kertomamuoto” (“inclusive narrative tense”) ja nykyistä aikamuotoa “keskittynyt kertomamuoto” (“focussed narrative tense”).

Vain lehtijutut on perustellusti kirjoitettu nykyisessä aikamuodossa (vaikka ajankohtaisuus voikin olla harhaa). Tämä vaikuttaa proosaankin, koska kirjoittajat haluavat saavuttaa saman välittömän tapahtumisen tunteen ja että mennyt aikamuoto viittaa vain historiaan.

LeGuin kutsuu nykyistä aikamuotoa “keskittyneeksi”, koska se rajoittaa ja keskittyy lähikuvaan jostakin tapahtumasta. Muiden aikamuotojen käyttäminen muuttuu hankalaksi ja kuulostaa keinotekoiselta. Muu maailma sulkeutuu ulkopuolelle.
LeGuinin mielestä nykyisen aikamuodon käyttö on lähinnä tarkoituksellinen tekniikka, jolla halutaan herättää huomiota.

Se on muodikasta, koska se vastaa maailmankuvaa, jossa mikään ei ole monimutkaista tai yhteydessä menneeseen tai mihinkään, joka juuri nyt ei ole paikalla. Se on asioista raportointia, joka johtaa pois kirjoittajan ja henkilöhahmojen mielestä. Väitteistä huolimatta se ei tuo “välittömyyttä”. Tuloksena on tasapaksua, turvallista ja ennustettavaa MacProosaa.

LeGuin myös varoittaa pomppimasta imperfektistä preesensiin ja takaisin ainakaan ilman minkäänlaista varoitusta, muuten lukija menee sekaisin. Lukiessa kannattaa tarkkailla kertojaa ja aikamuotoja ja miettiä miksi kirjoittaja on käyttänyt juuri niitä.


Näkökulma ja ääni

Kertojan ääni on osa näkökulmaa ja näkökulmahenkilöllä on oma suhteensa tapahtumiin. “Luotettava kertoja” kertoo asiat niin kuin ne ovat – he olivat aikaisemmin yleisiä. Nykyisin on myös “epäluotettavia kertojia”, jotka kertovat vain oman näkökulmansa – ja samalla kertovat paljon itsestään tai maailmasta jossa he elävät. Lukijan tehtävänä on arvata, kuinka paljon hahmo panee omiaan. Kirjoittajat huomaavat usein, että tarina menee jumiin kunnes he löytävät sille oikean kertojan tai kertomatavan.

Kertojamuodon vaihtaminen ei onnistu pelkästään persoonapronomineja vaihtamalla, koska myös näkökulma vaihtuu. Näkökulmatyyppien vaihtaminen kesken tarinan on vaikeaa, koska lukijalta menee pasmat sekaisin, hahmoista puhumattakaan. Pelkästään siirtyminen näkökulmahenkilöstä toiseen samaan näkökulmatyypin sisällä täytyy hoitaa taiten.

Muistelmakirjoittajilla ei ole oikeutta ruveta arvailemaan, mitä toisten ihmisten päässä liikkui tai esittää sitä totena. Kuvitteellista tarinaa kirjoittavat puolestaan tietävät, mitä heidän hahmojensa päässä liikkuu. LeGuin kehottaa muistelmakirjailijoita vaihteeksi kokeilemaan kuvitteellista tarinaa harjoitukseksi muista näkökulmista.

LeGuinin mukaan monet kirjoittajat murehtivat, miten esittää hahmojen julkilausumattomat ajatukset. Toimittajilla on tapana käyttää kursiivia. LeGuin kehottaa kirjoittamaan ne epäsuorasti tai dialogina.


Näkökulman muuttaminen

Näkökulman muuttamiseen täytyy olla hyvä syy. LeGuinin mielestä saman tekstin – varsinkaan lauseen tai sanan – sisällä ei voi tehdä muutosta ulkopuolisen ja mukanaolevan näkökulman välillä eikä hän keksi siihen hyvää syytä.
Jos näkökulmahenkilöä vaihtaa liian usein tai liian rivakkaan tahtiin, lukija väsyy siihen, että häntä raahataan edestakaisin. Lopulta hän ei saa selvää, kenestä on kyse.


Epäsuora kertominen

Jotkut tarkoittavat tarinalla juonta. Jotkut supistavat sen toiminnaksi. LeGuin on eri mieltä.
LeGuinkin mielestä tarina kulkee omaa polkuaan – se syntyy kun sitä kirjoitetaan. Hän vastustaa tiukasti suunniteltuja juonirakenteita. Maailma on täynnä tarinoita – niitä vain täytyy löytää. Juonia on rajoitettu määrä (lähteestä riippuen seitsemästä kolmeenkymmeneen). Tarinoiden määrällä ei ole rajaa. Jokaisella on oma tarinansa ja jokainen kohtaaminen luo uuden.

Tarina on muutakin kuin juonta ja toimintaa. Joissakin suurissa kertomuksissa ei ole kumpaakaan. Juonen ei pitäisi ajaa tarinan yli eikä sitä aina tarvita. Tarinassa täytyy tapahtua jotain, mutta sen ei tarvitse olla täynnä toimintaa. Tarina voi olla saapumaton kirje tai sanomaton ajatus.

Tarinaan tarvitaan henkilöhahmoja, keskustelu, tilanne tai paikka, josta voi löytää tarinan. Tästä LeGuin saa mielikuvan josta myös kirjan nimi tulee: Venettä Ohjaamassa. Tarinan vene tietää, mihin se on menossa. Ohjaajan eli kirjoittajan tehtävä on auttaa sitä löytämään oma tiensä perille.


Tiedon välittäminen tarinassa

Varsinkin tieteis- ja fantasiakirjoissa kirjoittajan täytyy kertoa lukijalle enemmän ympäristöstä. LeGuinkin varoittaa käyttämästä luentoja ja tunkemasta kaikkea tietoa yhteen kappaleeseen. Muistelmissakin täytyy kuvailla hieman enemmän tarinan mennyttä maailmaa. Tiedon sijoittaminen tarinaan – kertominen rivien välissä – on opittava kyky. Ja osa ratkaisusta on jo se, että tiedostaa ongelman.

Monet pelkäävät pitkiä kuvailujaksoja, koska ne hidastavat “toimintaa”. LeGuinista maasto ja suuri määrä kuvailua voi olla toimintaa. (Olen muuten eri mieltä).

Muistelmat kirjoitetaan usein vain omalla äänellä, jolloin tekstistä tulee yksinpuhelu. Jotkut tarinankirjoittajat tekevät samaa ja käyttävät hahmoja pelkkinä puhetorvina. Silloin täytyy harjoitella kuulemista ja muiden äänien käyttämistä. Kuvitteellista tekstiä kirjoittavan pitää antaa hahmojen puhua kauttaan, vaikka hän onkin niiden ohjaksissa. LeGuin myöntää, ettei hän itse osaa kuunnella oikeaa ääntä ja siirtää sitä paperille ja että hän kunnioittaa suuresti niitä jotka osaavat.

Kirjoittajaa voi pelottaa vaikkapa toisen sukupuolen näkökulmasta kirjoittaminen. Usein nuoret eivät kirjoita itseään vanhemmista ihmisistä. Jotkut kirjoittavat perheestä vain ja ainoastaan lapsen näkökulmasta.

Tässä luvussa on laajempi harjoitus eri näkökulmien käytöstä pelkästään vuoropuhelua käyttämällä: jonkin hahmon kautta, joka on täysin erilainen kirjoittajaan verrattuna tai kertomalla pelkästään ympäristön kautta vaikkapa ympäristöstä, jossa ei enää – tai vielä – ole ketään tai tapahdu mitään. Viimeisessä osassa LeGuin antaa sadun alun, josta pitää kertoa epäsuorasti, ja viimeiseksi liittämällä tapahtumiin jokin taustalla toimiva prosessi.

 

Tunkua ja hyppimistä

LeGuin käyttää termejä Tunkeminen ja Hyppiminen (Crowding and Leaping). Tunkemisessa tarina pidetään liikkeellä sortumatta kliseisiin, erikoisiin sananvalintoihin ja eksymättä sivuraiteille. Hyppimisessä valitaan, mitä jätetään tarkoituksella pois tai tavallaan pudotetaan rivien väliin.

LeGuin kehottaa pistämään ensin aivan kaikki ensimmäiseen versioon. Toista versiota tehdessä pitää päättää, mikä todella kertoo jotakin. Jotkut toimintakirjoittajat kirjoittavat kaikki yksityiskohdat. Mutta piirteet, jotka näyttävät siltä, kuin ne olisivat lipsahduksia muihin asioihin, voivat silti olla tärkeitä tarinan henkilön tai taustan kuvauksessa. Parempi kohtaus kuin pelkkä kuiva selitys.

LeGuin määrittelee tarinan kertomukseksi ulkoisesta tai sisäisestä toiminnasta ja muutoksesta tiettynä aikana. Juoni on tarinan muoto, joka käyttää muotonaan toimintaa. Toiminta puolestaan liittää yhden näytöksen tiukasti toiseen ja loppuu huippukohtaan.

Mutta LeGuinin mielestä tarina ei ole juonen vaan tarinan kertomisessa. Uudet kirjoitusoppaat kuulemma sekoittavat tarinan ja konfliktin. LeGuinin mielestä tämä “kuvastaa kulttuuria, joka korostaa aggressiota ja kilpailua ja kannustaa tietämättömyyteen muista vaihtoehdoista”.

Konflikti on yhdenlaista käytöstä. Mutta on olemassa muutakin kuten asioiden yhdistäminen, löytäminen, menettäminen, keksiminen, eroaminen, muuttaminen ja muuttuminen. Tarina on jonkin liikkumista, jonkin tapahtumista, jonkin tai jonkun muuttumista.

Tarina ei tarvitse tiukkaa juonirakennetta, mutta se tarvitsee kiintopisteen. Kaikki tapahtumat, hahmot, sanat ja toiminta keskittyyvät kiintopisteen ympärille. Se ei välttämättä ole yksittäinen asia, henkilö tai ajatus. Joskus sitä ei voi lyhyesti määritellä. Joskus se on niin monimutkainen, että sen määrittelemiseen menee koko tarina.

Kirjan lopussa on kuvaus kirjoittajarinkipajasta joka ei kovin paljon eroa täkäläisistä tavoista. Toinen esittelee englannin verbimuotojen käyttöä esimerkkinä sana “change” (muuttua).

Steering the Craft poikkeaa jenkkiläisten kirjoitusoppaiden valtavirrasta. Harjoituksista voi hyvinkin saada uutta osviittaa omaan kirjoittamiseensa, kunhan muistaa, että sanamäärät ovat englannin kielelle.

LeGuin sanoo tehneensä oppaan naisten kirjoituskurssin perustalle, mutta sen ohjeet käsittelevat yleensä kertovaa sanankäyttöä. Sellaisena se sopii useimmille ihmisille.

 

Vesa Lehtinen on kirjastomerkonomi, pitkäaikainen Tieteiskirjoittajien jäsen ja yhdistyksen entinen taloudenhoitaja.

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*