Ihmisiä, sankareita ja Kojootti, eli sananen Le Guinin realismista

Jos tieteen kehityksen näkee sankaritarinan tai suuren tragedian sijaan pikemminkin ihmisen elämäntarinana, silloin tieteiskirjallisuudestakin tulee enemmän realisista kuin myyttistä, kirjoitti Ursula K. Le Guin. “Se on outoa realismia, mutta todellisuus on outo.”1

Myyttien ominaispiirteitä olen pyöritellyt päässäni vuoden jos toisenkin, mutta mitä oikeastaan sisältyy “elämäntarinaan”? Ainakin valtavasti pieniä asioita, joista ei missään kerrota. Sellaisia, jotka jäävät suurten kertomusten varjoon. Aina ei tule ajatelleeksi, että niitä olisi edes syytä sanallistaa. Elämähän on rajoiltaan kovin häilyvä tarina. Se ei noudata kaavoja eikä aina edes järkeä. Asioita unohtuu tai jää kesken. Tapahtuu virheitä ja väärinymmärryksiä. Mikään ei pysy kovin kauaa muuttumattomana. Arki tulee historiallisten tekojen tielle. Eikä arkkityyppisiä sankareita löydy oikeasti mistään, ja hyvä niin.

Le Guin ei pitänyt sankareista vaan ihmisistä – siitä, miten moniulotteisia ihmiset lopulta ovat. Hänelle kertomus ihmiskunnasta ei ollut jatkuvan kamppailun ja valloitusten vaan pienten tekojen kautta kehittyvän kulttuurin kuvaus. Vertauskuvallisesti mahtavinta teknologiaa ei ole ase, sankarin työväline, joka mahdollistaa aina vain tehokkaamman tuhoamisen, vaan säkki, johon asioita voi säilöä. Pieniä asioita. Tarpeellisia asioita. Arjen kokoisia asioita.

Le Guin kutsui yhteiskuntamme sisäistämää, väkivaltaa ihailevaa ja naisten työn usein sivuuttavaa myyttiä “tappajatarinaksi”. Marssivat armeijat ovat yksi valloituksen muoto. Toinen on kuvitelma siitä, että luonto ja sen lait on alistettu ihmisen täydelliseen hallintaan. Tällaisen eepoksen päähenkilö on tietenkin kaikkivoipa supersankari Tiedemies – paino yhdyssanan molemmilla osilla. Tieteen kehitys on näin vain avaruuteen kohoavien rakettien ja maahan putoavien ydinpommien vuorottelua. Tätä Le Guin ei kokenut omaksi kertomuksekseen. “Niinpä tietyllä kiireellisyydellä haen toista tarinaa, sen luonnetta, aihetta ja sanoja; kertomatonta tarinaa, elämäntarinaa.”

Tällainen tarina on tietenkin olemassa, ja sitä kuiskitaan kaikkialla. Minulle sen ydinsanoma tiivistyy Kojoottiin, Le Guinin monesti lainaamaan kujeilijahahmoon. Kojootti loi maailman, joka ei noudata länsimaisen tieteen monesti pakkomielteistä rationaalisuutta: se irvailee, temppuilee, tekee asioista suhteellisia. Se on Amerikan alkuperäiskansojen henkiolento, joka muodostui Le Guinilla jonkinlaiseksi vastavoimaksi eurooppalaislähtöiselle tappajatarinalle.

Le Guinin mieltymys alkuperäiskansoihin, varsinkin Kalifornian alueen asukkaisiin, periytyi hänen vanhemmiltaan. He olivat antropologeja, jotka tutkivat erityisesti yana-heimoa ja kirjoittivat kirjoja sen viimeisestä jäsenestä, Ishistä. Euroopasta marssinut kuviteltu sankari kukisti tieteen ja kehityksen nimissä muun muassa hänen kansansa. Mutta Kojootti jäi elämään.

Kun Le Guin toivoi tieteiskirjallisuuden hivuttautuvan kauemmas maailmoja valloittavista tai niitä tuhoavista yli-inhimillisistä sankareista, näen siinä Kojootin työn jatkuvan. Kehityskulkumme ei ole tällä tavoin kaksijakoinen ja suorassa liikkeessä kohti täydellisyyttä tai perikatoa: se on sattumia, virheitä, pieniä ja merkityksettömältä vaikuttavia asioita. Se on elämää, jota ei ole mytologisoitu. Millaista on tälle pohjalle rakentuva tieteiskirjallisuus? No, Le Guinin tuotanto on siitä hyvä esimerkki mutta ei päätepiste. Kehitys jatkuu ja vie ihmeellisiin suuntiin, kun jaksamme kuvitella vallitsevalle järjestykselle vaihtoehtoja.

Itse en ole realismin ystävä, en alkuunkaan, mutta siitä olen varma, että tämä todellisuus on outo. Joten kun joku ottaa tehtäväkseen kuvata todellisuutta niin rikkaana, rajoiltaan häilyvänä ja ristiriitaisena kuin mitä se on, silloin minä seuraan perässä, kuljen koko matkan Kojootin maille.

Tämän olemassaolon perinpohjaisen kummallisuuden takia on mahdollista kirjoittaa “elämästä” olematta realisti sanan tiukan määritelmän mukaan. Elämästä seuraa arvaamattomuuksia. Spekulatiivinen fiktio on aina kuvitellut olevaksi sen, mikä ei ole aiemmin ollut kuviteltavissa, ja haastanut tarinat, jotka on uskottu itseisarvoiksi. Tämä työ jatkuu. Se on osa Ursula K. Le Guinin perintöä.

Ursula K. Le Guin jätti maailman 88-vuotiaana tammikuussa 2018. Kosmoskynän numeron 1/2018 teema on “Ursula K. Le Guinin perintö”: kirjoituskutsu voimassa 25.3.2018 asti! Yhteydenotot: toimitus@kosmoskyna.net


1 Kirjoituksen pohjana ja sitaattien lähteenä toimi ennen kaikkea “The Carrier Bag Theory of Fiction”, 1986. Suositeltavaa luettavaa myös “A Non-Euclidean View Of California As A Cold Place To Be”, 1982, sekä pitkä novelli “Buffalo Gals, Won’t You Come Out Tonight”, 1987.

Toni Saarinen on helsinkiläinen spefi-kirjoittaja, kulttuurintutkija ja Kosmoskynän päätoimittaja vuonna 2018.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*