Kolumni: Kuolema on halpa juonenkäänne

Kuolema on halpa juonenkäänne PDF

J.T. KINNUNEN

En usko, että moni on kanssani samaa mieltä. Ainakaan mitä on uskominen George R. R. Martinin tai J. K. Rowlingin myyntilukuihin. Rowling loi hahmojen tappamisellaan traumoja, mistä netin perusteella kovin moni ei ole vieläkään toipunut, vaikka viimeisen osan ilmestymisestä on jo yhdeksisen vuotta. Martin puolestaan aloitti sarjansa päähenkilöiden lahtaamisella ja taitanee jatkaa samaan malliin, kunnes potkaisee itsekin tyhjää. Mutta ihmiset tykkäävät. Jostain syystä. Hahmon X kuoleminen oli kauhea tragedia ja voi hyvänen aika kun tuota hahmoa X kaivataan, eikä se olisi saanut mennä kuolemaan. Sitten netti on pullollaan K-18 fan fictionia, missä vastakuollut hahmo ei kuolekaan ja jostain ihme syystä päätyy kuksimaan jokaista sarjan vielä elossa olevaa hahmoa.

Mutta ongelma on siinä, että kun listataan tehokeinoja, joilla synnytetään draamaa tarinaan, henkilöhahmojen tappaminen on helppojen ratkaisujen listan ensimmäisenä. Koska mitä tarvitaan hahmon tappamiseen? Ei mitään. Jos osaa kirjoittaa hahmon, joka elää tarinan maailmassa ja touhuaa protagonistin kanssa, lukija tulee jollakin tasolla siihen sitoutumaan. Mitä enemmän hahmoa avataan, mitä enemmän hahmo saa lihaa luidensa päälle, sitä enemmän lukija panostaa hahmoon. Eikä sitä pysty välttämään. Joten tunteidentuottotehtaan varma nakki numero 1: tapetaan se, johon lukija on jo sitoutunut. Protagonisti kärsii ja ai että kun pidetään päätä sylissä ja kirotaan maailmaa, vannotaan kostoa ja ketsupin näköinen veri valuu suupielestä kun yskien kerrotaan protagonistille, että kerro sille minun elämäni rakkaudelle, että köh, köh, voi että minun on kylmä, BLRRGHHH!

Eiiiiiiiii! Huutaa sankarimme ja pui nyrkkiä. Kirjoittajana siinä saa vielä kaupan päälle uuden suunnan tarinalle.

Hahmojen tappamisessa on myös ongelmana, että kun draama on mielenkiintoisimmillaan henkilöiden välistä, toisen osapuolen poistaminen vaikuttaa merkittävästi draaman kehittämiseen. Siksi Georgie-veikolla on jatkuvasti täydentyvä hahmokavalkadi, sillä monologi on pohjimmiltaan tylsää. Hahmojen pitää saada keskustella keskenään ja heillä pitää olla eriäviä ja vastakkaisia toiminnan suuntia.

Vastaus seuraavaan kysymykseen lieneekin siis itsestäänselvyys: Täytyykö joku hahmoista tappaa, jotta tarinassa on tarpeeksi draamaa?

Ei!

Sen sijaan toivoisin näkeväni enemmän kärjistyviä konflikteja, eturistiriitoja ja vaikka kuoleman uhkaa, jos tarve vaatii, mutta ei merkittävien hahmojen kuolemia. Tuntematon tulevaisuus nimittäin jännittää enemmän kuin se mitä on jo tapahtunut.[1] Se tosin vaatii kirjoittajalta enemmän työtä, vaivaa ja pohjustusta, mutta mielestäni palkitsee lukijan. They live to fight another day.

Aivan liian usein on tullut törmättyä olettamukseen, että hahmojen elintoiminnot ovat draaman elinehto, vaikka todellisuudessa draama syntyy protagonistin kohtaamista esteistä, joihin kamun kuolema ei usein kuulu (paitsi jos mokoma jätti kertomatta, mihin jemmasi kompassin).

Siinä mielessä Martin ja Rowling ovat jättäneet nykykirjallisuudelle ikävän perinnön.

 

[1]          Kuolemaa voi pitää hyväksyttävänä tehokeinona, jos kuolema on odotettavissa, mutta ei tiedetä milloin. Silloin syntyy uhka ehtiä tehdä kaikki tarvittava ennen kuin potkaisee tyhjää. Useimmiten kuolemaa kuitenkin tulee ns. puun takaa ja yllättäen. Tietysti virkistäviä poikkeuksiakin on.


 

Kosmoskynän vakiokolumnisti J.T. Kinnunen on turkulainen kirjoittaja ja entinen luovan kirjoittamisen opiskelija, jonka teksteissä proosa lainaa elokuvalta ja elokuva proosalta. Hän pitää blogia osoitteessa https://jtkinnusenkammio.wordpress.com/.