Mielikuvituksen juhla – lämpimiä muistoja Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukista

Kuva: Hogfather (Skytv)

Kirjoittanut: Toni Saarinen

 

“…Kerro minulle yksi toinen juttu.”
MITÄ OLISI TAPAHTUNUT, JOS ET OLISIKAN PELASTANUT HÄNTÄ?
“Niin! Olisihan aurinko silti noussut tavalliseen tapaansa?”
EI.

 

En ollut fantasiasta lumoutuva nuori. En ymmärtänyt enkä vieläkään ymmärrä Raymond E. Feistin Krondorin lumoa, Tolkienin eeppisyyden tärkeyttä tai Moorcockia silloin, kun hän on vakavissaan. Tad Williams ja R.A. Salvatore olivat hetken hurma, nuoruuden hulluutta. Älkää yrittäkö keskustella kanssani Weissistä ja Hickmanista, Eddingsista tai Jordanista! He olivat täynnä mielikuvituksen riemua kykenemättä ikinä käsittelemään sitä kirjoissaan. He eivät kertoneet minulle millään tavoin omista taikavoimistaan, niistä, joilla maailmat luotiin.

Näiden epätodellisten maailmojen rakentajien killassa Terry Pratchett lumosi ensin huumorillaan ja sitten humanismillaan, ja lopulta hän paljastui suurimmaksi opettajakseni myös kirjoittamisessa. Hän ei ikinä vuotanut ulos päästäni, kuten monet muut, sillä hän esitti fantastisia asioita, jotka ovat totta myös meidän maailmassamme. Hänen olevaisen ja epäolevaisen rajalla häilyvä Kiekkomaailmansa oli koti sellaisille ajatuksille, jotka salaa kaiken tietoisen käsittelyn takana saivat rakkauden syttymään – rakkauden myytteihin ja mielikuvitukseen, alitajuiseen ja yliluonnolliseen, tarinankerrontaan ja kerronnan tarinaan.

Pienet jumalat selittää uskon voimat ja vaarat sortumatta ikinä ateistiseen ylimielisyyteen. Noitia maisemissa näyttää, miten hyväntahtoisetkin sadut voidaan valjastaa hallitsemaan meitä. Yövartiosto käyttää kliseistä aikamatkustusparadoksia tehdäkseen suuresta historiasta pientä ja henkilökohtaista, ja Pojat urhokkaat (Jingo) on parhaimpia fiktiivisiä argumentteja sotaa vastaan. Yli muiden on kuitenkin Valkoparta Karjupukki (Hogfather, 1996), sillä siinä tiivistyy sir Terryn humaani sanoma kaikki koulukunta-, uskomusjärjestelmä- ja maailmankatsomusrajat ylittävällä tavalla.

 

AURINKO EI OLISI NOUSSUT.
“Ihanko totta? Mitä sitten olisi tapahtunut, olisitko ystävällinen ja kertoisit sen?”
PELKKÄ LEIMUAVAN KAASUN PALLO OLISI VALAISSUT MAAILMAN.
“Ahaa”, Susan sanoi ykskantaan. “Sanoilla leikittelyä. Olisin olettanut sinun ajatustesi kulkevan hieman kirjaimellisemmilla raiteilla.”

 

Jouluisen teeman löyhästi rajaama seikkailu sijoittuu Pratchettin tuotannossa vaiheeseen, jossa Kiekkomaailman mutkikkaat kehityslinjat olivat saavuttaneet huippunsa ja (melkein) kaikki suosikkihahmot saaneet tukevasti lihaa luidensa ympärille. Kuolema oli löytänyt vertauskuvallisen sydämensä mutta menettänyt ottotyttärensä; hänen lapsenlapsensa Susan oli kasvanut maailmojen väliin jääneestä luonnonoikusta maailmoja pelastavaksi luonnonoikuksi; ja Näkymättömän Yliopiston velho-tiedemies-hybridit olivat päässeet jo kovin lähelle kummallisen universuminsa kummallisten salaisuuksien paljastamista. Tässä vaiheessa Pratchett saattoi kertoa tärkeimmän kiekkomaailmatarinan – tarinan siitä, miksi ylipäätään on järkeä kuvitella olemattomia satuhahmoja, epärealistisia ihmetekoja ja fantastisia valetodellisuuksia.

Valkoparta Karjupukin lukuisat rinnakkaiset ja sisäkkäiset juonet eivät esiteinille avautuneet. Se ei ole ihme. Ajatusleikki on Pratchettin tuotannon abstrakteimpia mutta myös vahvasti sidottu edellä mainittuihin klassikkoihin: ainakin pääni sisällä kirja päättää temaattisen trilogian, jonka aiempia osia Noitia maisemissa ja Pienet jumalat ovat. Viestin kypsyminen kesti useita vuosia, mutta täysi-ikäisenä alkukielisen kirjan pariin palatessa saattoi vain hämmästyä: kuinka oleellista tästä kaikesta oli minulle vaivihkaa tullut!

Kiekkomaailma on, ennen kaikkea, varjokuva omastamme. Siellä mutkikkaat teoreettiset konstruktiot saavat muodon ja mielen. Täällä Telluksella ajatteluamme määrittävät kertomukset, jotka ovat niin suuria, ettei niistä voi nähdä kuin vauhtiviivat kirjojen sivuilla vilistävissä lauseissa. Valkoparta Karjupukissa näiden ajatusten hallinnasta taistellaan jouluna, tuona kinkun- ja piparkakuntuoksuisena rajatila-aikana. Silloin kaikki saavat hetken leikkiä uskovansa asioihin, jotka tietävät epätodeksi – mutta koska kyseessä on Kiekkomaailma, tuo usko elää ja hengittää. Se on mahdollista fyysisesti omistaa. Sitä on mahdollista käyttää väärin. Ja se voidaan tappaa. 

 

“Hyvä on”, Susan sanoi. “En minä typerä ole. Sinä siis väität, että ihmiset tarvitsevat… fantasioita tehdäkseen elämästään siedettävää.”
NIINKÖ? AIVAN KUIN NE OLISIVAT JONKINKLAINEN VAALEANPUNAINEN PIKKUPILLERI? EI. IHMISET TARVITSEVAT FANTASIOITA OLLAKSEEN IHMISIÄ. OLLAKSEEN SIELLÄ, MISSÄ LANKEAVA ENKELI KOHTAA NOUSEVAN APINAN.

 

Kolmanneksessa Valkoparta Karjupukkia Susan jäljittää häiriintyneen nerokasta salamurhaajaa sivutodellisuudessa, jota pidän yhä mainion painajaismaisena rakennelmana. Kun paikan salaisuus lopulta selviää, Pratchett tuhoaa taitavasti kaikki selvärajaiset käsitykset hyvästä ja pahasta. Toisaalla Susanin isoisä yrittää kömpelöin keinoin pitää yllä ihmisten uskoa joulun henkeen, mikä tarjoaa paljon tilaisuuksia niin juhlan kaupallisuuden, historiallisen kerrostuneisuuden kuin taianomaisuudenkin ruotimiseen ja syventää jälleen loistavasti Kuoleman hahmoa. Kolmantena pääjuonena Näkymättömän Yliopiston velhot selvittävät, miksi Kiekkomaailman uskosta on tullut herkkää ja epävakaata: se ilmenee uudenlaisten, arjen mytologisten olentojen ruumiillistumisena. Eräs näistä on jo klassinen krapulan voiherrajumala.

Kolme keskenään risteävää kamppailua ovat osia yhdestä ja samasta. Sir Terry kirjoitti siitä, mitä hän rakasti kaikkein eniten: mielikuvituksen voimasta ja olemattomien asioiden tekemisestä olevaiseksi, vaikka luomus sitten olisikin häilyvä, rajattu ja ehdollinen, kuten kirjallisuuden tapauksessa välttämättä aina on. Vastuu on silti tässäkin tapauksessa suuri. Kaikki on lähtöisin mielikuvituksesta: tiede jota kehitämme, usko jota seuraamme, periaatteet joita noudatamme niin arjessa kuin juhlien aikaan – ja luovuus, jota vapauttamatta me kirjoittajat emme osaa elää.

Pratchett ei tahdo, että uskomme joulupukkiin vastoin parempaa tietoa, ei sinne päinkään. Saarnaamatta hän herättää lukijansa tiedostamaan sen, että myytit – pelottavat hirviöt, esivanhempien henget, opettavaiset eläinhahmot, suuret sankarit ja monet muut – ovat alati läsnä elämänpiirissämme ja ajattelussamme, vaikka ne ottaisivat millaisia muotoja tahansa, ja että aina ilmestyy tahoja – kieroja kauppamiehiä, sieluttomia instituutioita, umpimielisiä ideologioita, ainoan oikean totuuden kertojia tai vihasta versovia presidenttejä – jotka haluavat tuhota ne ja korvata ne jollakin, millä ne saattavat hallita meitä mielensä mukaan.

Niin, aurinko ei tosiaan nouse! Se on vain sanoilla leikittelyä, mutta niin on koko yhteiskunta: jatkuvaa merkitysten kamppailua, jossa pienet asiat kääntävät suuria. Tänään se on ”vain” Karjupukki, mutta huomenna se on usko sivistykseen, oikeudenmukaisuuteen tai myötätuntoon. En tiedä, kuinka ihmiskunnan loppu koittaa, jos mehiläiset katoavat, mutta jos mielikuvituksemme katoaa, me revimme toisemme kappaleiksi. Jouluna on hyvä taistella sen säilymisen puolesta.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*