Vaivoja ja helpotusta – entisajan lääkintätaitoa

Merja Leppälahti

PDF: Entisajan lääkintää

 

Ihmiset ovat aina sairastaneet, ja aina on myös etsitty sairauksille selityksiä ja yritetty löytää niihin parannuskeinoja. Kansan parissa lääkintätaito on kulkenut muistin varassa sukupolvelta toiselle. Monia hoitoja ja toimenpiteitä pystyttiin tekemään kotona, joitakin tavallisimpia lääkeaineina käytettäviä kasveja kerättiin ja kuivattiin talteen siinä missä ruoka-aineksiakin. Aina on myös ollut spesialisteja, joita haettiin apuun, kun omat keinot eivät riittäneet.

Jos sairaus ei asettunut tavallisin keinoin, syynä saattoivat olla kirot tai silmääminen, jolloin tilanne yleensä vaati maagisia vastatoimenpiteitä. Loitsuin tauti saatettiin lähettää sen aiheuttajalle, mutta useimmiten se toivotettiin jonnekin kauas ja hankalaan paikkaan, vaikka yhdeksän meren taakse ja yhdeksän kiven alle. Loitsuilla saatettiin tehostaa lääkkeiden vaikutusta silloinkin, kun sairautta ei pidetty kenenkään aiheuttamana.

Sanan voima on ollut tärkeä myös tilanteissa, jossa ei etsitä maagisia syitä ja selityksiä vaan yksinkertaisesti on saatava nopea apu. Massiivisen verenvuodon tyrehdyttämisessä tarvittiin verenseisauttajaa. Verenseisauttamiseen kuuluivat sekä sanat (loitsu), että myös henkilökohtainen voima, ”väki”. Hyvä verenseisauttaja saattoi pystyä pysäyttämään verenvuodon kaukaa, potilasta näkemättä, kunhan hänelle vain saatiin sana.

Entisajan sairauksia olivat monenlaiset nenät ja vihat. Esimerkiksi metsännenä voi hinkautua ihmiseen, joka pelästyy metsässä, sen jälkeen ei saa rauhaa varsinkaan yöllä. Maahinen eli maanviha oli ihottumaa. Veden vihat voivat tarttua vaikka limaisista rantakivistä ja näkyä rakkuloina jaloissa. Raudan vihat merkitsivät rautaesineestä tulleen haavan tulehtumista.

Myös erilaisten (usein näkymättömien) matojen uskottiin aiheuttavan tauteja. Tällaisten matojen arveltiin voivan lentää tuulen mukana. Sisäisten vaivojen syyksi saatettiin päätellä sisäelimiä kaluavat koimadot. Syövän aiheuttaja oli ruumiinmato, ruumiinkoi. Hammasmato oli tunnettu hammassäryn aiheuttaja. Eräs selitys sisäisiin tauteihin on ollut ajatus elinten liikkumisesta ja niiden jäämisestä puristuksiin ruumiin sisällä.  Hoitona oli irronneiden elinten, kuten sydämen ja pernan, paikoilleen asettelu painelemalla tai puristelemalla. Luultavasti tällainen hoito ei kovin usein tuonut vaivaan apua.

Eräs aivan erityinen taudin alkulähde oli kuollut ihminen. Puhuttiin kalmasta, kalmanvihoista, kirkonväestä (vainajia haudattiin kirkon lattian alle). Vainajan käsittelyssä käytettyjen tarvikkeiden tai vainajan pesuveden koskeminen saattoivat aiheuttaa sairauksia, erityisesti ihotauteja ja mielisairauksia, muille kuin ruumiinpesijöille. Vainajan loukkaaminen, tahatonkin, voi johtaa sairastumiseen. Hautausmaalla paljain jaloin käveleminen saattoi olla ihotaudin syynä. Hautausmaalla kasvavien marjojen syömisestä sai vatsataudin, kouristuksia. Kiroileminen hautuumaalla saattoi johtaa mielisairauteen, erityisesti kalman- eli kirkonväen näkemiseen. Hautausmaan multa oli erityisen vaarallista, se kuuluikin noitien käyttämiin voimakkaisiin taika-aineisiin.

 

Keskiajalla luostarit harjoittivat sairaanhoitoa ja lääkekasvien viljelyä, mutta myös monenlaiset puoskarit ja suoranaiset huijarit kiertelivät markkinoilla myyskentelemässä erilaisia ihmelääkkeitä ja taudeilta suojaavia amuletteja. 1600-luvulla Suomessa lääkintätaitoa ja nimenomaan lääkkeiden valmistamista harjoittivat kaupungeissa apteekkarit. Lääkintäasetus vuodelta 1688 määräsi apteekkarin vaivojaan säästämättä keräämään kotimaisia lääke- ja maustekasveja ja pitämään niitä kaupan. Apteekkien yhteydessä olikin tavallisesti oma ryytimaa, jossa kasvatettiin esimerkiksi kamomillasauniota, koiruohoa, orvokkia, piparjuurta ja salviaa.

Lääkäreitä ei Suomessa juuri ollut ennen Turun akatemian perustamista vuonna 1640. Akatemian lääketieteen professori harjoitti jonkun verran myös käytännön sairaanhoitoa. Ensimmäinen lääkäri valmistui Turun Akatemiasta kuitenkin vasta vuonna 1742, muut joko keskeyttivät opintonsa tai siirtyivät opiskelemaan muuta. Toisaalta moni papiksi valmistunut opiskeli myös jonkin verran lääketiedettä ja eteenkin maaseudulla papit olivatkin merkittäviä lääkekasvien ja sairaanhoidon tuntijoita.

Kirurgia ei kuulunut varsinaiseen lääkärintoimeen. Lääketieteen opetukseen kuuluvia ruumiinavauksia tehtiin vain anatomian opiskelun tarpeiksi. Avauksiin käytetyt ruumiit olivat teloitettujen tai vankilassa kuolleiden rikollisten. Potilaille suoritetut kirurgiset toimenpiteet olivat lähinnä amputaatioita, niitä eivät tehneet lääkärit, vaan välskärit ja parturit. Amputoitava raaja oli yleensä pahasti tulehtunut tai kuoliossa, ja amputoiminen oli viimeinen yritys pelastaa potilaan henki. Kipulääkityksenä oli usein viina, katkaistu tynkä kastettiin kiehuvaan öljyyn tai poltettiin tulella verenvuodon tyrehdyttämiseksi.

 

Lääkekasvien parantavat ominaisuudet perustuivat joko niiden sisältämiin vaikuttaviin aineisiin tai kasvin ulkonäköön, tuoksuun tai makuun, joiden arveltiin viittaavan jollakin lailla kasvin parannuskykyyn. Esimerkiksi siankärsämö (pellonvanhanen) ja kamomillasaunio ovat olleet moneen vaivaan käytettyjä kasveja.

Kasvilääkkeiden lisäksi käytettiin monenlaisia muita parannuskeinoja. Humoraalipatologiaan eli oppiin elimistön nesteistä liittyi hoitokeinona suoneniskentä ja kuppaaminen. Tarkoituksena oli poistaa elimistöstä huonoa verta. Vaivan tyypistä ja sijainnista riippui, mitä suonia avattiin tai mistä kupattiin. Iilimatoja käytettiin vaihtoehtona kuppaukselle vielä 1800-luvulla.

Periaatteella ”samanlainen parantaa” hoidettiin esimerkiksi keltatautia monenlaisilla keltaisilla aineilla: syötäväksi keltasirkkua, juotavaksi keltaisesta sammalesta tai keltaheinistä tehtyä keitettä, potilaan omaa virtsaa tai viinaa, jossa oli karhun tai jonkun muun eläimen sappinestettä.

Mahdollinen hoitokeino oli myös kusilöyly eli kuumalle kiukaalle heitettiin virtsaa. Vastaavasti sikotautia hoidettiin käärimällä sian pahnoja tai siansontaa villasukassa kasvojen ympärille. Myös sian leukaluulla sively saattoi auttaa. Tuhkarokkoisen kylvetysveteen laitetun tuhkan arveltiin helpottavan kutiavia rokkonäppylöitä.

Reumatismipotilasta hoidettiin lämpimällä. Häntä kylvetettiin vedessä, johon lisättiin männynhavua, suopursua, katajanmarjoja tai muurahaispesää. Sama vesi lämmitettiin kylvyksi uudelleen useana peräkkäisenä päivänä. Saunassa reumatismi- tai nivelkipupotilasta vihdottiin nokkos- tai katajavihdalla.

Christfried Gananderin vuonna 1788 julkaistua Maamiehen Huone ja Koti Apteekki – teosta pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä lääkintäoppaana. Kaikki Gananderin ohjeet eivät tunnu nykyään kokeilemisen arvoisilta. Esimerkiksi korvasärkyyn Ganander suositteli jauhamaan morttelissa kusiaisia ja tiputtamaan kipeään korvaan rintamaitoon sekoitettuna.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*