Alitajunta opastaa Murakamin Komtuurin surmassa

Komtuurin surmassa, Haruki Murakamin tuoreimmassa, Juha Myllärin suomentamassa teoksessa, ideat ja metaforat tulevat kirjaimellisesti näkyviksi. Niiden vaikutusta tarinan henkilöiden elämään seurataan nimettömän päähenkilön, hiljattain vaimostaan eronneen muotokuvamaalarin kautta. Elämänmuutoksen myötä hän päätyy asumaan ystävänsä isän, muistisairaan, kuuluisan taidemaalarin Amada Tomohikon tyhjillään olevaan taloon. Surrealistinen tapahtumaketju lähtee käyntiin, kun naapurin hulppeassa kartanossa asuva herra Menshiki tilaa päähenkilöltä muotokuvansa päätähuimaavaan hintaan. Metsikössä Amada Tomohikon talon liepeillä soi joka yö samaan aikaan helistin, jonka ääneen päähenkilö herää. Hän houkuttelee lopulta Menshikin tutkimaan tapausta kanssaan. Kolmantena tärkeänä tapahtumana romaanin alussa päähenkilö löytää talon ullakolta Amada Tomohikon tuntemattoman taulun, jolta romaani saa nimensä.

Tähän saakka Komtuurin surma vaikuttaa kauhunomaiselta romaanilta. Sekä Menshiki että yössä soiva helistin tuntuvat kertovan, että kohta tapahtuu jotain pahaa… ainakin jos olisi kyse jostain yksinkertaisemmasta kuin Murakamin romaanista. Seuraavaksi tarinasta nimittäin katoaa kaikki kauhun tuntu, ja sen elementit käännetään päälaelleen lähes vitsiksi, kun päähenkilö tapaa Amada Tomohikon vanhassa työhuoneessa helistimen soittajan: ”idean”, joka näyttäytyy taulusta omaksumanaan hahmona: tontun kokoisena komtuurina. Tämän hahmon kanssa päähenkilö filosofoi ideoista ja historiasta läpi romaanin, eikä komtuuri tunnu oikeastaan toimittavan tarinassa mitään muuta kuin päähenkilön peilin virkaa, ennen loppupuolen ratkaisevaa käännettä: Marie-tyttö päähenkilön opettamalta kuvataidekurssilta katoaa, ja avunpyytäminen komtuurilta johdattaa hänet lopulta Amada Tomohikon luokse, vanhainkodin huoneeseen, jossa ”Komtuurin surman” arvoitus ratkeaa. Komtuurin ja muutaman muun ”idean” ja ”metaforan” opastamana päähenkilö joutuu odottamattomalle matkalle surrealistiseen paikkaan, jonka suhde todellisuuteen on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Murakamille tyypilliseen tapaan Komtuurin surman päähenkilö ja kertoja itse ei ole objektiivisesti katsottuna läheskään yhtä kiinnostava kuin muut henkilöhahmot, ja se, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä varsin tavallinen päähenkilön malli, jossa kertoja on enemmän näkökulma kuin todellinen henkilö, jakaa mielipiteitä. Komtuurin surma saattaa kuitenkin upota myös sellaiseen lukijaan, joka ei tavallisesti tästä tyypistä pidä, sillä kertojan voisi sanoa putoavan muottiin vain kevyehkösti, ja hänen suhteessaan omaan taiteelliseen työhönsä riittää puitavaa myös lukijalle, joka haluaa läheisemmän suhteen päähenkilöön.

Muutkin henkilöhahmot ovat Murakamille tyypillisiä. Menshiki on rikas, mystinen, toisaalta sulkeutunut ja toisaalta avoin, hyvin harmaan moraalisen alueen hahmo, jonka tarkoitusperistä ei voi koskaan saada täydellistä käsitystä. Päähenkilön vaimo, sisko, ja kuvataidekurssin Marie ovat kaikki Murakamin tyypillisiä naishahmoja; joko päähenkilön idealisoituja ihannoinnin kohteita tai muuten enigmaattisia, samaan aikaan läheisiä ja kaukaisia satukirjamaisia olentoja. Henkilöhahmoja voisi pitää stereotyyppisinä, mutta se olisi lähinnä huonon lukemisen tuote. Enemmän oikeutta Komtuurin surmalle tekee sanoa heitä arkkityyppisiksi, koska heidän tarinansa ei seuraa sokeasti ilmiselviä juonikuvioita, vaan sekä seuraa että rikkoo näitä tiedostavalla tavalla. Tällainen hahmokaarti ei ole Murakamin ihmismielen syvyyksiin sukeltavissa kirjoissa mikään vahinko. Hänen tarkka ja yksityiskohtainen kirjoitustyylinsä tuo tutulta tuntuvat hahmot Komtuurin surmassakin taas tuoreella ja kiehtovalla tavalla esiin.

Murakamin kirjat toistavat peittelemättä itseään, eikä Komtuurin surma ole poikkeus: ei-niin-ihmeellinen päähenkilö lähtee epäonnisten sattumusten seurauksena arjestaan poikkeavalle reissulle, jonka seurauksena hän päätyy todistamaan surrealistista tapahtumasarjaa. Mukana kulkevat niin mystiset naishahmot, odottamattomat puhelut, yliluonnolliset voimat, historialliset takaumat, kasvottomat antagonistit ja nenäkäs teini, kuin monet muutkin Murakamin lukijalle tutut elementit. Toisteisuus saattaa tuntua huvittavalta, mutta Komtuurin surma on siitä huolimatta oma tarinansa, eivätkä samankaltaisuudet todennäköisesti häiritse, jos niitä ei ala etsiä.

Tapahtumien ja henkilöhahmojen väliset syy-seuraus-suhteet jäävät Komtuurin surmassa hieman hämäriksi. Kaikki liittyy yhteen teemojen ja mielleyhtymien kautta, mutta tarinan elementtien juonelliset suhteet eivät aina ole yhtä selvät. Tästä huolimatta yhdeksi Haruki Murakamin suuren suosion syyksi on väitetty sitä, kuinka ”luettavia” hänen romaaninsa ovat, ja myös Komtuurin surmaa voi kuvailla juuri tällä sanalla. Yli 800-sivuinen romaani on ohi hetkessä, siitä huolimatta, ettei sen oudoissa ja yliluonnollisissa tapahtumissa tunnu välillä olevan päätä eikä häntää, ei ainakaan siihen tyypilliseen tapaan, jolla yliluonnollisesta pyritään tekemään spefissä loogista.

Murakamin kirjoista tulee toisinaan samanlainen olo kuin Olavi Uusivirran lyriikoista; että hän ei itsekään tiedä, mitä tarkoittaa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kirjan luettavuuteen tai kiinnostavuuteen negatiivisesti. Todennäköisesti päinvastoin. Tämä johtuu luultavasti siitä, että Murakamin kirjoitusprosessissa on jopa kadehdittavaa vapautta. Hän on kertonut joissakin haastatteluissa (esim. The Guardianissa) pitävänsä alitajuntansa vihjeitä suurimpana auktoriteettinaan; jos hänen mielestään kumpuaa tietty kuva, sen täytyy olla tärkeä. Murakami on siis kirjoittajana niin kutsuttu pantser; tarina ei ole niinkään suunnittelun tulosta, vaan yksi asia johtaa toiseen. Tämä tulee peittelemättä esiin myös Komtuurin surmassa. Erityisesti päähenkilön kokemukset todellisuuden rajamailla kuulostavat itse asiassa hyvin samanlaisilta kuin Murakamin kirjoitusprosessi:

Mutta tämä paikka – jos Pitkänaamaa oli uskominen – koostui ilmiöiden ja ilmausten yhteydestä. Minun oli syytä ottaa jokainen vihje ja sattuma vakavasti.

– Komtuurin surma, s. 674

Asioiden väliset yhteyden syntyvät ja muovautuvat sitä mukaa kun liikut ja toimit, kasvoton lautturi oli sanonut. Polkukin saattoi olla juuri sellainen yhteys. Se tuntui asiayhteydestä kumpuavalta vihjeeltä, ja päätin noudattaa sitä.

– Komtuurin surma, s. 683

Komtuurin surman vahvuus on juuri tämä peittelemättömyys. Kirja tuntuu tuovan lukijan hyvin lähelle sitä, kuinka ihmisen alitajunta voi toimia. Kirjoittajalle Komtuurin surma voi olla kuin peili; tällaisen kirjan lukeminen on hyödyllinen väline omien sisäisten prosessien tarkastelussa.

Komtuurin surma on täynnä fantastisia tapahtumia ja henkilöitä, mutta lukijalle, jolle luovan työn prosessi on tuttu, kirjan hedelmällisin anti on ehkä juuri päähenkilön muotokuvamaalauksen tarkastelu. Tähän käytetään tarinassa paljon aikaa. Päähenkilö kuvaa työtapojaan sisäisessä monologissaan: suosikkityövaiheitaan, mistä hän saa inspiraationsa, tai kuinka hän poikkeaa muista muotokuvamaalareista. Hän pohdiskelee paljon, esimerkiksi kohtalaisen suosionsa syitä, tai sitä, mistä tietää, että teos on valmis. Muut hahmot vihjaavat, että hänellä on erityinen kyky maalata ihmiset sellaisina kuin he tahtovat itsensä nähdä. Menshikin kautta päähenkilö saa myös tilaisuuden lähestyä maalausta toisella tavalla: kuinka hän itse näkee mallinsa. Vaikka päähenkilö vaikuttaa muuten hyvin tavanomaiselta, hänen taiteensa ja työtapojensa yksityiskohtainen tarkastelu tekevät hänestä erityisen. Hänen kauttaan Komtuurin surmasta voi saada paljon ajateltavaa taiteen ja taitelijan, alitajunnan ja tietoisuuden, unien ja todellisuuden, sekä monien muiden luovan työn tekijöille läheisten elementtien suhteesta. Erityisesti tämän aiheen käsittelyssä Komtuurin surmaa voi sanoa rikkaaksi, syvälliseksi ja yksityiskohtaiseksi romaaniksi, niin että nuo sanat vaihteeksi tarkoittavatkin jotain.

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*