CoDex 1962:n kertomusmosaiikissa on genrejä laidasta laitaan

Islantilaisen taiteen sekatyömiehen Sjónin muhkea ja optista illuusiota leikkivällä kannella varustettu CoDex 1962 on romaanikokoelma, vaikkei se nimestä käykään ilmi. Kolme eri vuosikymmeninä ilmestynyttä kirjaa muodostavat yksissä kansissa eheän kokonaisuuden – tai niin eheän kuin mitä islantilaisrunoilijan suorittama myyttien purku- ja uudelleenrakennusprojekti nyt vain voi olla.

Kolme romaania ovat nimeltään Sinun silmäsi näkivät minut, Kyynel väristen ja Minä olen nukkuva ovi. Näillä on myös hyödylliset alaotsikot, joita ei ehkä kuitenkaan ole syytä tulkita liian orjallisesti: ensimmäinen on “rakkaustarina”, toinen “rikostarina” ja kolmas “science fiction -tarina”. Perässä seuraa vielä epilogi, joka on sitä äärimmäisintä science fictionia.

Sjónin koodeksin jonkinlainen punainen lanka kulkee siinä, kuinka se asettaa toistuvasti muutaman pienen (maagis-realistisen) ihmiskohtalon osaksi kehityskulkua, joka on eeppinen, yli-inhimillinen, vähintään maailman kokoinen. Näiden tasojen välillä sitten joko on kiinteitä yhteyksiä tai ei. Päätös on lopulta rivien väliin intensiivisesti tiirailevan lukijan tehtävä. Joka tapauksessa ratkaisu on enimmäkseen toimiva noidankehä: fantasia saa vähän arkisiakin sävyjä, arki tuntuu vähintään yliluonnolliselta. Ja kun mitä vain voi tapahtua missä vain sfäärissä, ei lukija ehdi tylsistyä.

Kolmesta romaanista heittämällä paras on eepoksen aloittava Sinun silmäsi näkivät minut, jonka on suomentanut alunperin vuonna 2004 Maarit Kalliokoski. Toisen maailmansodan aikaiseen saksalaiskylään sijoittuva kertomus marssittaa areenalle hersyvän joukon erityyppisiä ihmiskummajaisia, jotka on mitä todennäköisimmin syytä ymmärtää moraalinsa kanssa painivaksi Saksan kansaksi. Keskiössä on majatalon yläkerrassa sairaana makaava, natseja paennut keksijä Leo Löwe, jota piika Marie-Sophie kohtalokkain seurauksin hoivaa.

Samaan aikaan toisaalla arkkienkeli Gabriel joutuu toisenlaisen haasteen eteen. Ihmiskunnan olemassaolo on vaakalaudalla ja hyvyys kyseenalaista, joten tarvitaan uudenlainen luomiskertomus, ja juuri sellainen Sjónilla on takataskussa. Tunnelmasta toiseen – painajaisesta slapstickiin – tempova Sinun silmäsi näkivät minut jättää lopulta positiivisesti hämmentyneen olon.

Yksittäisenä tarinana se ei kuitenkaan olisi saavuttanut tyydyttävää loppuratkaisua. Tapahtunut ei yksinkertaisesti “olisi ollut kaiken sen arvoista”. Siksi on hyvä, että 1960-luvun taitteen Islantiin sijoittuva Kyynel väristen (suom. Tuomas Kauko) ikään kuin perustelee ensimmäisessä osassa tapahtuneet uhraukset. Kyseessä on paikoittain jopa jännittävä yhdistelmä erään konkreettisen MacGuffinin metsästystä ja islantilaisen yhteiskunnan parodista tarkastelua.

Pinnallisesti juonta luonnehtien voi todeta vain, että ensimmäisestä osasta tuttu Leo Löwe pyrkii löytämään tarvittavan ainesosan savesta muovaamansa lapsen – tarinan kertojan Josefin – henkiin herättämiseksi. Käytännössä kirjan toinen osa on kuitenkin melkoinen nippu juonensäikeitä, sarja pieniä pyrkimyksiä ja risteäviä ihmiskohtaloita. Se on hieman liian sattumanvarainen, hieman liian monista hahmoista kiinnostunut ja hieman liikaa epäoleellisuuksia puimaan unohtuva. Reykjavik voi näköjään sittenkin olla liian iso kaupunki draaman näyttämöksi.

Spekulatiivisuudessa Sjón ei himmaile, oikeastaan vasta nyt hän sirottelee koko maailman pohjavettä myöten täyteen yliluonnollisuutta. Maaginen realismi on sikäli vähän huijausta, ettei siinä oikeastaan mitään tarvitse perustella jos ei tahdo, eikä Sjón perustelekaan. Mukaan mahtuu niin elävien kuolleiden hautausmaa, maaniset mitat saava kansallinen postimerkkiharrastus kuin kamppailu natsi-ihmissuden kanssakin. Kyynel väristen on tällä tavoin kauttaaltaan hauska, mutta on kyseenalaista, miten hyvin se toimisi yksittäisenä teoksena.

Päätösosa, Minä olen nukkuva ovi, ottaa alaotsikkonsa mukaisesti tieteisfiktiivisen lähestymistavan aiemmin maagis-realistisesti koettuun. Se on edeltäjiään kokeellisempi, mutta yhtymäkohdat ovat silti selkeät ja tarina jatkuu käytännössä siitä mihin se jäi. Tämä osa on myös aika tuore, vasta vuonna 2016 ilmestynyt, ja sen on suomentanut Kirsi Luoma.

Minä olen nukkuva ovi on ansiokkaimmillaan silloin, kun se asettaa vanhan materiaalin konkreettisesti uuteen, toisenlaisen selityksen tarjoavaan kehikkoon, joka lisää monitulkintaisuutta mutta ei varsinaisesti pilaa iloa, koska mitään todisteita tämänkään teorian oikeellisuudesta ei lopulta ole. Joka tapauksessa selitys kertoo ainakin paljon myyttisen ja tieteellisen ajattelun jatkuvista ristiriidoista. Lopputulos on eri vinkkeleistä katsottuna erilaiselta näyttävä tarina, tai kaleidoskooppi, jolla ei yhtä kiinteää muotoa.

Mitään fiktiivisen todellisuutensa rajojen sisällä pysyttelyä mosaiikkimainen romaanikokoelma ei noudata. Periaate vaikuttaa olevan vapaa rönsyily – satunnaisesti siirrytään historian knoppitietoihin, juoruihin, kansantaruihin, tieteelliseen teoriaan tai arkipäivän tarinankerrontaan. Eräs hallitseva, toistuva elementti kolmannessa osassa on esimerkiksi kuolleiden kuoron laulama lista islantilaisten syntymä- ja kuolinpäivistä. En ihmettelisi, vaikka se olisi faktapohjainen! Ja vieraileepa CoDex 1962 satunnaisesti Sjónin omassa todellisuudessakin, vaikkei erityisen metafiktiiviseksi heittäydykään: toisin sanoen se tiedostaa kirjailijan oikeaksi henkilöksi, mutta ei itseään kyseisen kirjailijan teokseksi. Yhteyksiä kuitenkin riittää. Päähenkilön henkiin heräämisen vuosi 1962 on vähemmän yllättävästi myös Sjónin syntymävuosi. Näin hän on sitonut itsensä kiinteästi kertojahahmonsa kehitykseen.

Lopputulos muistuttaa minua jossain määrin Olga Tokarczukin kauniista ja esseemäisestä leikkaa-liimaa-kerronnasta. Molemmilla kirjailijoilla on pokkaa liikkua hyvinkin erilaisten kenttien välillä kiinnittymättä liikaa yhteen kerronnan moodiin. Sitä kautta meille välittyy ristiriitaisempi – ja myös todennäköisesti osuvampi – tarina ihmisen ja historian alati elävästä suhteesta. Kerronnan lainalaisuudethan siinäkin mutkistavat tilannetta: totuus on haitaksi hyvälle tarinalle, kuten tavataan sanoa. Tokarczukiin verrattuna Sjón tuntuu paikoitellen satunnaisemmalta, jopa improvisoivalta, mikä lisää yllätyksellisyyttä mutta johtaa myös muutamille tarpeettomille sivupoluille.

Kaiken kaikkiaan CoDex 1962 on kiinnostavaa, monista suunnista lainailevaa taideproosaa, joka on parhaimmillaan tiettyjen yliluonnollisuuden täyttämien tilanteiden kuvauksessa. Suositus maistelijoille, ei eksaktin tarinankerronnan ystäville.

Teoksen on julkaissut Like 2019. Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*