Hugo-pienoisromaanikatsaus #3: Toinen silminnäkijä Red Hookiin tapauksessa

Kuvalähde: Amazon

Kirjoittanut: Toni Saarinen

 

Vaikuttaa siltä, että miltei kaikki kumman kirjoittajat ajautuvat jossain välissä puntaroimaan suhdettaan H.P. Lovecraftiin tarinan muodossa. Newyorkilaisen Victor LaVallen lähestymistapa on ainakin omalaatuinen: The Ballad of Black Tom on ikään kuin revisionistista kauhua, 2000-luvun sosiaalinen kommentaari Lovecraftin kyseenalaisesta novellista The Horror at Red Hook.

Totuttuun tapaan suuret kosmiset kauhut kolkuttelevat todellisuutemme ovea, ja ne, jotka näkevät siitä vilauksen, elävät loppuelämänsä mieleltään järkkyneinä. Alkuperäisessä novellissa keskiössä on okkultismin kanssa flirttaileva poliisi Malone, LaVallen tulkinnassa taas kertomus jakaantuu puoliksi Malonen ja Tommy Testerin, nuoren pikkurikollisen, näkökulmien välillä. Tummaihoinen Tester on monitoimimies, joka hallitsee kaiken paitsi kitaransoiton, mutta soittaa silti. Hänkin ymmärtää todellisuuden syvärakenteista enemmän kuin valtaosa ihmiskunnasta, mutta päätyy silti epäonniseksi nappulaksi liian suureen peliin.

The Horror at Red Hookin kiehtovuus piilee siinä, että tämän aikakauden novelleja kirjoittaessaan Lovecraft saattoi olla jopa avoimimillaan. 1920-luvun New York, johon hän oli vastikään muuttanut, oli kauhistus, kaiken kuvitellun rappion ruumiillistuma. Monikulttuurisena, ei-valkoisena ja ei-kristillisenä se oli silkkaa painajaisten polttoainetta. Hän voisi itse olla Malone, joka vain hädin tuskin selviää koettelemuksesta mieleltään järkkyneenä.

Niin ikään The Ballad of Black Tomissa kirjailija LaValle, New Yorkin kasvatti, tekee kosmisesta henkilökohtaista. Hän piirtää yksityiskohtaista kuvaa kaupunkinsa historiasta ja siitä, minkä näkee samaisen aikakauden kauhistuksena. Hän siirtää näkökulman valkoisesta, vieraalle maaperälle joutuneesta poliisista paikallisen afroamerikkalaisen yhteisön sydämeen, köyhään mustaan nuorukaiseen, jolla on vain hoksottimensa turvanaan. Samalla hän painottaa rakenteellisia ongelmia, joille Lovecraft oli yhtä sokea kuin ihmiskunta syvälle ajalle ja tilalle, jossa Suuret Muinaiset hallitsevat.

Ei ole kuitenkaan yllättävää, että LaValle on omistanut pienoisromaaninsa Lovecraftille. Hänenkin on täytynyt joskus lukea The Horror at Red Hookia sekä syvästi vaivautuneena että maanisesti virnuillen. Kuten miltei kaikki meistä, hänkin on innoissaan – suorastaan ekstaattinen – lovecraftilaisen mytologian mahdollisuuksista. Siispä hän pitää hauskaa, ja lukijalla on hauskaa. LaValle irrottelee joka käänteessä niin Lovecraftin intensiivisyydessään lumoavilla kuvilla kuin The Horror at Red Hookin naurettavimmilla rasismin ilmentymillä.

Siksi The Ballad of Black Tom on ihanan häiriintynyt ja ensimmäinen tämän sarjan Hugo-ehdokkaista, jota on vaikea laskea kädestä kesken kaiken. Miltei sadan vuoden erottamat teokset täydentävät toisiaan, ja pariin otteeseen LaValle myös “korjaa” muutamia juonellisia epäkohtia The Horror at Red Hookista.

Kerronta on kuitenkin monilla tavoin modernisoitua (ja yksinkertaistettua), mikä on ratkaisuna syytä kyseenalaistaa, vaikkei se The Ballad of Black Tomin arvoa juuri heikennä. Lovecraftin lukuisat sisäkkäiset kertojat toivat nimittäin aina kertomuksiin tulkinnanvaraisuutta, vaikka mies itse olisi ollut miten tosissaan. Tulkinnanvaraisuuden toimivuus on ainakin tätä: kun ihmismielen kapasiteetti ylittyy, vaikuttavakin kuvailu on syytä nähdä vain osana totuudesta, jonka täytyy olla vielä hirmuisempi. Epävarmuus siitä, mitä hahmo on havainnut, vapauttaa siis mielikuvituksen.

LaVallen kaikkitietävä ulkopuolinen kertoja, joka esittää tapahtumat menneessä aikamuodossa, jättää vain mitättömästi tulkinnanvaraa, ja lopputuloksen sinetöi vielä valinta käyttää kahta päähenkilöä, jotka todistavat melko itsestäänselvästi samat kauhut. Mielikuvitukselle ei tarjota juuri mahdollisuuksia. Tämä kirja ei olisi kyennyt Lovecraftin novellien tapaan synnyttämään mytologiaa, josta tulevaisuuden kirjailijat sitten ammentavat.

Muita heikkouksia The Ballad of Black Tomissa ei ole. Pienoisromaanin formaatti on juuri oikea tällaisia yhden tai kahden illan koukutuksia varten, ja Cthulhu-mythoksen uudelleentulkinnat sanovat harvoin mitään näin historiallisesti painavaa näin viihdyttävästi.

 

Muut Kosmoskynän Hugo-katsaukset ovat luettavissa täältä.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*