Hugo-pienoisromaanikatsaus #6: Kauhean kaunis matka

Kirjoittanut: Toni Saarinen

Kuvalähde: Barnes & Nobles

 

Viimeisessä lukemassani Hugo-ehdokkuutta tavoittelevassa pienoisromaanissa on vihdoin klassinen fantasiamaan kartta alussa!

Se lienee jonkinlaista ironiaa, sillä juuri Kij Johnsonin The Dream Quest of Vellitt Boen maailmaa eivät minkäänlaiset kartat pysty määrittämään. Se on epävakaa, suhteeton unitodellisuus, jonka aikanaan houraili olemaan H.P. Lovecraftin hahmo Randolph Carter pienoisromaanissa Tuntematon Kadath (The Dream-Quest of Unknown Kadath, siis).

Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on kilpailusarjan toinen teos, joka tähtää Lovecraftin uudelleentulkintaan. Victor LaVallelle lovecraftilaisuuden epäkohta on överi rasismi, Kij Johnsonille taas onneton naiskuva. Kirjailija kertoo: “I first read [The Dream-Quest of Unknown Kadath] at ten, thrilled and terrified, and uncomfortable with the racism but not yet aware that the total absence of women was also problematic. This story is my adult self returning to a thing I loved as a child and seeing whether I could make adult sense of it.”

Näistä lähtökohdista syntyneeksi unennäöksi The Dream Quest of Vellitt Boe on kuitenkin vain implisiittisesti feministinen. Keski-ikäinen, varsin itsenäinen naispäähenkilö ja muutamat piikikkäät ajatusketjut (joissa kommentoidaan erityisesti Randolph Carterin hahmoa ja sitä kautta arkkityyppistä miesseikkailijaa) ovat tämän selkeitä ilmentymiä, mutta valtaosa kerronnasta välttelee kiinnostavia kannanottoja. Sosiaalinen kommentaari on häivytetty yllättävän kauas taustalle, ja tunnetta vahvistaa Johnsonin melko etäinen ja lakoninen kerrontatyyli. Hän kuvailee hirviöiden yllätyshyökkäystä ja sitä seurannutta teurastusta samalla tavalla kuin tylsää merimatkaa: silmiä räpäyttämättä, vain työtään tekevän dokumentaristin roolissa.

Olisi erehdys kuvitella, etteikö tämä olisi täysin tarkoituksellista. Kadathan on kauhistuttava ja totunnaisesta moraalisuudesta irtaantunut todellisuus, jossa edellä kuvatut tapahtumat ovat yhtä arkipäiväisiä. Silti minulle oli pitkään epäselvää, mikä The Dream Quest of Vellitt Boen varsinainen teema tai kantava idea on. Jos ei kerran kauhu ja sitä kautta emotionaalinen lataus, eikä myöskään selkeästi feministinen tulkinta, niin mikä sitten?

Lopulta kirjan puolivälin tienoilla koitti jonkinlainen valaistuminen: vastaus piilee sekä alkuperäisteoksen kanssa jaetussa nimessä että kirjailijan sitaatissakin. The Dream Quest of Vellitt Boe on oikeastaan matkakertomus. Ennen kaikkea se on yhdistelmä sekä nostalgiaa että kritiikkiä matkoja ja matkustamista kohtaan. Sellaisena se on nannaa kaikille, jotka ovat joskus kulkeneet tuntemattomilla seuduilla, yksin tai yhdessä jonkun kanssa, ja palaavat noille teille mielessään useasti. Matkustamisessa onkin paljon pohtimisen arvoista.

Minä näen (ja mitä ilmeisimmin myös Kij Johnson näkee) matkustamisen liminaalitilana, jossa ollaan irrallaan arjesta, kaikesta “normaalista”, liikutaan rajoilla ja ei-kenenkään-maalla. Se muuttaa asioita ja ajattelua. Aika ja etäisyys käyttäytyvät eri tavalla kuin tunnetussa elämänpiirissä. Se ei ole turvallinen tila (varsinkaan naisille), mutta siinä on jotakin vapauttavaa ja ekstaattista, jotakin mikä luo kestävän kaipauksen takaisin. Matkustaminen jättää meihin syviä muistijälkiä – ehkä siksi, että maailmaa havainnoidaan silloin tarkkaavaisimmin.

The Dream Quest of Vellitt Boessa painottuvat kerta toisensa jälkeen Vellittin nuoruuden seikkailut, jotka hän pääsee elämään uudelleen pitkän “aloillaan olon” jälkeen. Samaan aikaan teos huomioi matkustamisen ongelmat ja uhat sekä perimmäisen epätodellisuuden tunteen, joka siitä usein seuraa. Ja mikä olisikaan parempi abstraktio tästä tunteesta kuin Lovecraftin maailma, jossa tunnetun todellisuutemme lait eivät aivan päde? Maailma, johon Johnson jo valmiiksikin suhtautuu sekä nostalgialla että terveellä kriittisyydellä?

Kun Vellitt Boe saavuttaa kiehtovalla tavalla unimatkansa pään, myös lukija ymmärtää kaiken koetun arvon. Tämä matka on uni, eivätkä unet kaikesta huolimatta voi olla “hyviä” tai “pahoja”. Siksi Kadathkaan ei lopulta ole “hyvä” tai “paha” paikka. Kun sitä katsoo meidän “normaalistamme” käsin, tuntee vain epämääräistä kaipuuta takaisin. Juuri tällaisen jäljen laadukkaat kirjatkin jättävät.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*