Ihmisversoja tarjoaa nuorille isoja kysymyksiä lähestyttävässä muodossa

Taru Kumara-Moision huhtikuussa ilmestynyt nuortenromaani Ihmisversoja (Atrain&Nord, 2019) käsittelee isoja kysymyksiä helposti lähestyttävällä tavalla. Kokonaisuus on tasapainoinen yhdistelmä rehellistä nuoren ihmisen epävarmuutta, hopepunk-utopiaa ja vähän tummempiakin sävyjä tieteen ja ihmissuhteiden saralla.

Päähenkilönä on 16-vuotias Una, joka pääsee osallistumaan koulutustutkimukseen neljän muun nuoren kanssa avaruusasemalle. Hahmona Una on ambivalentti: toisaalta hän on arka ja vetäytyvä ja toisaalta hän toivoo voivansa ravistaa tyhjät pelot pois itsestään ja tarttua elämäänsä kaksin käsin. Tarinan edetessä Una löytää itsestään rohkeutta ja pääsee lähemmäs sitä ihmistä, joka sisimmässään kokeekin olevansa. 

Itse koin kirjan mielekkäimpänä antina pohdinnat tekoälystä ja ihmisyydestä, ymmärryksestä, empatiasta ja siitä, että jos jotakuta rohkaisee ottamaan vastuuta, hänen pitää antaa myös kantaa se vastuu: nuorta ei voi suojella loputtomiin, niin ettei se tekisi hallaa. 

Kirjan selkeistä ansioista huolimatta jäin kaipaamaan vähän kekseliäämpiä esilletuonteja maailman tilasta. Joissain kohdin dialogi vaikuttaa epäluonnolliselta sellaisten ihmisten keskusteluksi, joille kyseinen maailma on tuttu paikka. Myös tarinan loppua kohden yhä merkittävämmäksi muodostuva romanssi Unan ja Nuurin välillä olisi mielestäni kaivannut enemmän petausta. Toisaalta sen äkillisen eskaloitumisen fyysiseksi suhteeksi voi nähdä hyvinkin realistisena, kun miettii 16-vuotiaita hormonipesäkkeitä suljetulla aluksella. 

Ihmisversoja käsittelee utopistisen otteensa ohessa myös mahdollisuuksien tasa-arvoa muun muassa poistamalla yksilökeskeisyyden ja yhteisöllisyyden vastakkainasettelun ja korvaamalla sen monimuotoisuuden vaalimisella. Tämän voi halutessaan nähdä nousevan esiin myös Unan ja Nuurin romanssissa: kumpikin heistä on omalla tavallaan poikkeava yksilö ja juuri se saa heidät puolustamaan ja tukemaan toisiaan tiukemmin. 

Kirjan loppupuolella näkökulmahenkilön roolin ottaa hetkeksi myös Nuur. Unan poukkoilevan persoonan lomassa Nuurin osuus tuntuu miellyttävältä vaihtelulta ja toivon, että kirjan mahdollisessa jatko-osassa pääsisi nauttimaan myös Nuurin näkökulmasta enemmän.

Virallinen suositus kirjalle on yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille, mutta aikuislukijakin saa tarinasta paljon irti. Voisin hyvin myös kuvitella, että varsinkin scifistä kiinnostuneet ala-asteen vanhimmat saattavat hyvin asettua lukijakohderyhmään. Eritoten näkisin kirjan toimivan kouluissa, sillä sen kautta saa varmasti aikaan hyvää keskustelua ja pohdintaa siitä, millaista opiskelun tulisi olla, mihin sen tulisi tähdätä ja mitä siitä toivoisi saavansa. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ei sitä opiskella koulua vaan elämää varten. Tämäkin on yksi keskeinen sanoma kirjan ”tulevaisuuden ihmisten” opetuksessa, vaikka välillä opettaja Anuliza tuntuukin painottavan enemmän urakehitystä kuin henkilökohtaista onnea. 

 

Suosittelen kirjaa kaikille tekoälystä, hopepunkista ja ihmisyyden käsittelystä kiinnostuneille!

1 Trackback / Pingback

  1. Terveisiä Dublinin Worldconista! – Taru Kumara-Moisio

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*