Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki on genreodotuksia rikkovaa aavikkofantasiaa

Kirjoittanut: Reetta Vuokko-Syrjänen

Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki on eeppisen skaalan aavikkofantasia, joka kuitenkin yllättää lukijan monilla genreodotuksista poikkeavilla kerronnallisilla ratkaisuillaan.

Heti kättelyssä kerrottakoon, etten yleensä lue eeppistä fantasiaa. Olen siis lähtökohtiasesti huono lukija tälle teokselle. Aavikkofantasia alagenrenä viehätti minua kuitenkin niin paljon, että pienen empimisen jälkeen päätin tarttua arvostelukappaleeseen.

Jo teoksen nimi lupaa jotain fantasiaeeposten perinteistä poikkeavaa: tapahtumapaikka on todellakin käärmeiden kaupunki, jossa myös pysytään sen sijaan, että ratsastettaisiin pakonomaisesti koko maailmankartta läpi. Samitšan jokikaupunki valloittaa Kharras-Dimin, päähenkilöidemme kotipaikan, ja suurin osa tarinasta sijoittuu valloittajien luo. Isompi kuva maailmasta muodostuu keskusteluissa muualta tulleiden kanssa sekä palatsin poliittisten juonittelujen kautta, mikä on oikein toimiva ratkaisu.

Näkökulmahahmoja Käärmeiden kaupungissa on fantasiaeepokseksi suorastaan hillitysti – vain kolme – vaikka hahmokaarti sinänsä toki on genreen kuuluvasti laaja. Kharras-Dimin khali-ran Ninette puhuu käärmeille, velhon oppipoika Sulwaen hallitsee hiekkaa ja orpo Arry osaa muuttaa muotoaan. Erityiset voimat vetävät kolmikon lapsina yhteen, mutta heti päätarinan käynnistyttyä kukin saa oman, vain ajoittain toisten tarinoihin leikkaavan tarinakaarensa. Kiinnostavin hahmoita on Arry, joka pyrkii pakenemaan orjuudesta perinteisen veijaritarinan keinoin: flirttailemalla laskelmoidun häikäilemättömästi prinsessan kanssa. Arry on hahmoista ainoa, joka on vahvasti vain omalla puolellaan – ainakin tarinan aluksi.

Suurin yllätykseni Käärmeiden kaupungissa oli kerronnan tapa. Odotin eeppiselle fantasialle tyypillistä tiivistä kolmatta persoonaa laajamittaisella maailman kuvailulla höystettynä, mutta Käärmeiden kaupunki on kerronnallisesti oikeastaan ennen kaikkea taidesatu. Aavikkoa kuvataan kauniisti ja vuolaasti, mutta hahmojen mielenmaisemaan ja aistimuksiin ei lopulta koskaan mennä erityisen syvälle. Paikoitellen tämä toimii erinomaisesti: nautin esimerkiksi Sulwaenin aavikkovaelluksen kuvauksesta suunnattomasti. Ihmissuhteissa taas korostuu kerrontaratkaisun toinen ääripää. Käärmeiden kaupungissa on oikeastaan kaksikin keskeistä romanttista juonikaarta, mutta rakastumisen palo ja etenkin intiimimmät kohtaukset jäävät tällä kerronnan tavalla valitettavan pintapuolisiksi.

Satumaisuus näkyy paikoitellen myös juonenkuljetuksessa. Osa käänteistä tuntuu hieman pakotetuilta: vaikka pidin Arryn juonitteluista, näennäisen romanssin alku ei tuntunut oikein uskottavalta, ja vastaavia ongelmia koin myös Nineten ympärille rakentuvassa kolmiodraamassa. Loppua kohden tapahtuu paljon suuria asioita, ja muutamat niistä – erityisesti Sulwaenin loppukäänne – hieman liian helposti. Mutta jos tarinan lukee satuna, nämä eivät oikeastaan ole ongelmia vaan kuuluvat kerronnan tyylilajiin.

Käärmeiden kaupunki on taas yksi suomalainen fantasiakirja, joka nakertaa mukavasti genrejen raja-aitoja muutaman kivenmurikan matalammaksi. Itselleni se oli parhaimmillaan luettuna yhtenä isona taidesatuna, mutta toiselle lukijalle se voi olla aivan jotain muuta. Kaiken kaikkiaan teos on sujuva kokonaisuus ja kokoonsa nähden yllättävän kevyttä luettavaa, mikä on eepokselle aina meriitti.

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*