Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli maalaa häiritsevän kuvan 2030-luvun Suomesta

Kimmo Tuomisen esikoisteos Pimeän verkon oraakkeli (Aula & Co, 2018) on tarina virtuaaliprostituoituna työskentelevästä Annasta, jonka identiteetti säröilee työn ja haastavan sosiaalisen ympäristön ristipaineessa. Pohjimmiltaan teos kertoo kuitenkin enemmän siitä, miten vinoon yhteiskunta voisi mennä kuin niinkään Annan kiirastulesta.

Aloitetaan teokseen perehtyminen avauslauseista, joita on käytetty myös sen markkinointekstinä:

Metrovaunun katonrajan holonäytöissä vilkkuvat numerot 2038. Kolmen tunnin päästä Tom Cruisen hologrammi pitäisi uudenvuodenpuheen. Koko maailma tarttuisi toisiaan kädestä tunnistaessaan ja tunnustaessaan xintoloQisen harmoniansa.

Elementeissä on tunnistettavissa cyberpunkia, yhteiskunnallista kritiikkiä ja häivähdys parodiaa. Avauslauseet ovat yhtä aikaa herkulliset, mutta myös hieman huolta herättävät. Vuosi on 2038. Voisiko maailma muuttua kahdessakymmenessä vuodessa näin paljon?

Voi tai ei, parasta teoksessa silti ovat maailmaan tehdyt kärjistykset. Tilannetajuttomat hoivarobotit, lääketokkurassa automaation varaan hylätyt vähävaraiset potilaat ja astetta liian tietoiset älylelut ovat tunnistettavia uhkakuvia. Virtuaalipersoonien olemuksen ja oikeuksien pohdinta on kiehtovaa, ja teemasta on mukana jopa novellinomainen väliessee. Tom Cruisesta profeettana saadaan irti paikoin herkullista huumoria imitaattoreiden ja ”elämänviisauksien” muodossa, mutta jo tässä teos alkaa rakoilla. XintoloQinen maailmankatsomus jää mukana roikkuvaksi elementiksi, jonka läsnäoloa ei oikein tarinan sisältä päin oikeuteta.

Teoksen ensimmäinen osa seuraa Annan arkea virtuaaliprostituoituna. Anna näkee avatariinsa kohdistuvan pornografisen väkivallan väistämättömänä osana työtään, mutta asiakkaiden tekojen kuvailussa mennään epämukavuusalueelle saakka ilman, että itse kuvailusta saadaa selkeää yhteiskunnallista teesiä irti. Vertailun vuoksi vaikkapa Johanna Sinisalon Baby Doll menee sinne epämukavuusalueelle vielä paljon pahemmin, mutta tekee juuri sen kautta hyvin selkeän julkilausuman yhteiskunnan tilasta ja suunnasta. Pimeän verkon oraakkelissakin toki koko maailma on varoittava dystopia, mutta kuvailussa käytettyä sanastoa ja tehokeinoja olisi voinut punnita huolellisemmin.

Väkivallalla on toki teoksessa myös juonellinen funktio: varsinainen pääjuoni käynnistyy, kun Gorilla, Annan vakioasiakas, alkaa vainota häntä myös oikeassa elämässä. Anna puolestaan yrittää pitää hengissä itsensä ja esiteini-ikäisen poikansa, mikä lain pimeällä puolella työskentelevälle ei ole helppo tehtävä.

Koko Annaa ympäröivä maailma on sosiaalisesti vääristynyt; sekä pääjuoni että hahmokaaret rakentuvat pitkälti tämän varaan. Annalla ei ole minkäänlaista turvaverkkoa, ja tämä ruokkii hyvin uhan tuntua alkupuolelle. Teos tutkii paikoin ansiokkaasti sitä, miten työnantajana toimivat virtuaaliparittajat ovat hiljalleen nakertaneet Annan itsetunnon olemattomiin. Anna pystyy myös analysoimaan sekä henkilökohtaista että yhteiskunnallista syöksykierrettä uskottavasti, koska taustaltaan hän on virtuaaliantropologian opiskelija ja siksi kykenee tarkastelemaan tilannetta tieteellisen viitekehyksen lävitse.

Gorillan aiheuttama uhka ja ahdistus kantavat vielä tarinan alkupuolella, mutta keskivaiheilla laveat – sinänsä kyllä kiinnostavat – takaumat rikkovat jännitteen. Loppua kohden istutusten ja lunastusten ajoittainen kohtaamattomuus alkaa painaa, ja varsinaiset ratkaisevat käänteet laajoine ekspositiomonologeineen tuntuvat vähän kaukaa haetuilta. Pahiten maton vetää alta siis kokonaisrakenne, jossa monella tapaa ihan hyvät ainekset eivät valitettavasti yhdisty tyydyttäväksi tarinakokonaisuudeksi. Päällimmäiseksi jäi tunne, että kertyneet tarinanpalat oli liimattu väkisin yhteen ja nivottu näennäisesti kolmeksi näytökseksi.

Sisällöllisesti jäin odottamaan jotain suurempaa tarinan tekoälyn käsittelyltä, kun muuten teknologista spekulaatiota tehtiin kiinnostavasti. Tosin monista muistakin konsepteista tutkittiin vain yhtä ulottuvuutta: esimerkiksi Annan työssään käyttämää teledildoniikkaa (kyllä, se on oikea sana!) pohdittiin teoksessa yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta esimerkiksi sen vaikutuksesta arjen parisuhteisiin yksilötasolla olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin spekulaatiota.

Suomalaisen scifin ystäviä hemmoteltiin viime vuonna erityisesti lähitulevaisuusdystopioilla. Helsinki ehti vuoden 2018 julkaisuissa tuhoutua mitä moninaisimmin tavoin, mutta ei ehkä yhdessäkään toisessa teoksessa niin puhtaasti vain ihmisen ahneuteen ja piittaamattomuuteen kuin Pimeän verkon oraakkelissa. Mikään humoristinen satiiri tai edes rempseä trilleri teos ei siis ole, vaan se on ennen kaikkea tehokas varoitus siitä, miksi hyvinvointivaltiota ei saisi päästää rapistumaan.

 

Teos oli kustantajalta saatu arvostelukappale.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*