Maailma alkaa lopusta

Arvio Margaret Atwoodin Uusi maa :sarjasta: Oryx ja Crake (Otava, 2003), Herran tarhurit (Otava, 2010) ja Uusi maa (Otava, 2015)

Margaret Atwood nousi suuren yleisön tietoisuuteen Suomessa viimeistään HBO:n Orjattaresi -televisiosarjan myötä. Siinä missä Orjattaresi -romaani on verrattain tiivis kertomus ihmiskohtaloista tulevaisuuden totalitaristisessa yhteiskunnassa, Uusi maa -sarja muodostaa mammuttimaisen ja monitasoisen eepoksen.

Sarja koostuu kolmesta teoksesta Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. Tarinassa on ihmissuhdedraaman, luomiskertomuksen ja eloonjäämisseikkailun aineksia, mutta kaiken pohjalla kulkee yhteiskunnallinen ja ympäristönmuutoksellinen teema. Atwood kohdistaa kynänsä terän kuluttajan ja globaalien suuryritysten, sekä yhteiskunnan ja yksilön välisiin suhteisiin. Atwood ei kuitenkaan lähesty aihetta yksisilmäisesti: osansa saavat myös kansalaisyhteiskunta ja ympäristönsuojelijat. Taustalla kaikuvat kysymykset siitä, mitä on olla ihminen, ja kuinka paljon meidän tulee leikkiä luonnon kanssa vaikkapa geeniteknologian tarjoamilla mahdollisuuksilla. Ympäristönmuutokseen ja yhteiskunnan rakenteeseen liittyvät kysymykset ovat toki tuttuja teemoja myös Orjattaressasi. Myös kulutusyhteiskunta, markkinointiviestintä ja yhteiskunnan eriytyminen heihin, joilla on ja heihin, joilla ei ole, näkyy tarinassa vahvasti.

Mitä sarjan juonielementteihin tulee, rinnastuksia on helppo löytää vaikkapa Tohtori Moreaun saaresta, 12 apinaa -elokuvasta, Walter M. Miller Jr:n A Canticle for Leibowitzista ja Stephen Kingin Tukikohdasta. Valistunut lukija arvannee tämän perusteella millaisesta kertomuksesta on kyse. Atwoodilla on kuitenkin selvästi omaleimainen ote moneen kertaan käytettyyn aiheeseen, ja jos hän onkin ottanut vaikutteita tai lainannut ideoita teokseensa, hän on tehnyt sen hyvällä maulla ja tyylillä.

Sarjan ensimmäinen osa Oryx ja Crake alkaa tarinan keskeltä ja sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa keskenään kilpailevat suuryritykset ovat ottaneet aiemmin valtion ja yhteiskunnan piiriin kuuluneita rooleja. Tarina kerrotaan Lumimiehen, kenties viimeisen eloon jääneen ihmisen näkökulmasta, hänen muistellessaan lapsuuttaan, nuoruuttaan ja suhdettaan myyttiset mittasuhteet saaneisiin Oryxiin ja Crakeen. Toisessa osassa Herran tarhurit näkökulma vaihtuu. Sen alussa palataan aikaan ennen Oryxin ja Craken tapahtumia ja esitellään oikeastaan kokonaan uusi henkilögalleria. Herran tarhurit -yhteisö on kuitenkin esiintynyt jo Oryxissa ja Crakessa ja lopulta kirjojen juonet nivoutuvat yhteen. Myös toinen osa liikkuu edestakaisin ajassa, välillä kirjan nykyhetkessä, välillä päähenkilön takautumina. Kummankin kirjan päähenkilö on omassa nykyhetkessään yksin, ja palaa ajassa taaksepäin. Herran tarhurien takautumia rytmittävät kuitenkin myös runsaat saarnakatkelmat, virret ja hymnit, jotka avaavat yhteisön uskonnollista – tai ainakin henkistä – perustaa.

Pidin itse Herran tarhureita kolmikon heikoimpana lenkkinä, sillä se vaikuttaa minusta kahteen toiseen teokseen verrattuna hajanaisemmalta. Kirja avaa kuitenkin monia sellaisia kohtia Oryxissa ja Crakessa, joihin viitataan vain hämärästi ensimmäisessä osassa. Näin se täydentää tarinan aukkoja, mutta jättää lukijan mielikuvitukselle edelleen riittävästi aprikoitavaa. Samalla se tuo kummatkin tarinat – tai ihmiskohtalot – tilaan, josta Uusi maa pääsee jatkamaan. Tässä on itse asiassa yksi Uusi maa -trilogian keskeisimmistä hienouksista: juonet ja hahmot täydentävät toisiaan, kun lukijalle sallitaan perspektiivin vaihtuminen ja aiemmin sivuosaa näytelleiden tapahtumien siirtyminen polttopisteeseen.

Saarnojen muodossa Herran tarhureissa tapahtuva tarinan rytmittäminen jatkuu Uudessa maassa lyhyinä kertomuksina, joilla avataan Uuden maan asukkaille heidän omaa, mytologisoitua historiaansa – pitkälti kahdessa edeltäneessä kirjassa tapahtuneita asioita. Tämä antaa tarinalle jälleen uuden merkitystason – kuinka tarinat muokkaavat kokemustamme todellisuudesta. Kun asetetaan tämä informaatiovaikuttamisen kontekstiin ja muistetaan, että voittajat (tai selviytyjät) kirjoittavat historian, on vaikea olla näkemättä tätä jälleen yhtenä Atwoodin yhteiskuntakritiikin keinona. Kiinnostavaa sikälikin, että trilogia ottaa niin selvästi osaa keskusteluun geenimanipulaatiosta, kulutusyhteiskunnasta ja ympäristön kuormittamisesta.

Tarinan henkilöhahmot ovat elämänmakuisia, vikoineen ja vahvuuksineen, hyveineen ja paheineen. Päähenkilöt ja antagonistit liikkuvat pääosin uskottavasti sellaisella harmaalla alueella, jollaiselle ihmisen voisi uskoa lipsuvan ikään kuin tahtomattaan, huomaamattaan. Toki mukana on myös määrätietoisempia ja voimakastahtoisempia henkilöhahmoja, mutta kaikelle toiminnalle tuntuu olevan uskottavat motiivinsa, eikä kukaan ole tyystin erehtymätön. Kukaan ei myöskään ole täysin katumaton, täysin anteeksiantavien ominaisuuksien tuolla puolen, eikä kukaan ole täysin erehtymättömän hyvä ja oikeamielinen. Paitsi ehkä omasta mielestään.

Atwoodin teksti ei tukahduta lukijaa, vaikka toisinaan se ainakin sinällään ansiokkaassa käännöksessä ajautuu ehkä tarpeettomaankin polveiluun. Samalla se avaa trilogiaa yhä selkeämmin kolmen kirjan kokonaisuutena. Tarinat, jotka alkavat kahdessa ensimmäisessä kirjassa, kasvavat Uudessa maassa orgaanisesti yhteen ja saavat päätöksensä – vai saavatko sittenkään? Atwood ei päästä lukijaansa helpolla tästäkään pälkähästä. Tässä mielessä Atwoodin eepos muistuttaa kerronnallisesti hiukan William Gibsonin tapaa kuljettaa juonta ja henkilöhahmoja Bridge -trilogiassaan (Virtuaalivalo, Idoru ja All Tomorrows Parties). Atwoodin kerronta uppoaa syvemmälle ajan tasoihin ja keskeiset henkilöt rakentuvat selkeämmin kirja kerrallaan, mutta jotakin viehättävää samankaltaisuutta tekniikassa on.

Kun otsikoin arvostelun ”Maailma alkaa lopusta”, esitin itse asiassa hiukan harhaanjohtavan väittämän. Todellisuudessa monet merkitykselliset tapahtumat edeltävät ensimmäisen kirjan tapahtumahetkeä ja tämä luo varsinaisille ydintapahtumille uskottavan viitekehyksen, elävän maailman ja henkilögallerian, joilla on historia. Oikeastaan Atwoodin kirjasarjassa on monia alkuja – mutta myös monia loppuja. Aivan kuten todellisessakin elämässä, tapahtumat voi jakaa keinotekoisesti kirjoiksi tai kertomuskaariksi, mutta loput ja alut ovat aina suhteessa siihen mikä loppuu ja minkälaiseen uuteen tilanteeseen, siis alkuun, se johtaa.

Kokonaisuutena arvioiden Uusi maa on huimaava tarina, tai voisi oikeastaan sanoa tarusto, joka seisoo tulevaisuuden historian kynnyksellä. Se ottaa terävästi kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, mutta tekee sen useammalla tasolla kuin itse ensilukemalta huomasin ja toisinaan hienovaraisella eleganssilla. Raskaista aiheistaan huolimatta – tarina on yhtä lailla tragediaa, draamaa ja utopiaa – se osaa myös toisinaan olla hauska. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Aina Atwood ei kuitenkaan onnistu. Välillä kertomus tuntuu jäävän hiukan junnaamaan ja toisinaan harmailta alueilta luisutaan liian selvästi totuttuihin stereotypioihin, onneksi kuitenkin harvoin. Vähäiset kauneusvirheet eivät kuitenkaan haittaa, sillä osapuilleen 1500 sivun paketti pitää lukijan tukevasti otteessaan. Voinkin hyvillä mielin suositella kirjoja, ja toivottaa kiinnostavaa matkaa gemakkojen ja crakelaisten kanssa. Jaa keiden, vai? Siitä saatte ottaa ihan itse selvää.

1 Kommentti

  1. Olen viettänyt koko kevään Oryxin ja Craken parissa kirjallisuuden seminaarin takia. En ole uskaltanut lukea muita osia, sillä seminaarissa käsittelimme vain ensimmäistä osaa. Nyt kun se on ohi, ajattelin lukea loputkin. Ainakin Oryx ja Crake oli erittäin mielenkiintoinen, joskin mielestäni hitusen vanhentunut. Siinä nostetaan esiin geenimanipulaation uhkakuvia, joiden muistan olleen 2000-luvun alussa iso puheenaihen, kun taas tämän hetken iso puheenaihe, ilmastonmuutos, jää kirjassa hyvin vähäiselle, vaikka se taustalla vaikuttaakin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*