Piia Leinon EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Taivas on abstraktiudessaan ahdistava ajatusleikki passiivisuuden vaaroista

Vuonna 2058 kansallismieliset ovat vallanneet pääkaupunkiseudun, ja koko valtio on hiljalleen näivettynyt muutamaksi kortteliksi nykyisen Helsingin keskustaa. Jäljelle jääneet kansalaiset ovat vajonneet täydelliseen passiivisuuteen ja haaveilevat vain Taivas-ajasta, paosta virtuaaliseen. Mutta mitä tapahtuu yhteisön tasapainolle, jos yksikin jäsen sen sisällä alkaa taas kiinnostua maailmasta ympärillään?

Piia Leinon Taivas (S&S, 2018) on dystopiatarina tämän tasapainon järkkymisestä. Kuplan rikkoo Akseli, Helsingin yliopiston tutkija, jolle ohjaava professori antaa elämänhalun palauttavia pillereitä. Voimainsa tunnossa Akseli haluaa antaa niitä myös tuoreelle ihastukselleen Iinalle ja keksii naamioida koko tilanteen yliopiston järjestämäksi lääketutkimukseksi.

– Millainen mieliala sinulla yleensä on?

– Mitä tarkoitat?

– Että miltä sinusta tuntuu

– Haluaisin lopettaa tämän, Iina sanoo.

– Kyselyn?

– Elämän.

Maailmassa, jossa ketään ei kiinnosta mikään, myöskään seksuaaliset vietit eivät ole olemassa. Lapsia on syntynyt viime vuosikymmeninä enää maahanmuuttajille, ja kantasuomalaiset eivät jaksa kiinnostua edes omasta sukupuutosta. Kun Iinakin saa pillereitä, Akseli ja Iina löytävät toistensa kehot, ja jo unohtuneet vietit heräävät. Himon mukana nousevat myös kielteinen kadonnut: varsinkin Akselin mustasukkaisuus on nopeasti suistaa suhteen tasapainosta.

Kone tarjoilee heille yksityisen paratiisiin, mutta todelliset paratiisit ovat aina jaettuja, yhdessä rakennettuja.

Pohjimmiltaan Taivas on ylistyslaulu ihmisyyden merkitykselle. Täydellisinkään virtuaalimaailma ei voi tarjota samaa tyydytystä kuin toisen ihmisen aito kosketus. Pohjaviesti on siis kohdallaan, mutta miten Taivas pärjää modernin dystopiakirjallisuuden kenttään peilattuna?

Passiivisuus on ajankohtainen teema varsinkin modernin syrjäytymisen rakennetta ajatellen. Taivaassa tärkeässä roolissa on myös ilmastonmuutos, joka on pyyhkäissyt kartalta New Yorkin ja saanut pakolaismassat liikkeelle. Valtiovallan ylläpitämällä toiseuden kuvalla pakolaisista kommentoidaan myös edelleen ajankohtaista pakolaiskriisiä kerrannaisvaikutuksineen. Suomi on myös jakautunut uudelleen, ja takaumissa tarjoillaan vahvoja vuoden 1918 kaikuja. Rakennusaineena on siis laaja kattaus merkittäviä yhteiskunnallisia aiheita, ja vaikka niitä ei millään ennennäkemättömällä tavalla käsitelläkään, kokonaisuus on eheä ja tasapainoinen.

Mikroskaalan maailmanrakennukseen edetessä alkaa kuitenkin selkeästi korostua se, että Taivas on ennen kaikkea abstrakti ajatusleikki eikä niinkään tarkkaa tieteiskirjallisuutta. Esimerkiksi elinvoiman palauttavat pillerit ovat vertauskuvallisesti hieno komponentti, mutta maailman sisäisen uskottavuuden kannalta ne ovat ongelmallisia. Millainen lääke voi hetkessä palauttaa elämänhalun ja lopulta käynnistää koko ihmisen uudelleen? Kuka ne on kehittänyt, jos ketään ei enää kiinnosta mikään? Pillereistä ei koskaan paljastu juuri muuta kuin niiden olemassaolo, mutta toisaalta se riittää kyllä kannattelemaan tarinaa. Koska itse olin lukijana kiinnostunut juurikin yhteiskunnallisesta spekuloinnista, tämä ei häirinnyt minua, mutta kovan scifin ystäville osa ratkaisuista saattaa tuntua liian viitteellisiltä. Vastaavat ongelmat heijastuvat loppupuolella myös juoneen: esimerkiksi varsinaisen loppuratkaisun tapahtumasekvenssi käynnistyy niin sattumalta, että on helppo nähdä tarinan rakennetun välittämään ennalta päätettyä viestiä eikä etenevän omilla sisäisillä ehdoillaan.

Henkilöhahmojen kehittelyn osalta kirja kärsii lievästi samasta ongelmasta kuin abstraktiin ajatusleikkiin nojaavat dystopiatarinat yleensäkin. Kukin hahmoista edustaa tiettyä taustaa: Akseli on kansallismielisestä kodista, Iina akateemis-anarkistisesta ja Jalo, Iinan asuinkumppani, etuoikeutetusta. Kunkin motivaatiot kumpuavat suoraan näistä jo syntymässä saaduista rooleista, minkä vuoksi lukijan on hyvästä kerronnasta huolimatta vaikeaa muodostaa heihin kovin emotionaalista suhdetta. Tämä ei kuitenkaan häiritse erityisen paljoa – ei lähelläkään samassa skaalassa kuin vaikkapa lempiesimerkissäni Jane Rogersin The Testament of Jessie Lambissa, joka on samaan aikaan yhteiskunnalliselta ajatusleikiltään nerokas ja upeasti kirjoitettu, mutta kaatuu siihen, että hahmokasti on käytännössä vain matriisi tilanteessa mahdollisista poliittisista kannoista. Tämä syö tarinalta orgaanisuuden, jota ainakin itselleni todellinen immersio lukiessa vaatii.

Melkein eniten nautin lukiessa Leinon kielestä. Se on niukkaa ja harkittua; kaikki ylimääräinen on leikattu pois. Myös tekstin vahva filosofinen kerros välitetään pienillä dialoginpätkillä ilman turhaa alleviivaamista.

– Kaikki muuttuu, Iina sanoo miehelle.

– Miksi?

– Koska samaan virtaan ei saisi astua kahdesti.

Ikuisen onnen kirous on lopulta päämäärättömyys. Tämän viestin Piia Leino kiteyttää hienosti Taivaassa.

 

Kosmoskynä ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry onnittelevat Piia Leinoa palkinnon johdosta!

 

Arvosteltu teos oli kustantajalta saatu arvostelukappale.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*