Avaruusooppera: Kuolemanvuoren valtiaat, osa 3

Kuolemanvuoren valtiaat, osa 3
Panu Karjalainen
[Osat 1 ja 2 julkaistu aiemmin 2016 verkko-Kosmarissa]
PDF: Kuolemanvuoren valtiaat osa 3

 

XXXIV

Seitsemäs armeija kokosi mahtiaan. Alukset irtaantuivat kuka mistäkin kamppailusta ja suuntasivat Calampokseen.

Aika käy vähiin, Siipikäärme sanoi Nin-Tikshulle unessa. Olen välittänyt avunpyynnön Nin-Baathuun, mutta taistelijat ovat hajallaan ja haavoittuneita. Seitsemäs armeija on liian voimakas. Kostajat ovat tulossa, mutta liian myöhään, pelkään.

Entä planeetta Metis? Nin-Tikshu kysyi. Pyydä Paramashtun keihässisaria. Amaria tarvitsee heitä.

Keihässisaret nuolevat edelleen haavojaan, Siipikäärme sanoi.

Kuka meitä sitten voi enää auttaa? Nin-Tikshu sanoi.

Älä ole tomppeli, tyttäreni! Siipikäärme torui. Turhaanko sinut opetin? Auta itseäsi ensin! Me tulemme niin pian kuin pystymme.

Nin-Tikshu huokaisi. Hän asetti itsensä varna-asentoon, rauhoitti mielensä ja yritti taas kerran lähettää ajatuksensa Amarian avuksi.

 

XXXV

Punkassaan kuunpimentäjän miehistökannella Amarian silmät rävähtivät auki. Mekaanisesti hän nousi, puki viittansa ja lähti.

– Minne sinä olet menossa? taistelija yläpedistä tivasi.

– Pahanhajuista vuotoa, Amaria sanoi. – Käyn sairashuoneella.

– Ai, punkkakaveri vastasi.

Amaria teki kierroksen taistelukannella. Seitsemännen armeijan sotilaat vilkuilivat häntä epäluuloisina, mutta olivat jo siinä määrin tottuneet hänen läsnäoloonsa, etteivät pysäyttäneet häntä. Salavihkaa hän kätki kaksi pientä pakettia tarkkaan valikoituihin paikkoihin.

Hän saapui vankisäiliölle.

– Haluan puhua prinsessalle, hän sanoi.

– Ei käy, vartijat sanoivat.

Toinen avasi ranneradionsa ja oli sanomassa siihen jotain, kun Amaria iski. Vartijat jäivät lojumaan verilammikkoon.

Hän astui vankisäiliöön. Nin-Tikshu kohottautui hitaasti pystyyn.

– Amaria!

– Häivytään, Amaria sanoi ilmeenkään värähtämättä.

 

XXXVI

Taistelukannella räjähti. Samaan aikaan sisäisellä taajuudella kiiri hälytys: prinsessa oli paennut. Informaatio oli ristiriitaista. Hetken aikaa luultiin Nin-Wardun kostajien hyökänneen. Hävittäjät mobilisoitiin.

Amaria ja Nin-Tikshu pääsivät taistelukannelle Sepulkaanin sotilaiksi pukeutuneina. Amaria osoitti heille valitsemansa hävittäjän.

– Mene sisään ja käynnistä se, Nin-Tikshu sanoi. – Minä pidän vahtia.

Silloin varjoista astui esiin Karstos.

– Murhaajanoita, hän ärisi. – Yksikin liike, niin minulla on syy tappaa sinut.

– Komentaja! Nin-Tikshu huudahti iloisesti. – Agnus lähetti sinulle viestin!

– Mitä, Karstos sanoi hämmentyneenä, muttei ehtinyt enempää, kun prinsessan sähköveitsi osui häntä olkaan. Karstos jähmettyi shokissa.

Samassa paikalle juoksivat raskaasti aseistetut salakulkijat. Prinsessa painoi pistoolin Karstosin niskaan.

– Komentajanne kuolee, jos liikutte!

 

XXXVII

Amaria laukaisi toisen kätkemistään räjähteistä. Hävittäjäportti räjähti sirpaleiksi. Välittämättä tiellä lipuvasta rojusta Amaria käänsi moottorin taistelunopeuteen. He syöksyivät avaruuteen.

Hävittäjässä oli ahdasta kolmelle. Nin-Tikshu oli ottanut Karstosin panttivangiksi ja sovitteli nyt itseään ja tokkuraista komentajaa kakkospilotin paikalle. Samalla Amaria, tottumaton Seitsemännen hävittäjän ohjaimiin, väisteli sädetykkien tulta.

– Laskeudunko Calampokseen? hän kysyi.

– Älä! prinsessa ähkäisi. – Ne nappaisivat meidät ilmakehässä!

– Siinä tapauksessa vaihtoehdot ovat vähissä, Amaria totesi mekaanisesti.

Hetken tilanne näytti toivottomalta, mutta yhtäkkiä nopeat alukset iskivät sivusta Sepulkaanin kuunpimentäjien kimppuun. Kostajien etujoukko! He olivat ottaneet nopeimmat laivansa ja tulleet prinsessan avuksi. Yllätetyt kuunpimentäjät joutuivat sekasortoiseen kahinaan, jossa oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta.

 

XXXVIII

Prinsessan oli mahdotonta saada yhteyttä kostajiin. Hävittäjien radiot oli tarkoitettu sisäiseen kommunikointiin, ja taistelun myllerryksessä prinsessan alus näytti kostajista vain yhdeltä vihollisista.

Prinsessa teki nopeita päätöksiä.

– Aja poimuun, hän käski. – Kohteeksi lähin planeetta.

– Raunioasteroidi Gypte, Amaria vastasi.

– Sama se mikä! Vie meidät pois täältä!

Amaria kiihdytti moottorit äärimmilleen. He kiersivät neljäsosakierroksen Calamposta ja karistivat kannoiltaan kostajien fregatin. Sitten hävittäjä sinkoutui poimuun.

Oli onni, että Seitsemäs armeija käytti hävittäjiään myös tiedusteluun: malli oli matkankestävä. Polttoainetta oli kuitenkin vain lähitaistelutarpeisiin. Kun hävittäjä poistui poimusta, Amaria tiedotti, ettei heillä ollut enempää energiaa poimuajoon. Lyhyen matkan päässä häämötti Gypte. Tämän pidemmälle he eivät pääsisi.

 

XXXIX

Raunioasteroidi Gypten uumenissa oli Dartukammin linnake. Linnakkeen asukkaat olivat vannoutuneita kaikkien vihollisia ja tottelivat ainoastaan Dartukammin matriarkan sanaa. Prinsessalla ja Amarialla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin antautua heidän valtaansa.

Dartukammissa tiedettiin jo, että Sepulkaani havitteli Nin-Wardun prinsessaa. Uutinen oli levinnyt Reunamailla nopeasti eivätkä armeijoiden liikkeet pitkään pysyneet salassa.

Matriarkka Dartukammi neuvotteli isoäitiensä kanssa.

– Voisimme myydä prinsessan Sepulkaanille, yksi ehdotti.

– Pyydetään tarjousta myös Nin-Baathusta, sanoi toinen. – Kiritään hintaa ylöspäin.

– Naamioidaan prinsessan palvelija ja myydään molemmille, kolmas sanoi. – Saamme koko potin!

Matriarkka hieroi leukaansa vaitonaisena. Hän uumoili, että prinsessan lisäksi Sepulkaani saattaisi haluta koko Gypten. Hän vannoi, ettei näin saisi ikinä tapahtua.

 

XL

Amaria ei ollut vielä oma itsensä. Hänen kasvolihaksensa olivat veltot, ja hän vastaili monotonisesti yhdellä sanalla. Välillä hän sai kohtauksia, joiden aikana hän pureskeli ovenkarmeja.

Terve ei ollut myöskään Karstos, joka oli heidän yhteiselonsa aikana jo kolmasti yrittänyt tappaa Nin-Tikshun. Lopulta he olivat joutuneet riisumaan hänet alastomaksi ja lukitsemaan hänet vaatekaappiin, koska Dartukammin asukkaat kieltäytyivät antamasta Karstosille omaa huonetta. Heidät oli kaikki sijoitettu samaan asuntoon, jota vahdittiin päivin öin.

– Minun pitää päästä vessaan, Karstos sanoi.

– Laske allesi, prinsessa sanoi ärtyneesti.

Häntä kadutti, miten he kohtelivat Karstosia. Karstoskin oli kokenut vääryyttä, josta Nin-Tikshu koki olevansa vastuussa. Jotenkin hänen pitäisi auttaa Karstosia.

 

XLI

Kenraali Kirambol tutisi raivoissaan dialyysikoneessa.

– Miksi ei tiedetty, että Amarian aivopesu oli puutteellista!

Kuolemanvuoren neuvonantaja kohautti olkiaan. – Tekniikat eivät ole täydellisiä.

Kostajat oli ajettu pakosalle. Seitsemäs armeija kokoontui pikaisesti. Kaikki laivaston alukset eivät olleet vielä ehtineet Calampokseen. Kenraali määräsi silti joukot takaa-ajoon. Suuret kuunpimentäjät ja kapeat zeliaanit kiihdyttivät poimua varten. Jäljittäjä paikansi paenneen hävittäjän Gypteen.

– Se voi olla ongelma, Kuolemanvuoren neuvonantaja sanoi pahaenteisesti.

– Gypte tai kuolema, kenraali totesi.

Se oli totta: jos he eivät saisi prinsessaa, Sepulkaani teloituttaisi heidät kaikki.

Iskujoukkojen komentajaksi Karstosin poissa ollessa määrättiin Ingrod. Häntä kalvoi huoli Karstosista. Mitä saattaisikaan tapahtua, jos tämä olisi prinsessan kanssa kaksin?

 

XLII

Amaria ja Nin-Tikshu istuivat kasvokkain kumpikin varna-asennossa.

– Meidän pitää parantaa sinut, Nin-Tikshu sanoi. – Keskitä mielesi mandalaan.

Amaria tuijotti edessään olevaa piirrosta apaattisena.

– Miksi? hän sanoi.

Nin-Tikshu väänteli sormiaan turhautuneena. Hän aisti edelleen säikeen, joka piti Amariaa otteessaan. Se oli pinnan alla uinuen mielen syvissä kudoksissa kuin loinen. Oliko tämä se Kuolemanvuoren varjo, josta Siipikäärme oli puhunut?

Amaria oli maininnut Kuolemanvuoren neuvonantajan, muttei kyennyt sanomaan, mitä tämä oli hänelle tehnyt. Nin-Tikshu uskoi, että parannuskeinoja oli kaksi. Ensimmäinen oli pitkä mielenterapia, johon ei nyt ollut aikaa. Toinen vaihtoehto oli etsiä tämä neuvonantaja ja pakottaa hänet johdattamaan Amarian henki takaisin Kuolemanvuorelta. Nin-Tikshua kylmäsi.

 

XLIII

Keskellä yötä prinsessan kammion ovi avattiin. Sisään tuli matriarkka Dartukammi henkivartijoineen.

– Tulkaa mukaani, hän käski. Prinsessa kiskoi itsensä unenpöpperössä ylös sängystä.

Samassa vaatekaapin oveen hakattiin. Sen sisältä kuului epäselvää mölinää. Matriarkka tempaisi vaatekaapin auki.

– Täällähän on suukapuloitu alaston nainen. Seksiorjanne?

– Ei, prinsessa haukotteli. – Vaan vieraani. Saako hän tulla mukaan?

Matriarkka kohautti olkiaan. Henkivartijat saattoivat heidät kaikki ulos: unisen prinsessan, ilmeettömän Amarian ja alastoman, kiroilevan Karstosin.

Matriarkan atriumissa he katsoivat taivaalle. Tähtiä peittivät jylhät, teräväreunaiset varjot: Sepulkaanin laivasto.

– He lupaavat maksaa sinusta kaksikymmentätuhatta talenttia viherhopeaa, matriarkka sanoi. – Jos emme suostu, he pommittavat Gypten murusiksi.

Matriarkka katsoi prinsessaan. – Mikä on sinun tarjouksesi?

 

XLIV

Karstos nauroi katketakseen. He olivat palanneet huoneisiinsa.

– Puoli dukaattia ja puinen rannekoru! Karstos hihkaisi ja ratkesi taas nauramaan.

– Ei minulla ole enempää, prinsessa sanoi jäätävästi. Amaria levitti kylmägeeliä prinsessan poskelle, kohtaan, johon matriarkan avokämmenisku oli osunut.

Karstos pyyhki silmiään. – Mikset tarjonnut jalokiviä Nin-Wardun aarrekammioista? Sinähän olet prinsessa!

– Minä olen unibarbaari, Nin-Tikshu sanoi ylpeänä. – Omistan vain, mitä minulla on.

– Kadut vielä, Karstos sanoi. – Vaan mitä väliä. Pian olet Sepulkaanin omaisuutta.

Karstos ja prinsessa katselivat toisiaan.

– Sinä vihaat minua syvästi, prinsessa sanoi.

– Minun tunteillani ei ole merkitystä, Karstos sanoi. – Huomenna olet Kuolemanvuoren morsian, koskematon ja pyhä. Sitten minä en ole enää mitään.

 

XLV

Neuvottelijat kohtasivat atriumissa. Paikalla olivat kenraali Kirambol ja kunniavartiosto, heitä vastassa matriarkka Dartukammi henkivartijoineen. Kauppatavarat olivat esillä: vaaka ja näyte rubentaa, toisella puolella prinsessa Nin-Tikshu, Amaria ja komentaja Karstos.

– Saatte talentin rubentaa kuukausittain, kenraali sanoi.

Matriarkka älähti. – Pötyä! Haluamme kaiken nyt!

Kenraali kiristeli hampaitaan.

– Te gypteläiset olette hulluja, hän sanoi. – Olkoon. Lähetämme rubentalaivat viipymättä Krimaroksesta. Ne ovat täällä trigentakierron päästä.

– Kelvatkoon, matriarkka sanoi. Hän oli antamassa signaalin, kun viestintuoja keskeytti hänet.

– Yksi kuunpimentäjänne on ankkuroimassa asteroidiimme, kenraali. Miksi?

– Sepulkaanien tapa, kenraali sanoi. – Olette luovuttaneet meille morsiamen. Gypte on tästä lähtien voittamattoman Sepulkaanin vasallivaltio.

Matriarkan kasvot vääristyivät raivosta.

– Neuvottelut päättyvät tähän!

 

XLVI

Dartukammin ikiaikainen perinne oli, että koko muu galaksi oli täynnä vihollisia. Gypteläisille itsenäisyys oli fanaattisen pyhä asia. Matriarkat kuitenkin tiesivät, että Dartukammi oli pieni ja sotavoimaltaan alakynnessä. Siksi kaupungin peruskiveen oli jo ammoisina aikoina kätketty räjähteitä: jos valloittajat pääsisivät kaupunkiin, kaikki räjähtäisi taivaan tuuliin. Gypteläiset vannoivat kuolemaa ennen orjuutta.

Isoäidit kokoontuivat sinetöidyssä kammiossa. Damaskeeniovien tuolla puolen henkivartiokaarti kamppaili Seitsemännen armeijan rynnäkkösotureita vastaan.

– Pyydän lupaa käyttää viimeistä puolustusta, matriarkka sanoi sormi näppäimellä.

– Lupa annettu, isoäidit lausuivat.

– Mielipuolet! prinsessa huusi. – Päästäkää meidät ulos ennen kuin tuhoatte kaiken!

– Vangit kuolevat muiden mukana, matriarkka sanoi.

Kytkin aktivoitui. Peruskallion läpi kävi synkkä jylinä. Valot sammuivat.

 

XLVII

Karstos harhaili teräspuiden metsässä. Häntä janotti ja paleli. Hänen viittansa oli riekaleina. Esiäidit olivat hylänneet hänet.

Edessäpäin sumu hälveni ja kuului veden kohinaa. Karstos saapui Girmontadeen laakson joelle. Rantavedessä seisoi nainen.

– Agnus! Karstos parahti.

Agnusin rintakehä oli luodinreikien runtelema, mutta nyt hänen kasvonsa olivat kauniit ja levolliset. Kun Karstos rämpi häntä kohti, Agnus pudisti hellästi päätään.

Agnus otti hänen kätensä omaansa. Sitten hän painoi Karstosin kämmenelle jotakin ja sulki hänen nyrkkinsä sen ympärille. Hän suuteli Karstosin sormia. Sitten hän alkoi lipua pois.

– Älä mene! Karstos huusi.

Se oli myöhäistä. Agnus oli vihdoinkin menossa Hopeisen rouvan luo. Heidän jäähyväisensä olivat tässä.

 

XLVIII

Himmeät varavalot räpsähtivät päälle. Karstosin raajoja särki, mutta hän tunsi olevansa ehjä. Ympärillä lojui ruumiita, kivenlohkareita, vääntyneitä metalliputkia.

Prinsessa makasi tiedottomana hänen lähellään. Karstos haroi käsiinsä kiveä. Hän murskaisi prinsessan kallon, sanoisi, että tämä oli kuollut räjähdyksessä.

Mutta hänen sormensa eivät suostuneet aukeamaan. Kummallista. Mitä hän niin tiukasti piteli kädessään?

Hän katsoi ja näki: se oli teräsriipus.

Samassa muistikuvat tulvivat hänen mieleensä. Agnusin huulet, nauru, tuoksuvat kukkameret Girmontadeessa. Agnusin silmät. Ja prinsessan. Ne olivat samat silmät – tulvillaan pelotonta lempeyttä.

Karstos ei jaksanut enää. Hän lysähti maahan ja alkoi itkeä.

– Anteeksi, anteeksi, hän nyyhkytti. – Anteeksi, Agnus. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi?

 

XLIX

Tuhannet kuolivat ensimmäisessä räjähdyssarjassa. Kilometrin pituinen kivikieleke repeytyi irti ja seivästi ankkuroituneen kuunpimentäjän. Sen reaktorit ylikuumenivat ja alkoivat sulaa. Tuhatasteinen kaipellneste poltti kaiken tielleen osuvan.

Asteroidi oli murtumassa. Valtavia lohkareita sinkoutui kohti Seitsemännen armeijan aluksia levittäen tuhoa. Sitten alkoi aikaviiveellä ohjelmoitu toinen räjähdyssarja.

Ensimmäinen sarja oli säästänyt prinsessan kumppaneineen. Karstos ja Amaria olivat ruhjeilla, prinsessan päänahassa oli pintahaava. Nyt uusien räjähdysten järisyttäessä jäljelle jäänyttä kivimerta heille tuli kiire. Ilma pakenisi pian avaruuteen.

– Tarvitsemme tyhjiöpuvut! prinsessa huusi. Hän tarttui Karstosiin. – Komentaja, olemme ehkä vihollisia, mutta juuri nyt meidän täytyy toimia yhdessä!

Karstos kokosi itsensä ja nyökkäsi.

– Seuratkaa minua, hän sanoi silmiään pyyhkien.

 

L

He löysivät kaivosmiesten paineistetun hissin ja kiskoivat päälleen kömpelöt suojapuvut. Kun Amaria vielä auttoi prinsessaa, Karstos kokosi laukun täyteen kaivostarvikkeita.

– Mitä sinä teet? prinsessa tivasi.

Karstos sitoi laukun selkäänsä. – Räjähteitä, plasmaleikkuri, köyttä, lisähappea. Saatamme tarvita niitä. Liikkeelle!

Kiviseinät heidän ympärillään natisivat. Karstos repi hissin seinälevyn irti. He syöksyivät tyhjään hissikuiluun juuri ajoissa: hissin metallihäkki survoutui palasiksi liikkuvien kivimassojen puristuksessa.

Asteroidin painovoimakenttä oli epätasapainossa. Prinsessasta tuntui, että he putosivat pimeyteen.

– Me menemme syvemmälle! hän huusi. – Käännytään takaisin!

Karstos iski häntä kypärään.

– Me aloitimme pohjalta, Karstos sanoi. – Nyt etenemme kohti reunaa. Meidät salakulkijat on koulutettu suunnistamaan nollapainovoimassa. Pysy vain minun perässäni, prinsessa!

 

LI

Karstos poltti tien läpi yhdistelmäteräksisen sulkuoven. He sukelsivat aukosta Dartukammin linnakkeen atriumiin.

Painovoimasta ei täällä ollut enää tietoakaan. Kivensirpaleita, vettä, huonekaluja ja ruumiita leijui kaikkialla. Korkealla heidän yllään siinsi atriumin läpinäkyvä katto, johon oli revennyt ammottavia aukkoja. Niiden tuolla puolen hohtivat tähdet ja Sepulkaanin laivaston varjot.

Prinsessa oli hyppäämäisillään kohti kattoa ja turvaa lupaavia aluksia. Karstos nappasi häntä kädestä.

– Liian kaukana. Avaruuden etäisyydet ovat pienilläkin matkoilla käsittämättömiä. Lisävaarana ovat ympäriinsä sinkoilevat kappaleet. Tarvitsemme jonkinlaisen kapselin.

– Dartukammin tallit? prinsessa ehdotti.

– Emme tiedä, missä ne ovat, Karstos sanoi. – Mutta ankkuroitu kuunpimentäjä… Jos se on vielä kiinni, saatamme päästä sinne kiertämällä asteroidin ulkopintaa.

 

LII

He sitoivat itsensä letkaksi. Asteroidin murentuneella ulkopinnalla vaarana olivat lentävien kappaleiden lisäksi jälkijäristykset. Avaruuteen sinkoutuessa paluuta ei ollut, sillä kaivosmiesten suojapuvuissa ei ollut moottoreita, joilla ohjata tyhjiössä.

– Jos yksi kuolee, muiden on jatkettava, Karstos sanoi. – Ymmärrättekö? Kuolleita ei oteta mukaan painolastiksi!

Amaria nyökkäsi. Prinsessa irvisti.

He etenivät varovaisesti pitkin räjähdysten runtelemaa pintaa. Apuna heillä oli tuolien metallijaloista improvisoidut koukut. Kärjessä oli Karstos, sitten prinsessa, perässä Amaria.

Kuunpimentäjä hehkui pimeydessä kilometrin päässä. Reaktorien kaipellneste loimotti yhä kuumana täplittäen mustaa taivasta. Alus näytti kuolleelta.

Karstos kääntyi viittomaan muille. Samassa hirvittävää vauhtia kiitävä kivenkappale osui häntä kylkeen ja iski hänet tajuttomaksi vasten asteroidia.

 

LIII

Karstos heräsi käärittynä rapisevaan avaruushuopaan. Kylkiä ja päätä särki. Hänen teki mieli oksentaa.

Häntä vasten oli painautunut toinen nainen. He olivat molemmat alasti.

– Huomenta, komentaja, Nin-Tikshu sanoi hänen korvaansa.

– Mitä helvettiä, Karstos sanoi.

– Sinun pukusi repesi. Me jouduimme paikkaamaan sitä kesken matkan, mutta sinä olet yhä kylmä. Mikä homma minulla onkaan ollut sinua lämmittäessä!

– Missä me olemme?

– Kuunpimentäjän miehistötiloissa. Älä liiku! Sinulta on murtunut ainakin kylkiluita, ehkä jotain muutakin. Amaria meni etsimään kipulääkkeitä.

He makasivat hiljaa paikoillaan toisiaan vasten. Nin-Tikshun iho oli lohduttavan lämmin.

– Minä käskin jättämään kuolleet taakse, Karstos huomautti.

– Vain kuolleet, prinsessa sanoi iloisesti. – Sinä olit ainoastaan tajuton.

 

LIV

Prinsessa kömpi peitteen alta ja alkoi kiinnittää proteesiaan.

– Missä olet menettänyt jalkasi? Karstos kysyi.

– Paramashtussa, Nin-Tikshu sanoi ja virnisti.

– Taistelussa… Karstos sanoi hiljaa.

Nin-Tikshu pysähtyi. Hän tuijotti käsiään.

– Tätä on vaikea sanoa, komentaja… eikä minulla ole oikeita sanoja…

Hän katsoi Karstosiin. Nin-Tikshun silmissä kimalsi alkukantainen suru.

– Olen niin pahoillani, että surmasin rakkaasi.

Karstos oli ällikällä lyöty. – Mistä sinä…

– Ingrod kertoi.

 

Karstos yritti kääntyä pois, mutta ei kyennytkään väistämään prinsessan anovaa katsetta. Kyyneleet tulivat taas, tällä kertaa vuolaina ja kuumina. Hän vain tärisi ja itki. Jossain vaiheessa prinsessan vartalo painautui taas häntä vasten ja Karstos tiesi, ettei halunnut työntää tätä pois.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*