Etäisyyksiä

Kirjoittanut: Elli Leppä

Äiti meni aina lepäämään. Sillä aikaa kun me muut kävimme luistelemassa tai uimahallissa, hän kiipesi yläkerran viistokattoiseen pikkuhuoneeseen. Asiassa ei ollut mitään ihmeellistä, niin se oli aina ollut. Kun ajattelin häntä, uskoin että hän kävi vierassängyn virkatulle päiväpeitolle makaamaan ja sammutti valot. Useimmiten äiti oli toipunut siihen mennessä, kun tulimme takaisin, ja kylminä talvisina iltapäivinä keittiön pöytään oli katettuna kuumaa kaakaota ja pakastimesta otettua pullaa. Sukulaiset puhuivat päänsärystä, ja niin mekin sanoimme koulussa, jos opettaja ihmetteli puuttuvia eväitä tai kotiin unohtuneita liikuntavaatteita. Äiti ei aina muistanut huolehtia kaikesta. Vaikka muidenkin äidit joutuivat joskus lepäämään, minun äitini oli silti jotenkin erilainen. Koulussa vanhemmat tytöt olivat niin olevinaan omien äitiensä lepäämisten kanssa, nimittivät sitä migreeniksi, siitä kärsiminen oli hienon naisen merkki.

Äiti yritti urhoollisesti hoitaa kaikki kotityöt ja usein onnistuikin. Jos hän joutui lopettamaan kesken, isä tai isommat sisarukset tekivät makaronilaatikon valmiiksi ja imuroivat loput huoneet. Äiti joutui jäämään pois työstään yliopiston professorin sihteerinä, kun pikkuveljeni Jaakko oli nelivuotias, mutta pärjäsimme kohtuullisesti isänkin palkalla. Pesäpalloräpylät ja polkupyörät kierrätettiin sisarukselta toiselle, eikä uusia vaatteita saanut yhtä usein kuin luokkakaverit saivat. Ei lapsuuteni silti ollut erityisen onneton. Kun äiti ei ollut lepäämässä, muistan hänet nauravaisena ja eloisana. Hänellä riitti aikaa jokaiselle lapselle, kaikkein pienimmillekin lapsen ilonaiheille ja piirrustussuhruille, joita hänelle kannoimme kasvot säteillen. Luulen, että hän yritti herkeämättömällä huomiollaan korvata niitä hetkiä, jolloin ei voinut olla kanssamme. Vuosien varrella hän kuitenkin muuttui väsyneemmäksi ja jotenkin sammuneen oloiseksi. Se johtui luultavasti lääkkeistä, joita tuli koko ajan lisää.

Ensimmäisen kerran huolestuin toden teolla, kun olin kymmenen vanha. Heräsin yöllä janoon ja hiivin alakertaan varoen herättämästä muita. Portaat oli korjattu sedän ja isoisän voimin vain vähän aikaa sitten, mutta vanhasta tottumuksesta kurotin toiseksi alimman ohi, koska se oli ennen narissut. Olohuoneesta kajasti jalkalampun punertavaa valoa, vaikka kello oli varmasti jo yli puolen yön. Kuulin vaimeaa keskustelua ja jäin nurkan taakse kuuntelemaan, vaikka olisin hyvin voinut jatkaa suoraan keittiöön. Huoli tulvahti vatsaani kuin kylmä vuorovesi. Tällaisia asioita en ollut äidin ja isän koskaan ennen kuullut puhuvan. Istuin kylmälle puulle ja vääntelin flanelliyöpaidan helmaa käsissäni. Lopulta painoin sitä kouristuksenomaisesti suutani vasten, etten olisi purskahtanut itkuun.

”Anna rakas, ei tämä voi enää jatkua näin”.

”Emmehän me voi muutakaan. Tiedät, että rauhoittavan lääkkeen annosta ei voi enää nostaa. En tahdo uudestaan lähteä sinne laitokseen. Mitä se lapsillekin tekisi! Ei heille enää voi uskotella, että menen moneksi viikoksi siskon luo keräämään voimia. Elina ei ainakaan usko, hän on jo tarpeeksi vanha epäilläkseen.”

”Jos edes vähäksi aikaa. Viimeksikin se auttoi, tulit virkeämpänä takaisin. Rakas, sinä kuihdut aivan silmissä…”

”Kohtauksia tulee nykyään joka päivä. Eikä niihin auta muu kuin kirjoittaminen. Mutta se väsyttää minua niin kamalasti, en meinaa jaksaa kättäni nostaa kun olen saanut vihkoon pari sivua numeroita.”

”Eikö sinun pitäisi vielä kerran käydä näyttämässä niitä professori Nederströmille?”

Päästin varmaankin jonkin pienen inahduksen, sillä äänen vaimenivat äkkiä ja askelet lähestyivät portaikkoa, jonka alimmalle rappuselle olin jähmettynyt yöpaidan helma suuhuni tungettuna.

”Voi Mari lapsikulta, mitä sinä siinä kyhjötät? Näitkö pahaa unta?”

Annoin äidin koota minut syliinsä, kantaa uudelta puulta tuoksuvia portaita takaisin yläkertaan, ja peitellä omaan sänkyyni. Siitäkin huolimatta, että rinnassa pusersi nurinkurisuuden tunne; minunhan olisi pitänyt hoivata ja lohduttaa äitiä, joka oli paljon vakavammin sairas kuin olin luullutkaan. Sinä yönä en enää nukkunut. Kertasin mielessäni kuulemaani keskustelua ja päätin, että vastedes tekisin kaikkeni äidin auttamiseksi. En enää ikinä kiukuttelisi tiskivuoroista tai valittaisi nuhjaantuneita verkkahousuja, joista minua kiusattiin koulussa. Unohdin tietenkin hyvät päätökseni pian, kuten lapset aina.

Seuraavalla kerralla kun äiti lähti Siiri-tädin luokse, olin vaikean päätöksen edessä. Paloin halusta uskoutua Elinalle, vanhimmalle siskolleni äidin todellisesta määränpäästä. Asiasta ääneen puhuminen olisi kuitenkin tehnyt siitä kammottavan todellista; jos vaikenisin, voisin edelleen teeskennellä itselleni, että olin kuvitellut koko öisen keskustelun. Elina oli myös alkanut kantaa entistäkin enemmän vastuuta meidän pienempien hoidosta, enkä halunnut rasittaa häntä enempää. Lisäksi jokin pieni osa minusta halusi säilyttää tämän tärkeän salaisuuden itselläni, ja niinpä pysyin hiljaa. Äidin lähtiessä olin lohduton, mitä sisarukseni kummastelivat, äitihän toisi taas tuliaisina karkkia tullessaan takaisin, niin kuin oli tehnyt aiemminkin. Pelkäsin, ettei äiti enää palaisi lainkaan.

En tiedä mikä minut sai ryhtymään siihen. Muun perheen lähtiessä asioille valitin tekemättömiä läksyjä ja sain luvan jäädä yksin kotiin. Jos äiti olisi ollut kotona, ajatus ei varmaakaan olisi tullut mieleenikään, yläkerran pikkuhuone oli hänen omaa tilaansa, eikä sinne yleensä mennyt muita. Mieleeni oli kuitenkin jäänyt itämään tieto siitä, että äiti kirjoitti jotakin lepohetkiensä aikana, ja olin melko varma, mistä niitä kirjoituksia etsisin.  Livahdin pikkuhuoneeseen ja suljin valkoiseksi maalatun oven takanani. Siiri-tädin virkkaama peite oli kirjava kuin kukkaketo ja istuin hetkeksi sängylle miettimään, missä äiti oli juuri nyt. Laitoksesta mieleeni tuli kaakelilattioita, pyörillä kulkevia metallisänkyjä ja sairaanhoitajien puukenkien kopinaa, joista äiti oli kertonut sen jälkeen, kun oli ollut sairaalassa synnyttämässä pikkuveljeäni. Se laitos, josta äiti ja isä olivat puhuneet, kuulosti uhkaavalta ja peruuttamattomalta. Emme koskaan puhuneet äidin sairaudesta kotona, ja vasta viime aikoina olin alkanut hahmottaa, että kyse todella oli sairaudesta eikä kaikkien muidenkin perheiden elämään kuuluvasta arkipäiväisestä asiasta.

Nousin ja astuin tumman puisen kirjoituslipaston eteen. Tiesin, että lukituissa laatikoissa säilytettiin perheemme tilikirjoja ja muita tärkeitä papereita, jotka eivät nyt kiinnostaneet minua. Avasin vasemman sivuoven kolhiintuneesta metallinupista ja poimin käteeni ison sinisen ruutuvihon, jonka yksi sivu oli käännetty koirankorvalle kirjanmerkiksi. Avasin vihon merkin kohdalta ja löysin äitini kauniilla, huolellisella käsialalla täytettyjä rivejä. Niillä oli numeroita, sivukaupalla pikkutarkasti toisiaan seuraavia numerosarjoja, jotka oli erotettu toisistaan pilkuilla, pisteillä ja yksittäisillä kirjaimilla. Istuin kummastuneena takaisin sängylle ja aloitin vihon alusta. Tarkemmin tutkittuani huomasin, että numerosarjojen muodostelmat oli päivätty, ja vihon etukannessa oli siinäkin päivämäärät kuin päiväkirjassa. Sisäsivujen päivätyt merkkijonot saattoivat olla yhden rivin tai kokonaisten sivujen mittaisia, ilman mitään säännönmukaisuutta. Vaikka olin luokkani paras laskennossa ja geometriassa, en saanut numeroista mitään selvää, en osannut yhdistää niitä mihinkään aiemmin näkemääni tai lukemaani. Sivelin ruutupaperia hitaasti kuin yrittäen sormieni välityksellä aistia, mitä tekemistä niillä oli äitini heikkenevän terveyden kanssa. Sitten ulko-ovella kolisi ja kiirehdin palauttamaan vihon säilytyspaikkaansa. Luikin lastenhuoneeseen odottamaan sisaruksiani, kuin olisin koko ajan ollut siellä.

Olin päättänyt ottaa asiasta selvää, kun äiti jälleen palaisi kotiin. Kun hän sitten saapui, aikeeni jäivät syrjään, sillä äiti vaikutti sairaammalta kuin koskaan aiemmin. Taksi toi hänet juna-asemalta kotiovellemme ja kuljettaja kantoi äidin laukut sisään, mikä oli tavatonta. Äiti käveli pienin varovaisin askelin kuin näkemättä kunnolla eteensä. Sisään päästyä hänen katseensa harhaili pitkin eteistä kuin hän ei tuntisi kotiaan. Elina ja isäni tukivat häntä kyynärvarsista ja ohjasivat olohuoneen sohvalle istumaan. Kun riisuin äidin tukevia kävelykenkiä, kuulin hänen mumisevan puoliääneen. Kumarruin lähemmäs ja erotin numeroita, numerosarjoja, toinen toisensa perään toistuvia. Vilkaisin peloissani isääni, joka oli puristanut huulensa tiukaksi viivaksi. ”Anna!”, hän puuskahti ja äiti vaikutti havahtuvan hieman. ”Risto, ne yrittivät, ne halusivat… ”. Mutta äiti ei voinut jatkaa, ja isä talutti hänet kiireesti yläkertaan. En nähnyt äitiä enää sinä päivänä.

Yöllä heräsin outoon ääneen. Se kuului hallin päästä, vanhempien makuuhuoneesta. Nousin sängystäni ja tassuttelin lähemmäksi, vaikka samalla pelkäsin mitä saisin nähdä. Kuu paistoi hallin ikkunasta ja hopeoi äidin vuosia sitten kutoman räsymaton. Ovi oli raollaan ja polvistuin sen ääreen nähdäkseni sisään. Äiti nyyhkytti istuallaan sängyllä, hiukset hajallaan. Yleensä niin tyyni ja hillitty isäni seisoi ikkunan vieressä silmät selällään, sen näköisenä kuin maailma olisi liekeissä.

”Risto, minä luulin etteivät ne päästä pois sieltä…”

”No sitten sinä et enää mene sinne, se on selvä. Kyllä jonkun täytyy voida auttaa meitä! Eikö Nederström tai edes se höperö Kaukia suostu kuuntelemaan, sinähän olit sen sihteerinä vaikka miten monta vuotta?”

”Turhaa kaikki, se on jo nähty. Vaikka minä miten sanon että ne luvut ovat koordinaatteja, luettelen niille kaikki kaariminuutit ja kulmat ja etäisyydet, eivät ne usko mitään mitä eivät ole itse nähneet. Tiedäthän sinä sen”.

”Oletko sinä ihan varma niistä numeroistasi? Kyllä minä sen tajuan ettet sinä niitä päästäsi keksi, mutta Anna, hullultahan se kuulostaa kaikki tyynni. Etäisyyksiä minne? Miten sinä voisit tuntea jonkun tähden ja sen planeettojen sijainnin jossain siellä tiesmissä Kefeuksessa?”

”Kun en minä tiedä! En tiedä mistä niitä tulee! Minä vaan haluan että se loppuu ja minä voin elää tavallista elämää taas”.

Mutta niin ei käynyt. Sen kerran jälkeen lakkasin hiiviskelemästä käytävällä vakoilemassa vanhempiani ja kuuntelemasta epätoivon ääniä joita kuului yhä useammin. Joskus oli itkua, toisinaan huutoa. Sisarusteni on täytynyt kuulla sama kuin minäkin, mutta emme koskaan puhuneet siitä. Elinan kanssa vaihdoimme joskus paljonpuhuvia katseita, kun äiti tuijotti tokkurassa teekuppiaan aamiaispöydässä, mutta pysyimme vaiti. En koskaan enää mennyt yläkerran pikkuhuoneeseen.

Vuosia kului. Kun olin kuudentoista ja muutin isoon kaupunkiin lukioon, äiti lähti viimeisen kerran laitokseen ”toipumaan”, eikä tullut enää kotiin. Isäni kävi katsomassa häntä säännöllisesti ja Elinakin kerran. Sen vierailun jälkeen löysin isosiskoni opiskelija-asuntolani ovelta horjuvana ja silmät sameina. Yllättyneenä pyysin hänet sisään, ja heti ovesta päästyään Elina lysähti natisevaan nojatuoliini ja alkoi itkeä. Hän puhui sammaltaen ja tajusin järkytyksekseni, että vakaa, rauhallinen sisareni oli humalassa.

”Äiti ei tunne minua. Istuu harmaassa jumpperissansa ja istuu ja istuu vaan. Välillä sopottaa niitä numeroitansa”.

”Mitä ne siellä sanoivat, eikö niillä vieläkään ole mitään lääkettä siihen?”

”Ne sanoivat että vaikea paranoidinen skitsofrenia, parantumaton tapaus…” Elina hyrähti uudelleen hiljaiseen itkuun, heijasi itseään eikä kyennyt puhumaan pitkään aikaan. Karistin kurkkuani ja puna nousi poskilleni tunnustusta ennakoiden.

”Minä luin niitä numeroita kerran. Menin salaa pikkuhuoneeseen ja katsoin äidin vihkon läpi. Mitään en siitä ymmärtänyt, ei kai kukaan ymmärrä, ei edes professori Nederström”.

”Nederström? Maria Nederströmin isä, sen joka oli minun luokallani? Eikös hän ole tähtitieteen professori?”

”Isä sanoi että kaariminuutteja ja kulmia ja etäisyyksiä. Tähtiä ja planeettoja. Että jostain niitä tulee äidin päähän ja ne on pakko kirjoittaa ylös”. Elina tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä ja alkoi sitten nikotella sanomatta mitään. Pian hän alkoi nuokkua. Riisuin siskoni takin ja kengät ja peittelin hänet päiväpeiton alle nukkumaan päätään selväksi. Elinan nukahdettua istuin pitkään työpöytäni ääressä tuijottaen tyhjyyteen. Olin jo tottunut ajatukseen, että äidin tilanne ei enää kohenisi, mutta minua kiusasi numeroiden arvoituksellisuus. Aloin laatia professori Nederströmille kirjettä, jossa pyytäisin vielä kerran tiedemiestä tutkimaan äidin suoltamia lukuja, siltä varalta että jokin uusi tutkimustulos paljastaisi mistä voisi olla kyse. Minun oli mahdotonta hyväksyä, että äidin kärsimysten lähde voisi olla pelkkää sairaan mielen tuottamaa hälyä; halusin uskoa, että numerot olivat kuin radiolähetyksiä, jonkin ulkopuolisen tahon viestittämiä merkkejä, joilla oli jokin tarkoitus. En koskaan lähettänyt kirjettä.

Olin kolmenkymmenen, kun isä soitti minulle ja kertoi äidin kuolemasta. Olin tiennyt odottaa sitä, kuulumiset olivat olleet tasaisesti huonompia jo pitkään. Silti uutinen pääsi yllättämään minut, ja tyhjä uunivuoka putosi käsistäni keittiön lattialle ja särkyi. Ehdin astua isoon lasinsirpaleeseen ennen kuin pulssini tasaantui ja maltoin kuunnella isän haurasta ääntä. Viimeisinä päivinä oli iskenyt keuhkokuume, ja lääkärit olivat noudattaneet vuosia sitten tekemäämme elvytyskieltoa. Äiti ei ollut tajuissaan lopun tullessa, ja kuolinkamppailu oli ollut lyhyt. Elina oli äidin luona sairaalassa nyt. Loput sisaruksista asuivat ulkomailla, mutta saapuisivat hautajaisiin, jotka pidettäisiin parin viikon päästä. Katselin jalastani kaakeleille leviävää verilammikkoa yrittäen pitää ääneni niin rauhoittavana ja tasaisena kuin mahdollista, antaa isälle edes jotakin turvaa tämän yhtäkkisen tyhjyyden ja yksinäisyyden edessä.

Hautajaisten jälkeen otin töistä pari päivää vapaata aloittaakseni äidin tavaroiden raivauksen. Isä oli muuttanut vähäksi aikaa Elinan perheen luokse, joten menin vanhaan omakotitaloon yksin omalla avaimellani. Hiljaisuus löi vastaan eteisessä, toisenlaisena kuin koskaan ennen. Vaikka äiti ei ollut asunut kotona enää viiteentoista vuoteen, hänen poissaolonsa tuntui silti eniten juuri täällä. Riisuin kengät, ripustin kaulahuivin naulakkoon. Joka paikassa näkyi pientä rapistumista, isäkin oli käynyt jo vanhaksi. Minulla oli laukussa siisti lista tärkeimmistä hoidettavista asioista, tavaroista, jotka pitäisi ottaa talteen tai myydä nyt kun isä oli päättänyt panna talon myyntiin. Silti askeleni hakeutuivat kuin itsestään ensimmäiseksi yläkerran pikkuhuoneeseen.

Päiväpeitto oli ennallaan, kirjoituslipaston päällä pölykerros. Avasin vasemman puolen oven ja esiin tulvahti vihkoja. Niiden sisältö oli sitä samaa kuin sen yhden vihon, jota aikoinaan lehteilin: Rivistöittäin ja sivukaupalla numeroita, pilkkuja, pisteitä, välissä jokunen kirjain. Käsiala ei ollut enää äitini huolekasta, vanhanaikaista kirjoitusta, vaan isäni tukevampaa numerointia. En ollut uskoa silmiäni kun huomasin, että päiväykset olivat aivan tuoreita. Luulin, että tämä oli loppunut pian sen jälkeen, kun äiti oli jäänyt laitokseen. En ollut edes ajatellut asiaa sen jälkeen. Isän oli täytynyt kirjata numeroita ylös äidin sanelemana, tämän puolesta. Suuttumus kohosi mielessäni kuin aalto. Että isä olikin tyhmyyksissään vielä lietsonut äidin sairautta tällä tavalla. Mielijohteesta avasin myös oikeanpuoleisen oven ja sieltäkin valahti vihkoja. Poimiessani niitä lattialta katseeni osui vierassängyn aluseen ja polveni olivat pettää. Sängyn alle oli kasattu niin paljon vihkoja, että ne ulottuivat lattiasta patjan alareunaan asti.

Pahan aavistuksen vallassa nousin portaita kylmäullakolle, joka oli pelottanut minua lapsena niin, etten ollut käynyt siellä kuin pari kertaa ja silloinkin isän kanssa. Ennen oven avaamista minun oli pakko istahtaa ylimmälle portaalle, tuntui että keuhkoista loppuu henki ja sydän pakahtuu. Äiti oli siis jatkanut numeroiden tuottamista kuolemaansa saakka. Mutta mitä varten? Mitä maailman merkitystä niillä luvuilla saattoi enää kenellekään olla? Kokosin itseni ja avasin narisevan oven. Minua vastassa oli vihkojen vuori. En nähnyt niiden yli.

Kuin unessa kyyristyin ja sormeilin alimpia papereita. Ne murenivat kosketuksesta, kellastuneet ja lahonneet sivut. Tartuin reunimmaisen pinon keskivaiheilta summassa yhteen vihkoon ja kiskoin sen esiin välittämättä siitä, että loput sortuivat ullakon portaita alas jalkojeni juureen ja niiden ohi. Kannen päiväys oli ajalta kauan ennen Elinan syntymää. Otin vihon mukaani ja palasin takaisin pikkuhuoneeseen. Sitten nostin esiin tuoreimmat muistiinpanot aikajärjestyksessä ja levitin ne auki huoneen räsymatolle. Tuijotin ja selailin niitä polvillani lattialla ensi tunnin, sitten toisen. Kun alkoi hämärtää, nousin huojahtaen jaloilleni ja menin keittiöön juomaan lasin vettä. Vanha hana korisi ja kurlutti ja vesi oli haaleaa, vaikka juoksutin sitä pitkään. Juodessani otin äkkiä tukea lavuaarin reunasta. Jokin käsittämätön tuttuus puski läpi äidin papereista. Säntäsin portaita ylös pikkuhuoneeseen kuin hengenhädässä.

Käänsin valokatkaisijasta valot pimenneeseen huoneeseen ja uppouduin numerosarjoihin uudella innolla. Aivan kuin muistelinkin, jotkut katkelmat muistuttivat niitä, joita olin käsitellyt töissä viime viikolla. Professori Nederström oli eläköitynyt joitakin vuosia sitten, ja hänen seuraajansa Tupavuori edellytti assistentiltaan paljon Nederströmiä enemmän osallistumista varsinaiseen tutkimustyöhön. Olin taistellut tieni viimeisimmän koesarjan tulosten läpi kuukausien vaivannäöllä, vaikken edes pitänyt aihetta kiinnostavana. Kyse oli jostakin uudesta kohteesta, aiemmin tuntemattomasta kappaleesta, jonka radassa oli jotakin kummallista. Alustavasti näytti siltä, että sen kulku risteäisi Maan radan kanssa, mutta ajankohtaa ei ollut kyetty määrittämään tarkasti.

Minun oli täytynyt nukahtaa numeropaljouden ääreen, vaikken huomannut olleeni edes väsynyt. Heräsin puhelimen vaimeaan piippaukseen ja kaivoin unenpöpperössä sitä vihkojen sinisten selkien merestä. Se oli Elina, joka kuulosti oudon kiihtyneeltä.

”Mari, missä sinä olet? Avaa heti televisio, sinun täytyy nähdä tämä!”

Otin puhelimen korvaltani ja katsoin sitä mieli tyhjänä. Mitä kummaa sisko tarkoitti? Ei meidän perheessä ollut tapana tv-ohjelmista intoilla, puhumattakaan että niistä pitäisi ympäriinsä soitella.

”Minä olen nyt äidin ja isän kotona, en oikeastaan joutaisi –”

”Eikun sinun on pakko! Minä jatkan nyt katsomista”.

Puhelu katkesi. Ravistin päätäni ärtyneenä. Minulla oli jäänyt jokin tärkeä ajatus kesken ennen kuin nukahdin. Kefeuksen tähdistöstä ja siitä havainnosta, jota Tupavuori piti niin oleellisena. Että äidin numerosarjat näyttivät yhä enemmän ratalaskelmilta, joiden alkupää olisi jossain Delta Kefein tienoilla. Olinko ehkä kuullut äidin mainitsevankin Kefeuksesta jotakin lapsuudessani? En saanut enää ajatuksesta kiinni ja päätin, että saattaisin sittenkin avata television hetkeksi nähdäkseni, mistä sisar oli ollut niin epäluonteenomaisen kuohuksissaan.

Pienellä penkomisella löysin kaukosäätimen ja seisahduin olohuoneeseen television eteen. En joutunut etsiskelemään Elinan tarkoittamaa ohjelmaa. Kaikilta kanavilta lähetettiin samaa. Vakavan näköinen selostaja jakkupuvussa kertoi globaalista yhteydenotosta, joka oli saapunut ilmakehän ulkopuolisesta, tuntemattomasta kohteesta. Välillä leikattiin viranomaisten lausuntoihin, välillä pääkaupungin ja muiden maiden yliopistojen astronomian tutkijoihin, jotka kaikki toistivat samaa: Oli saatu vielä tulkitsematon viesti maanulkoiselta, kiertoradalle asettuneelta taholta, joka lähetti jonkinlaista koodattua sanomaa useilla taajuuksilla. Tässä varhaisvaiheessa sanoman arveltiin koostuvan koordinaattisarjoista, joissa mahdollisesti kerrottiin kohteen lähtöpaikka, ja lisäksi jaksoista, jotka saattoivat olla vierasta kieltä. Kohde saattoi olla lähtöisin Kefeuksen tähdistön suunnasta.

Nieleksin tyhjää. Kun seuraavan kerran pystyin keskittymään lähetykseen, käsityskykyni oli pettää tykkänään. Siellä kerrottiin useista eri puolilla maailmaa sattuneista tapauksista, joissa erityisen herkät henkilöt olivat nähtävästi seuranneet kohteen kulkua Maata kohti vuosikymmeniä jonkinlaisen aivoperäisen telemagneettisen yhteyden välityksellä, mikä oli vasta äskettäin paljastunut kohteen saavuttua Maan lähialueelle. Huuleni valkenivat ja horjahdin taaksepäin polvieni pettäessä. Iskin takapuoleni kipeästi lattiaan ja pääni selkeni sen verran, että pystyin seuraamaan tiedonannon loppuun asti. Kun lähetys loppui, suljin television ja tuijotin vastaanottimen mustaa pintaa mitään näkemättä. Puristin kaukosäädintä kouristuksenomaisesti. Kohta tarttuisin puhelimeen ja soittaisin Elinalle takaisin, soittaisin isälle, soittaisin Tupavuorelle, soittaisin medialle. Vihot pitäisi viedä, koko valtava aineisto tutkia. Vielä pienen hetken halusin istua paikallani ajatellen äitiä, äidin vuosikymmenten korkuisia vihkopinoja, numerovuoria. Sairaalajaksoja, lääkepurkkeja, meitä, jotka olimme eläneet vastentahtoisen vastaanottimen kanssa koskaan ymmärtämättä häntä ja hänen tehtäväänsä. Ihmisen muotoista antennia, jonka oma elämä oli kutistunut ja lopulta musertunut olemattomiin. Voi äiti.

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*