Hiljainen huuto naamion takaa Osa 2

Kirjoittanut: Johanna Ikonen

Tarinan aikaisemmat osat löytyvät täältä.

 

Hänen nimensä oli Dragan, ja hän sai puhelinnumeroni Milanin ystävältä, jonka myös etäisesti tunsin. Hän todella piti lupauksensa, ja vei minut jokiretkelle. Pieni purjelaiva keinui tuulessa rantavedessä keskipäivällä, kun saavuin laiturille eväskori mukanani. Dragan seisoi laivan keulassa ja kasasi pursinarukerää. Kuin aavistaen saapumiseni hän kääntyi ympäri ja tervehti minua käden heilautuksella. Kävelin lähemmäs, hän ojensi kätensä ja tartuin siihen, ja hänen tuellaan kävelin laiturilta reunan yli laivaan. Näin hänen kasvonsa nyt ensimmäisen kerran ja päivänvalossa, ja pidin näkemästäni. Ne olivat jollain merkillisellä tavalla ahavoituneet mutta iättömät, päivettyneet kasvot, ja huomasin mustan silmälapun peittävän hänen vasenta silmäänsä. Pidin hänen kasvoistaan, sillä niissä oli jotain yhä kiehtovaa kuin hänen olemuksessaan ja tavassaan puhua elehtien käsillään.

”Tervetuloa matalaan majaani, Mira. Miehistö kapinoi, ja joudumme odottamaan hetken, että pääsemme aavoille vesille”, hän sanoi huolettomaan sävyyn.

”Minä teen oman tehtäväni, ja voin olla kansipoika”, sanoin virnistäen.

Hän naurahti lyhyesti ja kohautti olkapäitään.

”Tai kansityttö. Ihan miten tahdot. Purjelaiva on vähän monimutkainen kapistus modernille matkustajalle, ja siksi miehistöni hoitaa hommat.”

”Fenix. Kuka laivan nimesi?” Luin laivan kyljestä kirjoitetun nimen.

”Isoisäni. Hän halusi laivoilleen aina myyttiset nimet. Ne saattoivat haaksirikkoutua, ja tämä nimi on tuonut tälle laivalle onnea.”

Dragan kertoi Fenixin olevan parisataa vuotta vanha, ja se oli silti säilynyt hyvin tehtyään lukuisia merimatkoja. Nyt pieni purjelaiva toimi museolaivana ja kuljetti turisteja ja paikallisia matkustajia lyhyillä jokireiteillä.

Kaksi miestä nousi laivaan, ja he nostivat Draganin kanssa purjeet mastoihin. Laivassa oli myös perämoottori, joka käynnistettiin varmuuden vuoksi. Fenix lähti lipumaan äänettömänä pitkin jokea pois Prahasta. Dragan kehotti minua istumaan laivan reunalle penkille ja avasin eväskorin. Söimme hyvin ja joimme viiniä, ja hän kertoi minulle purjehdusmatkoistaan silmät loistaen innosta, ääni täynnä kaipausta. Silloin taisin huomata, että hän oli todella erilainen kuin muut tuntemani miehet, kuten Milan. Dragan oli vapaa sielu, kulkuri, uuden ajan tutkimusmatkailija, merikapteeni ja jollain tavalla hän oli kuin eksynyt menneisyydestä tulevaisuuteen.

”Mitä sinä todella teet elääksesi, silloin kun et ole laivan kapteeni?” kysyin uteliaana.

”Tutkin vanhoja metalleja, konservoin koruja, patsaita ja sen sellaisia kapistuksia.”

Olin lumoutunut hänestä, ja hän vaikutti olevan yhtä lumoutunut minusta. Myrsky nousi kuin huomaamatta ja tuuli viileästi pohjoisesta. Sateet alkoivat piestä laivan kantta ja meitä matkustajia. Onneksi olin laittanut vedenpitävän ulkoilutakin ylleni ja vedin hupun päähäni. Olimme kulkeneet aika syvälle Vltavan jokilabyrinttiin, jollaista en osannut kuvitella olevan olemassakaan. Miehet laskivat lepattavat purjeet alas, ja Dragan käänsi purjelaivan nokan takaisin kohti Prahaa leveämmässä kohdassa jokea. Hän avasi kannen oven, ja laskeuduimme portaat alas leveään hyttiin. Miehet istuivat yhä kannella sateenpitävät takit yllään. Hän laittoi valon päälle, ja me istuimme eväskorin kanssa sisällä lämmittelemässä ja kuivattelemassa. Draganin tummat, pitkät hiukset ja takki valuivat vettä ja hän ravisteli vartaloaan sulavasti kuin suuri kissapeto.

”En osannut odottaa näin kovaa myrskyä. Ethän pelästynyt?” hän kysyi.

”Luotan sinuun, Dragan. Onhan täällä kannen alla toisaalta tunnelmallista olla”, vastasin.

Hän otti huovat esiin ja riisuimme ulkoilutakit yltämme, ja kietouduimme vieretysten huopien alle ja joimme lämmintä teetä, johon Dragan kaatoi tilkan rommia.

”Sinun täytyy päästää irti, Mira. Sinun täytyy oppia unohtamaan virheesi ja hyppäämään tuntemattomaan.”

Katsoin häntä yllättyneenä, ja olin lähellä närkästyä hänen suorapuheisuudestaan.

”Mitä sinä tiedät tekemistäni virheistä?”

”Oletan sinun tehneen joskus vääriä ratkaisuja. Ihmiset, jotka pakenevat jotain, ympäröivät toisinaan itsensä vanhoilla kirjoilla tai antiikkiesineillä, koska ne ovat suojamuuri ympäröivää todellisuutta vastaan.”

”Mistä sinä sen tiedät? Satun pitämään kirjoistani, ja ne ovat minulle kuin ystäviä vuosien varrelta”, kivahdin.

”Älä loukkaannu. Minä olen viettänyt monia vuosia sukumme ja yleisissä kirjastoissa ja kirjakaupoissa, ja kirjat merkitsevät minulle paljon. Ne kantavat mukanaan historiaa, tarinoita menneisyydestä ja ajoista, joista voimme vain uneksia.”

Olin hiljaa ja join rommilla terästettyä teetä lämmikkeeksi.

”Mira, tarkoitan, että hyppää nyt, minun vuokseni”, hän sanoi.

Me suutelimme, ja hän pyyhki kaikki epäilykset pois mielestäni.

 

Tapasimme Draganin kanssa viikon ajan joka päivä ja ilta. Me kävimme retkillä Vltavalla hänen sukunsa omistamilla jokilaivoilla, mutta myös kiersimme Prahan keskustan kahviloita, pubeja ja ravintoloita, joissa kaikissa hänet heti tunnettiin. Saimme aina sopivan, tunnelmallisen nurkkapöydän tai intiimin kabinetin. Joimme viiniä, olutta, viskiä, rommia ja mitä milloinkin ja söimme ruhtinaallisesti. Kävimme myös konserteissa ja teatterissa, ja esittelin hänelle kaupungin vanhimmat, lähes jo unohdetut kirjakaupat. Vein hänet myös tutustumaan omaan pieneen kirjakauppaani, Pythiaan.

”Sinä tunnut kuuluvan tähän luomaasi maailmaan. Olet Pythian sydän”, hän sanoi silmäillessään hyllyjen kirjojen selkämyksiä.

”En tiedä, mitä muuta osaisin tehdä kirjallisuuden opinnoillani. En ole taitava kovin monessa asiassa”, totesin.

”Mira, olet liian vaatimaton. Näen sinussa piilevän mahdollisuuksia mihin vain, mutta olet toki jo löytänyt oman paikkasi. ”

”Etkö sinä sitten ole löytänyt sitä?”

Hän mietti hetken vaiti, ja katsoi sitten minua.

”Olen matkustellut paljon ja nähnyt maailmaa. Myönnän olevani jossain mielessä juureton, levoton tutkimusmatkailija. En kiinny paikkoihin niin kuin ihmisiin”, hän sanoi.

”Olet siis seikkailija, joka etsii omaa tähteään. Oletko löytänyt koskaan ihmistä, jonka luona tuntisit olevasi kotona?”

”En ole löytänyt moniin vuosiin, ennen kuin tapasin sinut.”

Keskustelumme olivat joskus hyvinkin lennokkaita ja nautin hänen seurastaan enemmän kuin koskaan kenenkään muun. Olimme vasta tutustuneet, mutta jokin näkymätön voima tuntui vetävän meitä yhteen, kohtalokkaasti. Hän kertoi jännittäviä tarinoita kaukomatkoiltaan. Aika tuntui lentävän, ja niin kului vielä elämäni lyhimmät kolme viikkoa. Erosimme yhtenä torstai-iltana toisistamme taas kerran suudellen sateessa sateenvarjon alla. Kädessäni minulla oli häneltä saamani huumaavasti tuoksuva tummanpunainen ruusu. Tunsin käveleväni Prahan katuja siivet kengänpohjissani. Tämänkaltainen vanhanaikainen kosiskelu viehätti minua.

 

Sinä iltapäivänä kirjakaupan ovikello kilahti, ja heräsin ajatuksistani arkitodellisuuteen myyjän tiskin takana. Milan seisoi vettä valuen ovella ja asetti sateenvarjonsa pieneen eteiseen. Hän ravisteli sitten takkiaan ja näytti tuimalta.

”Kaupunki hukkuu pian veteen, ja joki uhkaa taas tulvia, eivätkä nämä sateet vaikuta loppuvan ikinä”, hän totesi.

”Tämä on todella outoa, mutta ei tule meille yllätyksenä. Sama kohtalo uhkaa muita Euroopan rannikko- ja joenrantakaupunkeja.”

”Me uppoamme kaikki, ystäväni. Pariisi, Amsterdam ja Lissabon. Venetsia on jo menetetty.”

”Se on palkka pahoista teoistamme”, sanoin ironisesti.

”Juuri niin. Missä olit eilen, kun yritin soittaa sinulle?” hän tivasi kävellen tiskille.

”En ole velvollinen kertomaan sinulle kaikista menoistani, Milan.” Ääneni kuulosti terävältä omissa korvissani.

”Olen huolissani sinusta, ystäväni. Olet tavannut sitä outoa hämärätyyppiä, etkös olekin?”

”Hän ei ole hämärätyyppi. Hän on erilainen ja tapaamisemme ovat kuin hyppy tuntemattomaan. Satun pitämään siitä.”

”Et tiedä, mitä huhuja siitä miehestä liikkuu. Se ja sen suku eivät ole tervehenkisiä.”

”Olen kauppani omistaja ja kohta käsken sinua painumaan takaisin ulos, sateeseen.”

”Mira, lähde kanssani pois täältä. Jätetään vanha elämä ja katoava maailmamme.”

”Turhuuksia. Minne lähtisimme?” kysyin syvään huokaisten.

”Sveitsiin. Alpeilla voisimme aloittaa uudelleen, ja vuoristossa olisimme turvassa”, hän sanoi itsepintaisesti.

”Turvassa lumi- ja kivivyöryiltä? Voi hyvä ystäväni. En voi lähteä.”

”Lähde kuitenkin tänä iltana kanssani historiallisen seuran tapaamiselle. Tapaamme Kafkan vanhan kotitalon raunioiden edessä.” Hän puhui ystävällisemmällä äänellä. ”Jatkamme siitä katsomaan taidemusiikkinäytelmää teatteri Mefistoon.”

Päätin vastata myöntävästi hänen pyyntöönsä uteliaisuudesta. Teatteriin tulisi muutamia aktiiveja, joita olin tavannut kartanon naamiaisissa. He olivat historian intohimoisia harrastajia ja ammattilaisia, niin kuin Milan, joka työskenteli tutkijana Kaarlen yliopistossa Prahassa.

Tapasin Milanin sovitusti Kafkan kotitalon edessä ja hänen yllään oli tumma viitta mustan puvun ja pitkän takin päällä. Päässään hänellä oli silinterihattu, ja hän näytti tosiaan kuin historiallisesta elokuvasta tai näytelmästä karanneelta näyttelijältä. Mutta minullapa olikin yllätys hänelle, sillä en ollut saapunut paikalle yksin.  

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*