En tuntenut tuulta. Kuulin sen, mutta oudon etäisesti. Se puhalsi epävireisen panhuilun tavoin vihlovaa melodiaa, jossa jäiset nuotit viilsivät toisiaan. Äänten jälkeen rekisteröin hajut. Ilma tuoksui samalta kuin muinaishautoja avattaessa: pölyltä, raudalta, maalta, homeelta ja joltain määrittelemättömältä. Kuiskauksilta.
Paikka oli tutumpi kuin kotini; olin kaivauksella. Kaikki ei kuitenkaan täsmännyt. Vaihtoehdot pyörivät laiskasti mielessäni. Olinko jostain syystä mennyt kiviasumukseen lepäämään? Vai olinko laskeutunut takaisin kaivantoon luiden äärelle? Olivatko opiskelijat töiden parissa vai tauolla asuntoautossa? Olin avata silmäni nähdäkseni työmaan talon matalasta oviaukosta, mutta jähmetyin kesken liikkeen. Jokin painoi silmäluomiani. Soraako niille oli tipahtanut katosta? Nostin käsiäni pyyhkäistäkseni aineksen pois, mutta vain toinen käsivarteni liikkui, ja sekin vain osin.
Sävähdin hereille puoliunestani. Pulssini alkoi ravata, kun tajusin, etten voinut liikkua tai katsoa ympärilleni.
Yritin huutaa, mutta äänihuuleni saivat aikaan vain ynähdyksen.
Suussani oli hiekkaa. Sora ja hippuset maistuivat yhtä aikaa pahalta eivätkä miltään. Kieleni tuntui kuivalta ja turvonneelta.
Havaintojen myötä ajatukseni kiisivät laukalle. Jos liikuttaisin kieltäni, jyväset liikkuisivat, rahisisivat ja hioisivat purupintoja. Hampaani alkaisivat muistuttaa maan sisästä nostamieni pääkallojen sileitä poskihampaita, niitä, jotka olivat jauhaneet elämänajan hiekkaisia, vaelluksen varrelta kerättyjä siemeniä ja jyviä. Mutta enhän minä olisi täällä oudossa paikassa niin kauan, että hampaani hioutuisivat sileiksi!
Mitä oli tapahtunut?
Hätäännykseni vei minut aikojen taakse komeroon sisar Benedictan työhuoneeseen. Olin etsinyt pienintäkin sädettä pimeän eri sävyjen keskellä, aistinut nurkista ripinää kuulon rajamailla, kunnes olin ollut varma, että kuolen ennen rangaistukseni loppumista. Nyt taistelin lapsen pimeän pelkoa ja silmien avausrefleksiä vastaan. Puristin luomiani tiukemmin kiinni, ettei pistelevä aine pääsisi silmiini. Liikkeen myötä muistojen tulvahdus kuihtui puroseksi.
Kiviasumuksessa en ainakaan ollut, koska en kuullut työskentelyn ääniä, en kaivauslastan kalahdusta kiveä vasten enkä opiskelijoiden jutustelua. Missä oikein olin? Miksi en voinut liikkua?
Aivoni alkoivat työskennellä. Työnsin pyörrytystä taka-alalle logiikan avulla. Muistin lähteneeni kävelylle, mutta en saanut paluumatkaa mieleeni. Mitä olikaan tapahtunut ennen matkaan lähtöäni?
Olin vilkaissut kelloa. Viisarit olivat asettuneet osoittamaan puoltapäivää. Olin katsahtanut esiin kaivamaani luurankoa vielä kerran ja kiivennyt kaivauskuopasta maan pinnalle. Sääreni olivat tuntuneet puutuneilta ja varpaita oli pistellyt noustessani tikapuiden askelmalta toiselle, olin kai ollut liian kauan kumartuneena jäännösten äärellä. Suoristautuessani tekoniveltä tukevia lihaksia oli vihlaissut. Kylmä ilmavirta oli pyörähtänyt ympärilläni ja taputtanut vihellellen housujen kankaan sääriini kiinni.
Ajatukseni olivat liitäneet kotiin Tucúmaniin ja vaahtokylpyyn, jonka Agustín laskisi minulle palatessani. Olin huokaillut itsekseni miettiessäni tulevia virkavuosia. Kymmenen vuotta kenttätöitä jäljellä. Minun oli vaikea kuvitella itseäni lähes seitsemänkymppisenä kaivannon reunalle. En tiennyt ainuttakaan arkeologia, joka sen ikäisenä jaksoi tehdä kenttätyötä Patagonian karuissa olosuhteissa. Jaksaisinko itsekään?
Vieressäni seisonut jatko-opiskelija oli kirjoittanut muistiinpanoja paljain käsin. Häntä eivät kylmyys ja kimakoita säveliä viheltävät tuulenpuuskat olleet haitanneet. Olisiko minun pitänyt luovuttaa aonekkenkulttuurin tutkimus nuoremmille? Olin tuntenut itseni vanhaksi ja kuluneeksi, katsahtanut lohkeilleita kynsiäni, joiden rosoisten reunojen alle oli pakkaantunut eteläamerikkalaista santaa, ja todennut, että vasta kuuma kylpy irrottaisi pampan tomun ihoni uurteista.
Tämän kaiken muistin selvästi. Minä, opiskelijat, kaivanto. Missä minä nyt olin, ja vielä tärkeämpää, missä he olivat? Jos olin kaatunut, miksi he eivät auttaneet minua ylös?
Huudahdin, mutta kukaan ei vastannut. Eivätkö he olleet niin lähellä, että olisivat kuulleet äännähdykseni?
Odotin hetken ja kutsuin heitä uudelleen. Kun hiljaisuus jatkui, kokosin ajatukseni.
Jotta saisin selville, miksi he eivät tulleet auttamaan, minun olisi palattava askeleitani pitkin takaisin leiriin.
*
Loihdin suljetuille silmäluomilleni kuvan kaivaukselta: rapistunut kivisuoja, asuntoauto, jeeppi, työkaluja kaivannon reunalla. Opiskelijat olivat menneet lämmittelemään asuntoautoon ja istuivat kylki kyljessä pienen pöydän ympärillä odottaen mateveden kiehumista. Olin jäänyt ulos, seissyt katselemassa aavikolle viiman tuivertaessa hiuksia pipon alta silmille. Olin asetellut itsepäisiä suortuvia takaisin hanskat kädessä, kunnes olin turhautunut ja vetänyt sormikkaat pois. Olin kiertänyt kiharani nopeasti uudelle sykerölle niskaani ja kiskaissut hanskat saman tien takaisin kylmettyneisiin käsiini. Olin ajatellut, että kävelylenkki palauttaisi lämmön jäseniini.
Ruohotuppaat ja pensaat täplittivät aroa. Ruskeanharmahtavaa soraa, kellertävää kasvustoa, yllä kaartuva sininen taivas. Aavikon karu kauneus oli pakahduttava. Katseeni oli hyväillyt lähellä kohoavia matalia kumpareita, joiden takana oli näkynyt korkeampia mäkiä. Kauimpana olivat siintäneet kolossaaliset Andit. Olin suunnannut askeleeni vuorijonon suuntaan, jotta majesteettinen vuoristo olisi ollut koko ajan silmieni edessä. Näkymä oli tuntunut vetävän minua puoleensa. Ilmanpyörteet olivat tanssahdelleet etäisten lohkareiden väleissä kantaen korviini haikeata aavikon musiikkia.
Takaraivoani alkoi jomottaa, mutta kipu ei onneksi ollut kovaa. Olin ehkä kompastuessani kolauttanut pääni johonkin. Samea tykytys palautti huomioni nykyhetkeen. Ehkä särky unohtuisi, jos opiskelijoita odotellessani tarkastelisin ympäristöäni siltä osin mitä voisin. Apu oli varmasti vain hetkien päässä.
Keskivartaloni oli selvästikin jumissa, ehkä kahden lohkareen välissä. Vasen poskeni lepäsi kovaa ja kylmää pintaa vasten. Pääni kääntyi hieman. Seuraavaksi yritin uudestaan saada käteni liikkeelle. Vasen käsivarteni oli täysin jumissa, mutta oikea liikkui kyynärpäästä lähtien. Vasen jalkani tuntui puutuneelta, kuin sitä ei olisi ollut ollenkaan. Heilutin varpaitani, kyllä, siellä ne olivat. Oikeaa jalkaa sain liikautettua vain muutaman sentin.
Paniikki syttyi eloon sisälläni kuin kipinä pimeydessä. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun tajusin jälleen olevani pinteessä, jossa en haluaisi olla, ja että minun täytyisi taas vain selvitä. Suolaiset pisarat vierähtivät poskilleni. Ammensin kaikki voimani lokeroidakseni tunteeni. Nyt ei ollut itkun aika. ”Hengitä, hengitä”, hoin mielessäni, ”nenän kautta sisään, suun kautta ulos.” Vetäisin keuhkoni puolilleen ilmaa, enempää rintakehäni ei liikkunut. Sitten raotin hieman huuliani ja puhalsin lämmintä ilmaa ulos. Laskin uloshengityksiäni. Kun pääsin kahteenkymmeneen, tunsin sulkeneeni liekin sisältäni rasiaan. Kun aika olisi oikea, päästäisin sen ulos. Nyt ajattelisin kuin tieteilijä, en kuin pelokas lapsi. ”Camila Corazón de la Tierra”, sanoin itselleni, ”jos vielä kerran haluat nähdä sinisen taivaan rakkaan pampasi yllä, pysy rauhallisena. Mieti.”
Rauhoituin. Selviäisin tästä. Minun täytyisi selvitä, jos en itseni, niin Agustínin vuoksi. Olin hänelle sen velkaa.
*
Askeleeni olivat vieneet minua joutuisasti kohti sorakumpareita. Tuuli oli puhaltanut aron yli Magalhãesinsalmelta ja kantanut mukanaan jäiset terveiset Etelämantereelta. Olin hytissyt tuulen painaessa nanotakkiani tiiviisti vartaloni ympärille. Vaikka puhuri ei ollut läpäissyt kangasta, kylmä tekstiili oli imeytynyt kiinni kehooni kuin nahkea suihkuverho ihoon lämpimässä suihkussa. Katseeni oli kirmannut kuin guanakolaama, kahleetta ja vapaana. Aavikon rajattomuus oli tuntunut lohdulliselta pitkän talven jälkeen. Kuka tahansa tulisi hulluksi ollessaan kuukausitolkulla seinien ympäröimänä, olivatpa ne sairaalan valkoiset tai yliopiston harmaat, rappauksistaan rapistuneet seinät. Opetuskuukaudet olivat ahdistavia ja talvi talvelta tuntui, että kestin sisätiloja yhä heikommin. Se, että sain käyttää osan työajasta omaan tutkimukseeni rakkaiden kirjahyllyjeni ääressä, helpotti hieman. Ja Agustín… Hän ymmärsi minua. Hän oli tuonut minulle sairaalaan rakkaimmat kirjani. Leikkauksen jälkeen en ollut pitkään aikaan kyennyt seisomaan tutkimuspöytäni ääressä, mutta kirjat olivat kuljettaneet minut tuttuihin maisemiin aonekkeneiden pariin, puhdistamaan vuosisatoja vanhoja luita ja tarkastelemaan harvoista leireistä jääneitä jälkiä.
Muistini tuntui toimivan hyvin tähän saakka. Miksi ihmeessä en tiennyt, miten olin päätynyt tänne, missä sitten olinkin? Ja miksi kukaan ei etsinyt minua?
Eräs vaihtoehto pulpahti mieleeni ja sai sydämeni vajoamaan.
Mitä jos ikivanha kiviasumus oli romahtanut päällemme, ja opiskelijat makasivat kuolleina tai tajuttomina lohkareiden alla? Silloin kukaan ei ehtisi avuksemme ajoissa, kaupungista oli liian pitkä matka kaivaukselle. Kurkkuani alkoi kuristaa ajatellessani nuoria, joilla oli kaikki vielä koettavanaan. He eivät olleet ansainneet kivistä kuolemaa.
Kävin läpi eri vaihtoehtoja, mutta päädyin aina kiviasumuksen sortumiseen. En vain osannut kuvitella, miksi vuosisatoja pystyssä pysynyt rakennus olisi yhtäkkiä romahtanut, tai miksi olisimme kaikki olleet sen suojissa yhtä aikaa. Loogisesti pääteltynä niin oli kuitenkin käynyt.
Pyöriteltyäni aikani johtopäätöstäni tajusin, että olin jättänyt jotain pois yhtälöstä. Jos makasin kivikasan alla, enkö silloin kuitenkin kuulisi kovaäänisen tuulen ujelluksen?
Rintaani ahdisti. Tieteilijän mieleni oli ensin johdattanut minut harhaan, mutta palauttanut sitten todennäköisimmän äärelle. En tiennyt puristiko minua enemmän sisältä vai ulkoapäin, kun tajusin, että minulle oli käynyt kuin tutkimilleni luurangoille.
Olin jumissa maan alla.
*
Huhuilin vuorotellen kaikkia opiskelijoita nimeltä. Kun en saanut heiltä vastausta, luovutin. Jos en muuta voisi tehdä, jäljittäisin sentään omat askeleeni. Palasin mielessäni kävelyretkeeni.
Kesä oli myöhässä. Kaivannossa olin ollut suojassa tuiverrukselta, ja tekninen alusasu oli säilyttänyt kehon lämmön. Maan pinnalla oli ollut toisin. Olin tuntenut oloni suojattomaksi ja paljaaksi. Muistin miettineeni kylmyyden hyviäkin puolia: hämähäkit olivat kohmeessa. Mieleeni noussut muisto edelliskesän kaivauksilta oli saanut minut värähtämään. Silloin olin nostanut soran syleilystä harvinaisen, ehjänä säilyneen aonekkenruukun ja esitellyt sen ajan nakertamia geometrisiä kuviointeja opiskelijoille. Silloin siitä oli ryöminyt esiin valtava kahdeksanjalkainen. Olin saanut nielaistua kirkaisuni, sillä opiskelijoiden edessä ei ilmeeni ollut voinut värähtääkään. Kauhusta jähmettyneenä olin seurannut, kun eläin kipitti karkuun, ja toivoin, etten ollut paljastanut fobiaani. Jos olisin silloin ollut murentunut, auktoriteettini olisi rapissut ja minua olisi pidetty heikkona. Heikkous, ikä ja sairaudet olivat tieteen valtapeleissä kortteja, jotka katsottiin aika ajoin.
Kävelyretkeni edetessä utelias tuulenpyörre oli livahtanut kauluksestani sisään ja hyräillyt jäisiä kuvioita niskaani. Olin nostanut kauluksen niin ylös kuin mahdollista. Muutama karhea suortuva oli yrittänyt pipon alta karata tuulen pyrähdysten mukaan ja kutittanut poskeani. Olin siristellyt silmiäni kylmässä auringonvalossa katsellen, kuinka kuiva tuuli oli nostattanut pieniä hiekkapyörteitä ilmaan. Ne olivat kohottaneet päätään, haistelleet tasangon tuoksuja ennen kuin olivat hajonneet ja antautuneet puuskien kuljetettaviksi. Virtausten mukana oli vyörynyt pyöreitä pilviä. Lentävän lautasten näköisinä ne olivat edenneet taivaan laella kuin lähestyvä, kupruileva vuorenseinämä. Kerta toisensa jälkeen nämä pilvet täyttivät minut kunnioituksella. Olivatko ne olleet aonekkeneiden silmissä yliluonnollisia ilmestyksiä, kaikkivoivan kooshjumalan ilmentymiä? Kenties he olivat pitäneet niitä jumalten puhalluksina. Minusta ne olivat kuin avaruusaluksia, jotka ylväästi laskeutuivat stratosfääristä.
Pitkästä aikaa olin ollut oma itseni, enkä potilas, jonka ympärillä kuiskuteltiin, mahtaisiko hän enää kävellä: ”Pystyykö professori de la Tierra kenttätöihin, kun pyörätuolilla ei pääse kaivauksille?” Jalkani olivat vahvistuneet joka askeleella, niillä oli ollut oma tahto ja suunta, olin jopa harpponut eikä minuun ollut koskenut. Sieluni oli ollut kevyt kuin pensaikossa pyrähtelevällä patagoniansirkulla.
Sora oli rapissut vaelluskenkien alla. Kivet olivat takertuneet kuvion uurteisiin ja kenties olisivat matkanneet yliopistolle saakka. Siellä señora Asunción olisi lakaissut ja imuroinut ne pois, kuten oli lakaissut ja imuroinut vuosikymmenet, hän olisi pudistanut hiekanjyvät rikkalapiosta ja heittänyt täyden pölypussin jäteastiaan. Hän oli siivonnut lattialaattoja iänikuisella mopillaan jo kauan ennen kuin olin aloittanut opintoni nuorena stipendiaattina. Hän oli heristellyt pampan tuulien kuivattamaa nyrkkiä, kun olin kompastunut hänen vesiämpäriinsä kiiruhtaessani väitöstilaisuuteeni. En ollut tiennytkään, että harras señora osasi niin tulikivenkatkuisia solvauksia. Vanhuksen taidokkaat manaukset olivat silloin nostattaneet hymyn huulilleni, samoin oli tehnyt niiden muisto kävellessäni kohti sinertävän harmaita vuoria. Muistin hymähtäneeni ajatuksilleni. Ne olivat eksyneet yliopiston kaikuville käytäville, vaikka olin ollut satojen kilometrien päässä vapaalla arolla.
Nyt olisin tuhat kertaa mieluummin vaihtanut ympärilleni nuo tutut seinät tämän kivivankilan sijaan.
Huusin taas turhautuneena apua, mutta ääneni törmäsi kiviin ja soraseiniin. Se hiljeni kuin olisin huutanut tyynyyn enkä ilmaan. Hiljaisuus laskeutui ylleni painavan peiton tavoin. Sen alta kuulin hiljaisia säveliä. Epäilin kuuloani, sillä ääni kuulosti samalta kuin musiikki, jota olin seurannut maanpinnalla.
*
Andien juuret ulottuivat kauaksi aavikolle. Lähimmän vuoren huippu oli häämöttänyt jäisenhailakkana edessäni. Olin ollut jo kääntymässä takaisin kaivaukselle, kun jokin oli saanut minut muuttamaan mieleni. Höyryävän kuuma matemukillinen odottaisi vielä hetken, kunnes olisin valloittanut edessäni nousevan harjanteen. Se oli suorastaan kutsunut minua. Jos olisin ollut taipuvainen sentimentaalisuuteen, olisin voinut kuvailla kutsua hyräilyksi. Tunne oli hiipinyt vaivihkaa luihin ja ytimiin aloittaessani nousun. ”Tuuli se vain ujeltaa”, olin sanonut itselleni, ”aavikolla ei kuulu seireenien lauluja.” Olin vain kuvitellut laulun, ihan kuten olin kuvitellut mäennyppylän oman elämäni Aconcaguaksi.
Nousu oli ollut loivaa ja porrasmaista. Olin ollut selvästi paremmassa kunnossa kuin vielä talvella. Kyynärsauvani olin jättänyt kotiin eteisen komeroon. En ollut suostunut ottamaan niitä mukaan, vaikka Agustín niin oli vaatinut. ”Corazón”, hän oli nuhdellut minua löytäessään piilottamani sauvat, ”et vielä jaksa kävellä pitkiä matkoja ilman tukea. Tiedän, olet sinnikäs, mutta sinulla on kipuja. Kuuntele minua: vien sauvasi jeepin peräkonttiin. Minä vaadin.” Olin laskenut käteni hänen vahvalle käsivarrelleen ja estänyt häntä. Olin suudellut häntä ja katsonut syvälle jaguaarinmustiin silmiin. ”Agustín, sinä tiedät, että jos laitoksen johtaja kuulee minun kävelevän kaivauksella kyynärsauvojen avustuksella, hän passittaa minut saman tien kotiin. Pääsin takaisin töihin ja kentälle sillä perusteella, että jalkani toimivat kuten muillakin. Yliopistolla ei ole varaa kuljettaa kävelykyvyttömiä professoreita kaivauksilta kotiin, kun on nuoria ja terveitä jalkoja tarjolla. Rahoittajat peruisivat rahoituksemme.” Minun ei ollut tarvinnut sanoa, että siihen olisi loppunut myös rakkaiden aonekkeneideni tutkimus. Se oli ollut Agustínille yhtä selvää kuin minulle itselleni. Silti hän oli nukahdettuani käynyt viemässä sauvat autoon, ja minä olin palauttanut ne takaisin komeroon ennen hänen heräämistään.
Aavikolla kävellessäni olin sivuuttanut kristallisina helisevät nuotit vain tuulen kepposina. Saavuttaessani mäen korkeimman kohdan olin tasannut hengitykseni. Ilman kulkiessa keuhkoihini ja punasolujen mukana päälaelta varpaisiin olin liukunut osaksi aavikon laulua. Levollisena olin tähynnyt siniharmaana häilyvää vuoristoa. Silmäni olivat erottaneet tummansinisinä erottuvat rotkot ja samanaikaisesti katsoneet koko vuorijonon läpi Chilen tasangoille saakka. En ollut koskaan muistanut kokeneeni sellaista tunnetta; olin ollut yhtä vuorten, ilman ja maan kanssa. Rintakehässäni tuntunut matala värinä oli resonoinut ympäri kehoani. Hiljalleen olin tajunnut hyräileväni samaa musiikkia, joka pyöri ympärilläni.
Sitten mukanani kulkenut musiikki oli hiljentynyt ja tuuli vaientunut. Yhtäkkiä olin halunnut levittää käsivarteni kuin kondorikotka siipensä. Miksi en olisi tehnyt niin, kun kukaan ei ollut minua näkemässä? Olin sulkenut silmäni ja avannut sylini maailmalle.
*
Henkäisin terävästi tajutessani, mitä oli tapahtunut. Minun oli täytynyt pudota onkaloon harpatessani mäennyppylältä. En ollut joutunut romahtaneiden lohkareiden vangiksi, eivätkä opiskelijat olleet voineet kuulla avunhuutoani. Miksi olin ollut niin varomaton, etten ollut kertonut heille, mihin suuntaan lähtisin? Kenttäolosuhteissa sen olisi pitänyt olla turvallisuussääntö numero yksi. Miten minä, kokenut kaivausten kävijä, en ollut tehnyt sitä? Murahdin typeryydelleni. En ollut taikauskoinen, en käyttänyt talismaaneja, en uskonut kohtaloon, mutta Pyhä Maria, miksi järjestit minut maan alle, enkö ollut kärsinyt jo tarpeeksi? Paljastin maan alta ihmisiä ja annoin heille äänen, ja nyt olin itse jumissa kivien välissä, eikä kukaan kuulisi minua!
Tuskastumistani lisäsi ympärilläni häilyvä outo musiikki. Yritin olla välittämästä äänestä, mutta se hyöri päässäni itsepintaisesti. Hienoa, kaiken kukkuraksi minulla oli nyt myös tinnitus.
Toruin itseäni ääneen peittääkseni kuuloni rajamailla käyskentelevät nuotit: ”Camila, nyt et auta itseäsi. Terästäydy.” Suuhuni ropisi sanojen tilalle hiekkaa. Syljin ja köhin sitä pois, mutta silti sitä tuntui olevan ikenissä ja kielen alla. Jos olisin voinut, olisin lyönyt itseäni poskille avokämmenellä, antanut pelkuri-Camilalle puuman poskisuudelmat. Miten saisin itseni terästäytymään? Minulla oli apunani vain omat ajatukseni, logiikkani ja tahdonvoimani. Niiden avulla voisin pysyä hengissä niin pitkään, että minut löydettäisiin.
Pakotin itseni toimimaan rationaalisesti. Tehtävä: tunne ympäristösi.
Oikea käteni mahtui liikkumaan. Hyvä. Hansikkaani oli jossain vaiheessa tipahtanut ja sormeni olivat kohmeessa. Liikuttelin niitä, koukistelin, puristin kättäni nyrkkiin, heilutin ranteesta. Kipua ei tuntunut, joten raaja ei ollut vahingoittunut. Tunnustelin varoen ympäristöäni. Kun kurotin käsivarttani ääriasentoon oikealle, pikkusormeni hipaisi kiveä. Siellä oli onkalon yksi seinämä. Siirsin kättä eteeni. Välillä sormeni tavoittivat vain ilmaa, mutta suoraan kasvojeni edessä oli lohkare, joka oli naulinnut minut rintakehästä paikoilleni. Lähdin seuraamaan sitä viistosti alaspäin. Hetken kuluttua sormeni tavoittivat jotain. Se tuntui erilaiselta kuin kivet ja sorapaakut, paljon sileämmältä. En osannut heti yhdistää tuntumaa mieleni lokeroissa sijaitseviin muistijälkiin. Hivelin pintaa, kunnes tunnistin sen.
Minun täytyi olla päästäni sekaisin, kun en heti ollut ymmärtänyt, mistä oli kyse. Olin sivellyt tätä ainesta tuhansia kertoja.
Silitin sormenpäilläni luuta.
*
Kenen kanssa olin jumissa kivirailossa keskellä aroa, tuhansien kilometrin laajuisella sora-aavikolla? En osannut kuvitella todennäköisyyksiä sille, että olimme tipahtaneet samaan onkaloon. Kenelle pääkallo kuului? Tunnustelin päälakea ja pyyhin hiekanjyviä pois. Hyräilevä musiikki voimistui korvissani, mutta en antanut sen vallata mieltäni. Kallo kuului kokonsa puolesta lapselle. Tytölle vai pojalle, sitä en pystynyt sanomaan ilman laboratoriotani ja muinais-DNA-analyysia. Lapsen oli kuitenkin täytynyt olla täällä vuosisatoja, sillä hänestä oli jäljellä vain luut. Oliko hän kuulunut hevosnomadeihin? Aron pohjoisosat olivat olleet aonekkeneiden vaellusalueita.
Yhtäkkiä tunsin oloni hyvin uupuneeksi. Kehoni kertoi suorin sanoin, etten ollut enää nuori. Annoin käteni valahtaa alas. Luurangon löytyminen tuntui viimeiseltä naulalta arkkuuni. Jos hän oli ollut onkalossa satoja vuosia, kuinka minun kävisi? Kylmä totuus oli, kultaseni, ettei meitä täältä kukaan löytäisi, seuraavan kerran kun avaisimme silmämme, katsoisimme suuren Isän kasvoihin. Realiteetit tuntuivat musertavilta ja mielikuvitukseni lähti taas laukkaan. Pian irtonaiset luumme lojuisivat samassa kasassa ja vain henkemme lohduttaisivat toisiaan.
Nyt sallin kyyneleideni valua.
*
Loukossa oli vaikea arvioida ajan kulua. Silmät suljettuina en voinut arvioida valon määrää. Olin kuitenkin tainnut torkahtaa itkuni jälkeen. Unessani olin palannut Tucúmaniin, maannut tutuksi käyneessä sairaalavuoteessa Ángel C. Padillan kirurgisella osastolla ja kuunnellut, kun Agustín luki minulle satua Andien noidasta. Kipujeni myötä olin luopunut ajatuksesta palata kenttätöihin, ja olin purkanut turhautumistani häneen: ”Hombre, olen kävellyt viisikymmentäviisi vuotta maan päällä. En ole viisivuotias, joka tarvitsee iltasatua. Voit palauttaa opuksen takaisin kirjastoon saman tien.” Olin ollut suorastaan närkästynyt. Hänen olisi pitänyt muistaa, etten sietänyt satuja. Mies oli kuitenkin nostanut tuolin sänkyni viereen, juuri niin kauas, etten ollut ylettynyt nappaamaan kirjaa hänen käsistään.
Hän oli alkanut lukea ääneen. Hetken vastusteltuani olin ymmärtänyt, etten voisi estää häntä. Hiljalleen olin mukautunut sadun rytmiin, olin kuunnellut Agustínin matalaa ääntä, ja sanat olivat muuttuneet mielessäni kuviksi. Niissä Andien noita kosketti maata kylmällä sormellaan, pieni tyttö väsyi lumista vuoristoa ylittäessään ja jäätyi noidan vangiksi. Tytön veli taisteli löytääkseen siskoa lämmittävän tulen; olin kuullut talven noidan häviävän ja hätkähtänyt jyrähdyksiä, kun kevät oli särkenyt jokien ja järvien jäät. Sadun loputtua olin pyytänyt Agustínia tulemaan lähemmäksi. Olin ottanut hänen iltapäiväsängen karhentamat kasvonsa käsieni väliin, suudellut häntä ja lopuksi pörröttänyt harmaantuneita hiuksia: ”Senkin hyväsydäminen pirulainen, ymmärrän mitä halusit sanoa.” Seuraavana päivänä olin yllättänyt fysioterapeuttini kävelemällä, toki huterasti ja kivuliaasti, mutta ilman tukea.
Tämä ei kuitenkaan ollut unta. Olin jumissa tässä maailmalta salatussa kolossa.
Heilutin varpaitani ja sormiani. Niitä paleli, mutta ne sentään toimivat. Liikuttelin päätäni, kaikkia ruumiinosiani, joita vain sain liikkeelle.
Huusin taas apua osin testatakseni ääneni toimivuutta, osin hiljentääkseni itsepintaista, juuri ja juuri kuuluvaa laulua. Sitten tajusin, että jos ääneni salpautuisi kylmästä, en pystyisi huutamaan, en vaikka pelastaja kulkisi vierestä. Päätin säästää voimiani etsintäpartiota varten, vaikka pelastus alkoi tuntua hetki hetkeltä yhä etäisemmältä. Sieluani kirveli, kun pakotin itseni ajattelemaan, etten ehkä palaisi kotiin, etten ehkä koskaan enää kietoisi käsivarsiani Agustínin ympärille. Ajatus sai itsesäälini kasvamaan ja tulvimaan kuin vuoristomineraalien turkoosiksi värjäämä keväinen Río Negro. Aikuinen tieteilijä minussa rakensi järkensä avulla tulvavalleja, mutta pieni äiditön tyttö sisälläni parkui hätäänsä. Jokainen kyynel kasvatti vesimassoja. Pinnistelin nostaakseni mieleeni kuvan, jossa aikuinen minäni sulki pienen tytön syliinsä, antoi turvaa ja lohdutti. Halasin nuorta itseäni ja sain hänet tyynnyteltyä. Hetki oli katkeransuloinen. Osasin tehdä kuten terapeuttini oli neuvonut, mutta oliko minun ollut pakko joutua tällaiseen pinteeseen, ennen kuin terapiaan syytämäni pesot osoittivat hyödyllisyytensä?
Päästin irti pienestä Camilasta ja laskin hänet leikkimään muiden Santa Teresan lastenkodin pienokaisten kanssa. Seuraavaksi käänsin sisäisen katseeni luiseen lapseen, joka oli kanssani samassa vankilassa. Kun katsoin häntä, hienovarainen hyräily voimistui. Huokasin ja annoin musiikille periksi. Koska en pystynyt torjumaan sitä, olkoon se seuranani.
Luurangon arvoitus kutitti mieltäni. Miten lapsi oli päätynyt onkaloon? Hänen täytyi olla täällä sattumalta, aivan kuten minäkin olin. Olimme molemmat kulkeneet arolla ja nousseet harjannetta ylös, minä hybrikseni vallassa ja lapsi kenties leikkien, emmekä kummatkaan olleet huomanneet aukkoa. Hänen putoamisensa oli täytynyt olla vahinko, sillä jos hän olisi kuollut perheensä ja heimonsa huomassa, hänet olisi haudattu istualleen kasvot itään, kenties punasavella koristeltu huopa mukanaan.
Katseeni syventyi. Nyt aistin hänen läsnäolonsa voimakkaampana, luut heräsivät eloon. Hän muuttui eläväksi mielessäni ja näin hänet mustat hiukset pörröllään, hiekkapölyä tumman ihon maalauksilla, guanakon nahasta tehty vaate yllään. Hänen otsansa ja hiustensa ympäri oli kiedottu kevään merkiksi ohut otsanauha, ei huivia kuten talvella. Nostin sormeni takaisin hänen kasvoilleen ja aloin tunnustella. Maalasin hänen kasvonsa mieleni kankaalle, sivelin silmäaukot eläviksi sormenpäilläni.
Tyttö – mielsin hänet tytöksi ‒ katsoi minua vuorilammen syvyisillä silmillään. Halusin tyynnytellä häntä, vaikka oikeasti rauhoittelin itseäni. Ei tyttö minua tarvinnut, hän oli selvinnyt onkalossa jo satojen vuosien ajan. Minä olin meistä se, joka tarvitsi apua. Aloin puhua hänelle lämmittääkseni sydäntäni, luodakseni illuusion siitä, että teen jotain pelastumiseni eteen.
”Kultaseni, kun avasit aamulla silmäsi, mitä sinä näit ensimmäisenä?”
Tyttö vastasi minulle awkkoksi. Ymmärsin mitä hän puhui, vaikken osannut aonekkeneiden kadonnutta, konsonanttien täyteistä kieltä, ja hän ymmärsi minua, vaikka puhuin kuin konkistadorit. Kummallista kyllä tämä tuntui minusta hyvin luonnolliselta. Yhtä luontevalta tuntui havainto siitä, että kuulemani laulu oli ollut totta, sillä se ympäröi tyttöä, kumpusi hänestä. Pieni luinen lapsi oli laulanut maan alla ja tavoittanut satojen vuosien jälkeen satunnaisen vaeltajan.
Lapsi alkoi puhua, ensin unenomaisesti aikojen taakse tähyten, sitten varmemmin kuin olisi katsonut nuotion loistetta hämärän heitettyä aavikon ylle viittansa.
”Näin pimeän. Äiti Aurinko ei ollut vielä avannut silmiään ja valaissut katseellaan tasankoa. Minun oli noustava, sillä kuulin hevosten heränneen. Kuulin niiden kopsuttelevan kavioillaan soraa heinää etsiessään. Minun piti auttaa niiden juottamisessa, ennen kuin purkaisimme leirin.”
Tyttö hiljeni hetkeksi. Osasin kuvitella, kuinka lasten oli ollut vaikea herätä pimeään ja kylmään aamuun, poistuttava nandujen tai guanakojen nahoista tehdyistä teltoista. Sisaruksia oli ollut ehkä paljonkin, riippuen siitä oliko hänen isällään ollut useita vaimoja. Tytöt olivat pysytelleet äitiensä suojissa, seuraten heitä ja opetellen naisten töitä leikkien varjolla. Hiljaisuus kuitenkin päästi ikäviä ajatuksia kolkuttelemaan alitajuntani salaovia, joten pyysin häntä jatkamaan:
”Mitä sinä sitten teit?”
Samalla kun hän puhui, tunnustelin hänen päälakeaan. Kohmettuneista sormistani huolimatta tunnistin selvästi, että aukile oli luutunut umpeen. Siirsin sormiani varovasti hänen otsalleen, kasvoilleen, sivelin nenäaukkoa ja pieniä maitohampaita. Tyttö kertoi iättömällä äänellä:
”Nousimme kaikki samaan aikaan. Isä halusi tarkistaa, että hevoset olivat kunnossa. Puuma oli kierrellyt leirimme ympärillä ja ne olivat levottomia. Isä ja veli olivat vartioineet niitä vuorotellen. Äiti kokosi minun ja siskon keräämät ruohotuppaat ja pensaiden oksat, kiitimme yhdessä niiden henkiä ja sytytimme nuotion.”
Nuotion tuli väikehti tytön silmissä. Pienen pieni valkoisensinertävä liekki henkäisi ilmaa kasvaakseen isommaksi, oranssinhehkuiseksi lieskaksi. Liekki lämmitti sormieni alla, se oli pehmeä, silkkinen, karvainen. Se vaihtoi väriä oranssista mustaksi.
Ja se liikkui.
Sävähdin saman tien takaisin tähän hetkeen ja tempaisin sormeni irti pääkallosta niin kauas kuin sain. Mielessäni vilisi vaihtoehtoja, mikä eläin voisi olla. Mikä luikerteli maan alla kolossa, teki pesänsä onkaloihin? Sen oli pakko olla jokin jyrsijä, viaton hiiri.
Se ei saanut olla hämähäkki. Rakas Isä, älä anna sen olla hämähäkki!
Mutta tietenkin se oli. Aavistin, kuinka se ryömi esiin pääkallon hampaiden välistä ja ajatus muuttui konkreettiseksi, kun tunsin eläimen höyhenenkevyesti tunnustelevan sormiani ja siirtyvän rystysilleni. Vaikka onkalossa oli kylmä, tunsin hikipisaran kohoavan otsalleni. Suuni muuttui kuivaksi kuin hiekkapaperi enkä uskaltanut kirkua. Järkeni sanoi, ettei eläin ymmärtäisi huutoani, mutta alkuihminen selkäpiissäni oli varma, että jos avaisin suuni, hämähäkki kuulisi ääneni tai ainakin tuntisi lämpimän ilmavirtauksen, ryömisi kieleni päälle ja synnyttäisi kurkkuuni miljoonia pieniä hämähäkkejä.
Tyttö tunnisti pelkoni ja hänen äänensä pehmeni:
”Tämä aavikon kulkija on lämmitellyt kanssani pitkän kylmyyden yli. Se on osa sinua ja minua. Sinun ei tarvitse pelätä, se ei tee sinulle pahaa.”
Kuulin tytön sanat hätäännykseni keskeltä. Takerruin niihin kuin hukkuva coihuepuun oksaan.
Lapsi toisti:
”Sinun ei tarvitse pelätä.”
Jos olisin säikähdykseltäni kyennyt, olisin huudahtanut: ”Pelätä? Minähän kuolen tähän paikkaan!” Lapsi ehkä aavisti ajatukseni, sillä hän hymyili rauhoittavasti, ojensi kätensä ja kupersi pienen kämmenensä käteni ympärille. Pakotin jälleen kerran vaistoni vaikenemaan ja tieteilijän aivoni toimimaan: mieti, mieti.
Analysoidessani tilannetta hämähäkki siirtyi kevyesti kutittaen kämmenselältäni takille. En enää tuntenut sen jalkoja, mutta tiesin otuksen liikkuvan eteenpäin, etujalat ensin ilmassa tunnustellen, sitten hivuttautuen lähemmäs kasvojani. Noin ison otuksen täytyi kuulua johonkin juoksuhämähäkkien alalajiin. Yritin muistella, mitä niistä oli kerrottu. Sitä ei tiedetty myrkylliseksi, mutta se oli nopea, se juoksi saaliinsa kiinni. Toivottavasti yksilö oli jo syönyt, sillä tämä saalis ei taatusti juoksisi karkuun.
Tyttö puristi kättäni voimakkaammin. Kosketus kokosi hajanaiset ajatukseni kuin vikuroivat hevoset aitaukseen. Puristin takaisin ja keskityin pitämään tunteeni kurissa. Mitä aina myönteinen Agustín sanoisi? ”Rakas, se on vain pieni hämähäkki, joka hätääntyi, kun vieras tunkeutui sen kotiin. Totta kai se astuu ovestaan katsomaan vierasta. Ajattele positiivisesti: viidakossa sinua tervehtisi lintuhämähäkki.” Naurunkirahdus karkasi äänihuuliltani. Juuri noin lempeä jättiläiseni sanoisi.
Tämä hämähäkki ei ollut pieni. Ehkä se ei ollut viidakon kuninkaan kokoinen, tai saattoi ollakin, minulla ei ollut mittanauhaa mukanani. Se oli varmasti valtava.
Otuksen täytyi olla jo olkapäälläni. Askel kerrallaan se siirtyisi kohti päätäni, kasvojani, tunnustelisi raajoillaan missä suuni olisi, aukaisisi huuleni väkisin, tunkeutuisi hampaitteni välistä kielen päälle karvaisine jalkoineen ja pyrkisi kohti kurkkuani –
Rauhoitu, Camila, nyt rauhoita itsesi.
Tyttö kuiskasi kuin ei haluaisi häiritä kamppailuani itseni kanssa:
”Henget, jotka saavat puuman juoksemaan, pensaat kasvamaan, Äiti Auringon nauramaan, ne asuvat kaiken kokoisissa aavikon kulkijoissa. Ne ovat lähettäneet lapsensa kertomaan sinulle jotain.”
En osannut keskittyä tytön sanoihin. Sydämeni hakkasi ja käteni vapisivat. Pian olisin täydessä paniikissa, jos en saisi hermojani kuriin. Laitoksella muut naureskelivat araknofobialleni, mutta en voinut sille mitään. Se ei ollut järjellä selitettävissä. ”Kuuluisa professori de la Tierra pelkää hämähäkkejä”, ilkkui eräs tutkija, kun luuli, etten kuule.
Tyttö toisti: ”Aron pienin haluaa kertoa sinulle jotain, jos vain haluat kuulla sen.”
Lapsen ääni ankkuroi hetkeksi lepattavat ajatukseni. Tajusin, että ehkä laitoksen tutkija oli tarkoituksella naureskellut peloilleni tietäen minun kuulevan. Miten en ollut tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Oliko minulla ollut aina liian kiire? Suuttumus alkoi kohista korvissani. Mokoma machonpoikanen oli vähättelemällä yrittänyt pienentää minua! Enhän minä voinut sellaista sallia.
Voima palasi minuun. Rauha laskeutui ensin vatsanpohjaani ja levisi sieltä tasaisena virtana. Sykkeeni tasaantui. Järkeni kävi saattamassa alkuihmisen takaisin luolaansa. Tietäisipä tuo nuorukainen, että hänen ilkkumisensa sai minut yli pelostani. Jos hän kuvitteli, että nakertamalla maata jalkojeni alla hänelle avautuisi tilaisuus hakea minun virkaani, tuo pieni arorotta oli väärässä.
Tilanne oli niin absurdi, että se melkein huvitti. Leikkauksesta toipuva, araknofobinen arkeologian professori oli jumissa kuilussa maan alla seuranaan pieni aonekken ja jättiläishämähäkki. Minun täytyisi joskus kiittää tutkijaa ja kertoa, kuinka hänen sanansa valoivat minuun voimaa. Hänen ilmeensä voimalla jaksaisin monta harmaata aamua unisten opiskelijoiden edessä.
”Kiitos, ystäväni”, sanoin pienelle nomadille, ”sanasi rauhoittivat minua enemmän kuin arvaatkaan.”
Tyttö hymyili niin leveästi, että viivamaalaukset hänen poskillaan kurtistuivat.
*
Kun ensimmäinen karvainen raaja laskeutui höyhenenkevyesti poskelleni, en hätkähtänyt. Sykkeeni pysyi tasaisena, ja hengitin rauhallisesti. Toinenkin raaja tuli tunnustelemaan ihoani. Hämähäkki pysähtyi hetkeksi. Sen jalkojen alla oli nyt sille jotain uutta. Yllätyin tajutessani, etten heti olettanut sen pahantahtoisesti suunnittelevan hyökkäystä, vaan totesin sen vain sulattelevan jalkojensa kautta saatua uutta tietoa. Taputin itseäni mielessäni selkään: ”Camila, olet vihdoin kasvanut aikuiseksi.”
Hämähäkki oli nyt kokonaan kasvoillani. Sen etujalat nojasivat nenänvarteeni, takajalat ottivat tukea korvanlehdestäni. Se oli pitkään paikoillaan. Ihmettelin, mitä se teki. Ottiko se lämpöä minusta?
Tietenkin se hakeutui lämmön lähteelle, olinpa ajattelematon.
Kun poskeani kutitti silmän alta kuin irronnut hius olisi tipahtanut, tajusin muutakin: hämähäkki joi kyyneleitäni.
Madre de Dios. Se, mitä eniten olin pelännyt, joi nyt janoonsa kauhuni kyyneleitä.
*
Juotuaan tarpeeksi hämähäkki lähti liikkeelle. Nyt se liikkui nopeammin. Ilmeisesti se oli vertynyt imettyään kehostani lämpöä. Ennen kuin huomasinkaan, se oli poissa. Odotin vielä hetken, sitten huokaisin syvään. ”Näkemiin”, sanoin sen perään, ”Jumalan haltuun. Pidä huolta itsestäsi ja jälkeläisistäsi.” Naurahdin. Joku olisi voinut pitää minua hulluna puhuessani hämähäkille, mutta ajatukseni tuntuivat kirkkailta kuin jäätiköltä sulava ikiaikainen vesi.
Tajusin myös merkittävän eron aiempaan. Liikuttelin silmiäni suljettujen silmäluomien alla niin, että ripset liikahtelivat. Niissä ei tuntunut enää olevan roskia. Hämähäkki oli mennessään pyyhkinyt tomut silmistäni! Hymyilin oivallukselleni. ”Karvajalkainen, vieläkään en sinua rakasta, mutta kiitän”, henkäisin.
Sitten aukaisin silmäni.
*
Onkalossa oli hämärää. Oli siis päivä. Oliko se sama päivä, jolloin olin tippunut, sitä en tiennyt. Sitäkään en osannut arvioida, kuinka kauan olin ollut tajuttomana. En ollut kovin syvällä, sillä taivuttamalla kivuliaasti niskaani näin valonsäteiden siilautuvan alaspäin. Ylhäällä tuuli oli tyyntynyt ja epävireisen panhuilun ujellus hiljentynyt. Olivatkohan etsijät kulkeneet huomaamattani aukon läheltä, huudelleet nimeäni turhaan? Jokin minussa, ehkä lastenkodin nurkissa häälynyt varjo, kuiskutti mieleeni ilkeitä ajatuksia: en ansainnut tulla löydetyksi, pelastetuksi, rakastetuksi, minun paikkani oli haudassa, osani oli tulla unohdetuksi kuin en olisi koskaan kävellyt maan päällä. Tunnistin tuon varjon, se oli vaaninut minua vieressäni olevan unohdetun aonekkentytön ikäisestä lähtien. Kulkiessani auringon puolella varjo väistyi, mutta hämärän hiipiessä se astui esiin ja houkutteli minua seuraamaan.
Tyttö liikahti kiinnittääkseen huomioni. Hänen kätensä oli edelleen kädessäni. Pienen kämmenen iho oli karhea, tottunut tekemään töitä. Lapsi katsoi minua tarkasti. Näkikö hän varjoni?
”Máiphenki asuu luolassa ja tahtoo ihmisille pahaa. Sinun máipisi on vahva, mutta koosh on vahvempi. Pyydä kooshia häätämään paha henkesi pois.”
Liikutuin. Alkuperäiskansan lapsi tunnisti riivaajani, vaikka kutsui sitä eri nimellä.
Tunsin varjoni metkut, mutten totellut, en koskaan. En ollut lapsenakaan ollut hyvä noudattamaan käskyjä. Santa Teresan lastenkodin useista nunnista Sisar Benedicta oli osunut kohdalleni, ja hän oli usein rankaissut minua haaveilusta tai kepposista. Hän oli sulkenut minut komeroon tai lyönyt minua viivoittimella ja ilkkunut, että yksikään rakastava vanhempi ei ottaisi näin pahaa lasta kattonsa alle. Vuodet olivat vierineet, lapsettomat pariskunnat olivat käyneet kävelemässä lasten muodostamaa riviä päästä päähän ja valinneet aina jonkun pienemmän ja suloisemman. Mitä vanhemmaksi olin kasvanut, sitä vähemmän olin enää odottanut uutta kotia itselleni. Silti en ollut uskonut sisar Benedictan sanoihin; se, että kukaan ei ollut halunnut minua lapsekseen, ei taatusti ollut johtunut hyvyydestäni tai pahuudestani. Minulla oli vain ollut huonoa onnea. Lopulta olin vain halunnut päästä mahdollisimman kauas Santa Teresasta.
Jos minun haaveeni perheestä olivat hapertuneet ja lopulta hajonneet tomuksi lastenkodin kylmille käytäville muiden toteutumattomien toiveiden joukkoon, ei sisar Benedictallekaan ollut käynyt hyvin. Hänet oli löydetty lyyhistyneenä tarvikevarastosta, eikä häntä ollut saatu ajoissa sairaalaan. Infarkti oli tehnyt hänestä loppuelämäkseen muista riippuvaisen. Hänen sairastumisensa jälkeen olin saanut odottamattoman tilaisuuden uudelta opettajaltamme, nuorelta sisarelta María Luisalta. Vaikka hän oli ollut tiukka, hän oli nähnyt kykyni, ohittanut kapinointini ja luvannut, että jos saisin parhaat arvosanat, hän suosittelisi minua sisarkunnan stipendiaatiksi yliopistoon. Kun hän oli sanonut nuo sanat, olin tuntenut itseni heleän vihreäksi versoksi viidakossa, jolle oli avautunut väylä lehvästöön ja aurinkoon.
Olin ponnistellut, onnistunut opinnoissani ja kavunnut akateemisia tikapuita professoriksi saakka, kiivennyt stipendin avulla ainoata mahdollista liaania ylös ja kasvanut lastenkotiin hylätystä tytöstä huippututkijaksi Argentiinan yliopistomaailmaan. Tiede oli ollut elämäni, kunnes kotini restauroinnin yhteydessä tapaamani perinnepuuseppä, Agustín, oli vakuuttanut minut siitä, että rakkaus oli myös minua varten. Lopulta olin uskaltautunut kokonaan kadun valoisalle puolelle. En ollut luovuttanut edes joutuessani leikkaukseen. Agustínin periksi antamattomalla tuella olin kuntouttanut itseni takaisin töihin, muista riippumattomaksi. Minusta ei koskaan tulisi sisar Benedictaa, ei hengessä eikä ruumiissa.
Yksi pahainen máip ei saisi minua puolelleen.
Silitin tytön huolesta kurtistuneita kulmia:
”Koosh on tuonut minut luoksesi. Se riittää.”
Ainakin hetkeksi. Päästäkseni pois tyrmästäni tarvitsisin kaikkia mahdollisia apuvoimia.
*
”Apua! Kuuleeko kukaan?” Huutoni kuulosti raakkuvalta. Minun pitäisi malttaa mieleni ja käyttää ääneni rippeet, kun olisi sen aika.
”Minäkin huusin”, kuului pieni ääni vierestäni, ”mutta kukaan ei tullut. Olin juossut liian kauaksi leiristä. Vain yön henki tiesi, missä olin, eikä se halunnut luopua minusta. Se eksytti isäni ja veljeni jäljiltäni, laittoi tuulen ulvomaan kuin olisin itkenyt. He harhailivat itkuni perässä, se kuului ensin täältä, sitten tuolta. He etsivät kunnes joutuivat luovuttamaan. Yön henki voitti.”
Tytön perhe oli varmasti lakannut kutsumasta häntä nimeltä hyväksyttyään, ettei hän palaa. Silitin ensin hänen paksuja, mustia hiuksiaan ja sitten korkeita poskipäitään. Hän oli ollut todennäköisesti pitkä kuten monet Patagonian ja Tulimaan alkuperäisistä asukkaista, hänen isänsä paljon kookkaampi kuin useimmat konkistadorit.
Hänen äitinsä sydämen oli täytynyt särkyä. Oliko tämä kuunnellut loppuelämänsä lintujen vihellyksiä toivoen kuulevansa tyttärensä äänen, oliko tähynnyt aroa, kunnes silmänsä väsyivät?
Tytön oli täytynyt itkeä itsensä uuvuksiin, hitaasti kuolla nälkään ja janoon. Hän kuuli ajatukseni. ”Kyllä minä itkin. Äitiä, isää, veljeä, siskoa, eläimiä. Jokaista itkin ja mietin, mikseivät he tulleet minua hakemaan. Vatsaani sattui, päähäni koski. Kylmyys pakotti jalkojani ja käsiäni. Mutta Maan Äiti lohdutti ja sanoi, ettei koskaan jätä minua. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja syleili minua niin pitkään etten enää palellut. Yö ja päivä vuorottelivat, taivaan silmät katsoivat eri suunnista. Maan Äiti piti minusta huolta. Enää en itkenyt.”
Lapsi oli ollut kauan yksin maan alla. Osa minusta halusi jäädä onkaloon lievittämään hänen yksinäisyyttään, osa halusi palavasti takaisin kotiin. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Kukaan ei ollut tehnyt minulle niin, kun olin ollut pieni. Tiesin, miltä yksinäisyys tuntui. Hiljaisuus kietoi meidät syleilyynsä.
Tunsin sisälläni olevien menneisyyden hakasten irrottavan otteensa ja ikävien muistojen lipuvan kauemmaksi. Ne eivät kadonneet, mutta en pitänyt niistä enää kiinni. Kumma kyllä, kivien puserruksessa ja toivon hiipuessa tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan. Mielessäni liidin kondorina taivaalla. Katseeni vaelsi Andien ja aron panoraamaa, ymmärsin oman pienuuteni niiden rinnalla.
”Sinä kutsuit minut luoksesi”, totesin.
”Aavikon henget kutsuivat sinua. Sinä kuulit sen, mitä niillä oli kerrottavanaan.”
Lapsi oli aonekken, aavikko, henki, osa kaikkeutta ja minä itse. Yhtenä hetkenä olimme erillisiä, toisena yhtä. Kun kuulin tytön tarinan, kuulin omanikin ja tulimme molemmat näkyviksi. Henget olivat yhdistäneet kaksi äiditöntä: lapsen, joka kasvoi aikuiseksi ja lapsen, joka ei ollut saanut varttua täyteen mittaansa. Tyttö ojensi kätensä ajan yli minua auttaakseen, tai kenties se oli aavikko, joka lauloi rakkauttaan.
Pidin tyttöä kädestä. Lämmitin hänen kämmeniään, vaikka olisin tarvinnut kaiken lämpöni itse. Kenties sillä ei ollut enää väliä, kehoni luovuttaisi pian viimeisetkin energiansa kooshille. Puntaroin yhä todennäköisemmältä näyttävää tulevaisuutta, jossa vietin iäisyyttä tytön kanssa maan povessa kaikkeuteen sulautuneena.
Silloin korvissani alkoi värähdellä hyvin matalalla taajuudella kuin kuulokokeessa, jossa hiljaisimmat äänet olivat vasta aavistus.
Kuuntelin värinää aikani, kunnes tajusin sen lähteen. Ylhäältä kuului pitkäkestoista surinaa, jonka vain ihminen saattoi saada aikaan. Adrenaliiniryöppy syöksähti kehoni joka kolkkaan ja herätti minut pohdinnoistani. Etsijöitä! Tämä saattoi olla ainut mahdollisuuteni.
Tytön ääni voimistui kuin peittääkseen taustaäänet. ”Jää kanssani Äidin syliin. Hän pitää meistä molemmista huolta. Voimme yhdessä katsoa taivaan silmiä ja kuunnella henkiä.”
Katsoin hänen tummiin silmiinsä. Ymmärsin hänen pelkäävän yksin jäämistä. Sydäntäni kouristi. ”Kultapieni, minun on mentävä. En voi jäädä tänne.” Kuulin ylhäältä toisenkin äänen, metallin kalahduksen. Auton ovi? Se tarkoitti vain yhtä asiaa: pelastus oli lähellä. Minulla olisi vain yksi tilaisuus. Minun olisi mentävä, mutta en halunnut jättää tyttöä itsekseen. Epäröin hetken ennen kuin jatkoin: ”Minä voin viedä sinut mukanani.”
Nyt kuulin etsijöiden äänet, he huusivat nimeäni. Kohta minun olisi kutsuttava heitä, huudettava kovempaa kuin koskaan.
Tyttö painoi päänsä alas. ”Minun perheeni on kauan sitten muuttunut: äiti hiekan, isä ruohon, veli tuulen ja sisko puiden hengiksi. En ole täällä yksin, he ovat täällä minun kanssani. Äiti Maan käsivarsille minun on hyvä jäädä.”
En tiennyt mitä tekisin. Seuraisinko koulutustani ja veisin tytön luut yliopistolle vai kuuntelisinko sydäntäni? Tieteilijä minussa olisi ollut valmis kaivamaan hänet esiin ja selvittämään tarkemmin hänen alkuperänsä, mutta lastenkodin kasvatti harasi vastaan eikä halunnut erottaa lasta perheestään. Entinen ja nykyinen minäni kiistelivät samalla, kun pelastajat kuuluivat lähenevän.
Henkäisin syvään.
Olin tehnyt päätökseni, ja se oli oikea. Tietenkin se oli oikea.
”Pikkuinen. Mikä sinun nimesi on?”
Hän kuiskasi sen korvaani. Räpyttelin kyyneleitä silmistäni ja annoin suukon hänen päälaelleen.
”Kiitos, kultaseni. Kannan sinua sydämessäni.”
Tyttö kallisti päätään ja hymyili. ”Kuulen ystäviesi kutsuvan nimeäsi. Anna äänesi veljeni kannettavaksi. Äitini nostattaa hiekan, isäni ja siskoni tanssivat kotiinpaluullesi. Mene sinne, missä sinua odotetaan.”
Pidin tiukemmin hänen kädestään, kohotin katseeni kohti taivaan silmiä ja aloin laulaa huutamisen sijaan. En tiedä lainasinko sävelmän tytöltä vai aavikolta, tai lauloiko hän kanssani, mutta pyysin apua lapsen perheeltä. He kokoontuivat ympärilleni, auttoivat ääntäni vahvistumaan, nousemaan ja purkautumaan sävelinä maan pinnalle.
*
”Camila lauloi itsensä muinaisten kielellä maan sisästä. Hänen sielunsa muuttui musiikiksi ja teki tanssivan tomupilarin kuilun kohdalle. Camila pelasti itsensä.” Niin puhuttiin jälkeenpäin. Mutta en minä yksin itseäni pelastanut. Siinä auttoi sydämessäni asuva aonekkentyttö, pelkoni mukanaan pyyhkinyt kahdeksanjalkainen, ja tietysti Agustín. Hän kuuli lauluni ja kaivoi minut esiin.
Kun pääni kohosi maan pinnalle ja räpyttelin silmiäni häikäisevässä taivaansinessä, kylmä tuulenpuuska pyöri ympärilläni ja salpasi hengitykseni. Kun haukoin henkeä, näin etelästä vyöryvät pilvet.
Jumalat puhalsivat.
Pirja Hyyryläinen on jyväskyläläinen väitöstutkija ja spekulatiivisen fiktion kirjoittaja. Hän kirjoittaa enimmäkseen novelleja ja raapaleita, mielellään pienellä twistillä.