Kahinan loppu

Tuonelan porteillakin ne huojuvat kuin hattivatit tuulisella rannalla. Niiden silmissä on ripaus hopeaa ja ne puhuvat vekseleistä, tilisiirroista ja maksumääräyksistä kuin transsissa huuliaan lipoen. Laskelmat käyvät yhä villimmiksi. Punnitsevat voiton ja kannattavuuden suhdetta, pohtivat inflaation vaikutusta. Miettivät kuinka pitkän lainan voi myöntää. Niiden silmät kiiluvat kärsimättömästi, ehkä ne odottavat että Godot joskus palaisi.

Minä olen melkein kuin Godot, mutta minä tulin takaisin.

Kaikella on hintansa, mutta minä otin suuren riskin. Huhtikuun 20. päivänä 2085 vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tyyny pääni alla ei ollut pehmeä eikä kova, se tuntui muodottomalta. Viimeisin muistikuvani oli uutispätkästä, jonka näin saman päivän aamuna sairaalan näkyruudusta. Uutinen kertoi viimeisestä Jaavan saarelta Maasta pelastetusta hopeagibbonista. Vanha apina eleli omistajansa luona Deimokselan siirtokunnassa Marsissa. Se oli kuin vapaaherratar, joka oli repäisty sademetsän siimeksestä tyylikkäästi kalustettuun olohuoneeseen ja pakotettu järjestämään teekutsuja päivästä toiseen. Maailmankaikkeuden viimeisellä hopeagibbonilla oli kaunis sopraano, mutta sen rytmitajussa oli parantamisen varaa.

Ehkä on parempi aloittaa alusta. Vanhempani olivat kuin tuo vanhan maailman gibboni. He olivat syntyneet toisessa todellisuudessa. He voittivat Maan hallitusten järjestämässä arvonnassa paikan avaruussiirtokunnasta Deimokselasta ja aloittivat siellä uuden elämän. Minä synnyin kahta vuotta myöhemmin. Elämäni sujui yllätyksettömästi, kunnes 32-vuotiaana työhöntulotarkastuksessa naapurikaupunki Phoboskylässä jäin kiinni aivokasvaimesta. Isäni oli menehtynyt vuosia aikaisemmin sydänkohtaukseen ja äitini pian sen jälkeen sukkulaonnettomuudessa. Elämäni pyöri työn ympärillä. Vähäisellä vapaa-ajallani yleensä tapasin ystäviäni oluella. Ainoa harrastukseni oli kuukausittaiset pokeri-illat.

En ollut osannut arvata, että muukalainen oli vallannut elintilaa minulle tärkeästä elimestä. Harmaahiuksinen lääkäri oli osaava ammattilainen, mutta hän olisi voinut sanoittaa tuomionsa hellemmin. En muista vastaanotolta muuta kuin kerrotun ennusteen: “Teillä on korkeintaan neljä kuukautta elinaikaa jäljellä. Leikkausta ei voida tehdä, sillä kasvain sijaitsee verenkierron ja elintärkeiden toimintojen kannalta äärimmäisen epäsuotuisassa paikassa vasemmassa otsalohkossa. Mitään ei ole tehtävissä.”

Tuijotin eteeni jähmettyneenä. Pääni tuntui raskaalta, ohimoita pakotti. Päänsärky oli valtaamassa mieleni. Istuin hievahtamatta, vaikka sydämeni hakkasi kiivaasti. Yritin puhua, mutta suuni ei liikkunut. Pystyin vain räpyttelemään silmiäni avuttomana. Tuntui kuin sisälmykseni olisivat käyneet sisälläni hiljaista kamppailua ja minä olin pelkkä taistelutanner. Vaikutin ulospäin rauhalliselta, mutta mitään en olisi halunnut niin paljon kuin huutaa, huutaa kunnes kurkusta ei kuuluisi enää pihahdustakaan. Tahdoin lyödä jotain, mutta se ei käynyt päinsä, oli käyttäydyttävä. En muista lääkärin vastaanotolta paljoakaan. Liikkeet ja sanat tulivat välähdyksenomaisesti, kuin verhon läpi suodattuen.

Lääkäri puhui vaihtoehdoista. Sain käteeni esitteitä. Muistan niiden kiiltävät pinnat ja teollisen tuoksun, joka tarttui sormenpäihin. Kasvaimelleni ei voitu mitään, lääketieteen keinot olivat rajalliset. Lääkärin litania jatkui loputtomiin: eutanasia. Joudun kuin koira piikille. Syväjäädytys. Tulevaisuudessa hoitokeinot voisivat olla toisenlaiset.

Menin kotiin ja join itseni uneen sohvalla. Unessa hattivatit tökkivät minua, ilmassa oli sähköä. Seuraavat päivät menivät adrenaliinipöllyssä. Olin kiihtynyt ja levoton, kuin häkkiin suljettu villieläin. Mutta minä olin optimisti, olin aivan varma että häkistä on mahdollista päästä jotenkin ulos. Uhkan edessä ihmisen päättäväisyydellä ei ole rajoja.

Lääkärini varoitti, että syväjäädytys olisi erittäin kallis. Olin jo perinyt vanhempani ja minulla oli säästöjä. Mieleeni muistui, että ystäväni oli joskus puhunut syväjäädytykseen erikoistuneesta firmasta nimeltä Deep Freeze Inc. Lehdestä olin lukenut itsensä 60-vuotispäivänään syväjäädyttäneestä julkkiksesta. Mitäköhän sillekin tyypille nykyään kuuluu?

Olin valmis laittamaan kaiken likoon. Eihän minulla ollut mitään hävittävää. Sain Deep Freezeltä tarjouksen. Syväjäädytyksen pituus jätettiin jälkipolvien murheeksi. Heräisin terveenä, jos heräisin ollenkaan.

Säästöistäni huolimatta hintalapussa näkyi liian monta nollaa. Pankkien suostuttelu osoittautui hankalaksi. Neuvottelut ja palaverit venyivät. Hopean kiilto silmissään tilastotieteilijät ja talousasiantuntijat löivät neuvokkaat päänsä yhteen ja tekivät laskelmia lainapaketista. He pohtivat koron suuruutta ja laina-aikaa. Lopulta he hylkäsivät laina-anomuksen. Olihan se loogista. Marsic Bank olisi suostunut myöntämään pienen kahdenkymmenen vuoden lainan, mutta se oli kokonaisuuden kannalta merkityksetön. Kuka lainan maksaisi minun ollessa syväjäädytyksessä? Tilanne oli kieltämättä poikkeuksellinen, pankeilla oli paljon hävittävää. Heidän kannalta olin epämääräinen, mahdoton ja riskialtis asiakas.

Syväjäädytys olisi maksettava muilla keinoin. Myin kaiken minkä omistin. Omaisuuden myynnillä sain katettua neljännesosan syväjäädytyksen kustannuksista. Deep Freezen yhteiskuntasuhdepäällikkö ehdotti, että voisin aloittaa joukkorahoituskampanjan. Pettämätön hymy kasvoillaan hän maalaili kuvia roolistani ainutlaatuisessa tapahtumasarjassa. Heidän aikaisemmin syväjäädyttämät asiakkaansa olivat vanhuksia. Minä olin ensimmäinen nuori. Yritys järjesti mediakampanjan, sillä vastaavaa tempausta ei oltu aikaisemmin yritetty. Juhlissa firman edustajat taputtelivat minua olalle ja esittelivät minua tärkeille ihmisille. He osasivat sanoa juuri ne oikeat asiat, joilla ihmisten kukkaronnyörit saatiin löysättyä. Minä huojuin heidän mukanaan tuulen riepotellessa hiuksiani, me muodostimme vellovan meren. Mutta tuulta ja merta ei ollut. Oli vain kiiltävä kupoli, joka peittää Deimokselan taivaan.

En osannut odottaa, että niin moni tulevaisuusintoilija ja kaikki ne, jotka ymmärtävät äärimmäisen huonosti sijoittamisen päälle, innostuivat joukkorahoittamaan projektia. Eivätkö ne pöllöt tajunneet? He eivät tulisi koskaan näkemään rahojaan. Sijoitukset katoaisivat tulevaisuuden syövereihin ja lopulta he itse kuolisivat. Mitä he oikein kuvittelivat? Luulivatko he, että minä lähden jäiselle lomareissulle pariksi kuukaudeksi tai vuodeksi ja sitten palaan ja kerron kaikille, miten kannattavaa downshiftaus on ja mitä opin elämästä? Kirjoitan kirjan ja saarnaan jälkipolville elämän merkityksestä ja siitä, miten opin rakastamaan omia rajojani ja olemaan itseni herra.

Minua kohdeltiin kuin koiranpentua. Ei siinä mitään, sillä kampanja tuotti tulosta. Minulla oli kasassa puolet summasta, mutta toinen puolikas puuttui. Paras ystäväni Kalle ehdotti rulettia. “Pistät kaiken likoon”, hän sanoi. Uskaltaisinko? En pitänyt hätiköidyistä taloudellisista päätöksistä, mutta nyt minulla ei ollut vaihtoehtoa. Jos häviäisin, menettäisin kaiken joka tapauksessa. Olisin pennitön, kuten ennen vanhaan sanottiin. Kerrasta poikki. Tilanteeni olisi lohduton, mutta eipä sitä kestäisi kauan. Kuolema korjaisi minut parempaan talteen tuhkasateeksi maailmankaikkeuteen. Olisinko valmis kokeilemaan korkeimman panoksen uhkapeliä vai luovuttamaan?

Päätin olla valitsematta kuolemaa. Kalle lähti henkiseksi tueksi Deimokselan kasinolle. Kävelin suoraan rulettipöytään ja asetin koko omaisuuteni mustalle. Kun ruletti lähti pyörimään, vilkaisin häneen. Kallen kasvot olivat kalpeat. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vakavana. Vaikka hän yritti näyttää tyyneltä, tiesin hänen sydämensä takovan kuin viimeistä päivää. Tuntui kuin oma sydämenikin yrittäisi paeta rinnastani. Äänet ympärillä kuulostivat puuroisilta ja liikkeet näyttivät nytkähtelevän kuin hidastetussa filmissä. Ummistin silmäni ja nielaisin. Kylmä hiki valui pitkin selkääni. Kerran se riipaisee, mietin mielessäni. En uskaltanut katsoa Kallea silmiin, halusin suojella itseäni ja häntä. Jos olisin katsonut, hän olisi voinut romahtaa.

Yritin muistella vanhempieni kasvonpiirteitä. Ne tuntuivat epämääräisiltä. Ääriviivat eivät suostuneet asettumaan paikoilleen. Onneksi he eivät olleet näkemässä minua. Havahduin riemunkiljahduksiin ja tunsin kuinka kädet sulkivat minut syleilyyn. Avasin silmäni ja näin Kallen leveän hymyn. Hän hyppi paikoillaan kuin pieni poika, innosta pakahtumaisillaan. “Sinä teit sen!” hän huusi välittämättä muiden reaktioista. “Ei hemmetti, sinä teit sen!” hän toisteli, läimäisi minua olalle ja pörrötti hiuksiani kädellään.

Siitä se sitten alkoi – matkani ei minnekään. Valmistauduin vaipumaan uneen tietämättä, milloin seuraavan kerran heräisin. Hyvästelin ystäväni ja työkaverini. Kallen silmissä kuulsivat kyyneleet. Halasimme viimeisen kerran ennen kuin Deep Freezen väki ohjasi minut sivuhuoneeseen.

Lääkärini, jonka nimeä en enää muista, seisoi vierelläni viime hetkillä ennen syväjäädytystä. Hän asetti kätensä varovasti olalleni ja sanoi hiljaa “Järkeä matkaan!” Äitini käytti samaa sanontaa aloittaessani koulun vuosia sitten. Suljin silmäni.

Kapselissa maatessani siirryin omaan maailmaani. Hengitin syvään ja rauhoitin itseni. Ajattelin viimeistä hopeagibbonia, joka varmaan silläkin hetkellä istui kartanossaan ikkunan ääressä tuijottamassa ulkomaailmaan. Apina huokaisee ja painaa päänsä käsiinsä. Se kaipaa Jaavan kosteutta ja lehdiltä iholle tippuvaa sadetta. Sitä tunnetta, kun saattoi nuolaista vesipisaroita suoraan ilmasta.

~

Värit vilkkuvat silmissäni. Valot, äänet ja tuoksut sekoittuvat epämääräiseksi aistimusten virraksi. Tuoksut valtaavat sieraimieni huokoset kuin salakavalasti etenevä armeija. Siristän silmiäni ja erotan pienen karvaisen olennon. Ei vain se ole ketterä apina? Gib, sinäkö se olet ja mitä sinä täällä teet? Pieni pörröpää heittelee ilmaan setelitukkuja. Se kiljahtelee riemusta, aivan kuin pahuuden asianajajat olisivat saaneet sen pauloihinsa. Olenko minä seonnut vai olenko joutunut psykoosiin? Mitä ihmettä on tekeillä? Apina hymyilee kiusoittelevasti. Se ei sano sanaakaan, vaan jatkaa kylpemistä rahatukkojen keskellä. Mitä helvettiä?

~

Jostain kuuluu etäinen jooga- ja hissimusiikin sekoitukselta kuulostava melodia. Siinä on aistittava ripaus sielutonta rytmiä ja ääretöntä tylsyyttä. Tunnen vaipuvani takaisin unenomaiseen apaattisuuteen. Näenkö edelleen unta ja missä minä olen? Kuulenko oikeasti musiikkia vai pitävätkö aivoni minua pilkkanaan?

En uskalla vielä avata silmiäni. Huone haisee sairaalalta. Silmäluomieni läpi kajastuu tummia liikkuvia varjoja, muuten on pimeää. Musiikki tuntuu voimistuvan ja alan hahmottaa yksittäisiä melodioita. Järkeni on tallella. En kuule harhoja. Hitaasti avaan silmäni, varoen etten särje ympärilläni olevaa todellisuutta. Ohimossa jomottaa ja pää tuntuu puurolta, kuin olisin hirvittävässä krapulassa.

Vähitellen huone herää eloon. Kuulen kankaiden kahinaa, sähköistä huminaa, askeleita. Tunnen ilmavirran ihollani. Kaikki tuntuu olevan samanaikaisesti lähellä ja kaukana. Raotan silmiäni ja alan hahmottaa muotoja ja värejä. Kaikkialla on äärettömän valkoista. Huoneessa on laitteita, joissa on petrolinsinisiä käppyröitä ja kirjaimia. En erota sanoja. Ympärilläni liikkuvat hahmot puhuvat vaimealla matalalla äänellä, aivan kuin olisimme tunnelissa. Ääni saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

Yksi hahmoista kohoaa varovasti ylleni, aivan kuin ei haluaisi pelästyttää minua ja kuiskaa korvaani: “Kauniisti on aika soljunut.” Lauseen outous saa minut heräämään horroksesta. Mihin paratiisiin olen joutunut? Edessäni huojuva hahmo tarkkailee minua pistävillä silmillään. Tajuan, että minulla on lapsesta asti ollut epäterve suhde hattivatteihin. Näen niitä kaikkialla. Tai sitten aivokasvain harhautti minut näkemään huojuntaa. Mielessäni poukkoilee epämääräisiä muistikuvia. En ole varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Yritän nipistää itseäni, mutta en voi. Käteni ovat sidotut enkä pysty liikkumaan. Silmissä läikehtii kirkas valo, aivan kuin joku leikkisi peilillä auringonpaisteessa.

Saan soperrettua vaivalloisesti sanan “aika”. Keuhkoja puristaa ja kurkkua kuivaa. Minulla on suunnaton jano. Hahmot ympärilläni tarkkailevat minua ja keskustelevat vilkkaasti. Ehkä he kiistelevät ja neuvottelevat. Joukosta erkaantuu hahmo. Sen kasvot ovat metallinsiniset ja silmissä on älykäs ja utelias liekki. Joukko on selvästi valinnut puhemiehen.

Metallinsininen olento astuu vierelleni ja laskee kylmän kätensä olalleni. Viimeisin muistoni kosketuksesta on lääkäri, joka lähetti minut matkaan kohti kylmää unta. Kosketus havahduttaa minut omista muistikuvista. Olenko minä nyt herännyt? Olenko tullut tulevaisuuden tienpäähän? Nytkö se tapahtuu? Sydämeni sykkii kiivaasti ja tunnen, kuinka jokainen lihakseni jännittyy.

Hahmo avaa suunsa ja sanoo: “Kunniakas päivä tänään on, toivotamme teidät tervetulleeksi Phoboskylään.” Metallinen mies tarkkailee minua hiljaisuuden vallitessa.

Phoboskylä kuulostaa etäisesti tutulta. Siellä minä kävin lääkärissä…

“Olkoon Marsin punainen väritys suojananne. Te unesta herännyt olette, tajunta teidät takaisin on tuonut.”

“Phoboskylä…”, saan soperrettua.

“Kyllä”, hahmo vastaa ja jatkaa: “Lepopaikkananne on Phoboskylä Suuren Grammaarin luotsaamana vuonna 32.”

En ymmärrä, mitä ympärilläni sanotaan. Yskäisen, kurkkuani kuivaa. Pyydän saada vettä juodakseni. Puheeni kuulostaa korinalta, mutta he ymmärtävät. Ehkä juominen auttaa kirkastamaan ajatukseni. Minulle tuodaan vettä läpinäkyvässä, kapeassa pikarissa. Sen ohut muoto muistuttaa laboratoriovälinettä. Otan pikarista pienen siemauksen ja huokaisen syvään. Yskäisen uudestaan. Tunnen oloni paremmaksi ja pystyn hengittämään vapaammin.

Katselen ympärilleni. Olenko joutunut outoon hoviin? Erotan taaempana huoneessa tusinan verran ihmishahmoja, kaikilla päällään värikkäät tunikat ja suipot samettiset päähineet. Osalla hahmoista on hämmästyttävän virheettömät kasvot. Minua puhutellut metallinsininen robotti seisoo edelleen vierelläni. Sen piirteet muistuttavat etäisesti ihmistä. Robotin keho on tummanharmaa ja romuluisen jäykkä. Toisin kuin huoneen muilla hahmoilla, sillä ei ole kaapua.

“Sanoitteko, että nyt on vuosi 32?” kysyn robotilta. Se istuutuu tuolille ja kurottautuu lähemmäksi.

“Oikein kuulitte”, robotti sanoo. “Suosiollinen vuosiluku on meneillään, siitä kiitos Suurelle Grammaarille.”

Kuka helvetin Suuri Grammaari ja miksi sitä hoetaan? Pitäisikö minun olla hänelle kiitollinen?

Takeltelen sanoissani, mutta saan kysyttyä tarkennusta vuosilukuun. Minulle kerrotaan, että on vuosi 2632. Hengitykseni ja ajatukseni salpautuu. Äkillinen jäätelöpäänsärky iskee enkä hetkeen pysty muodostamaan järkeviä ajatuksia. Mielessäni kuohuu ja kurkkuani kuristaa jälleen. Tuntuu kuin maa jalkojeni alla voisi minä hetkenä hyvänsä pettää. Onnekseni muistan, että makaan sängyssä eikä minulla ole pelkoa putoamisesta.

“Anteeksi kuinka?” Mitä ihmettä? Keuhkoni yrittävät huutaa, mutta puristan huuleni yhteen. Suljen silmäni hetkeksi, on aikalisän paikka.

Kun avaan silmäni uudelleen, robottimies tarkastelee minua edelleen pää kallellaan harkitseva ilme kasvoillaan. Se esittelee nimekseen Jasmus. Se kai muistelee psykologian oppitunnin antia, miettii että nyt tarvitaan rauhoittavia signaaleja. Hetken kuluttua se pyytää muita huoneessa olevia poistumaan. Muut lähtevät huoneesta syvään kumartaen. Aloilleen nurkkaan jää ainoastaan nuori mies erikoisessa beigessä univormussa. Miehellä on sileät posket ja hänen kasvonsa ovat virheettömät. Hän hymyilee empaattisesti ja välillä tarkkailee kummallista ohuen ohutta laitetta. Laitteessa ei ole reunoja, vaan se näyttää sulautuvan ympäristöön. Ruutuun ilmestyy uusia lukemia ja käyriä aina kun univormumies heilauttaa kättään sen edessä.

Seurueen poistuttua metallinsininen Jasmus katselee minua harkitsevasti. Sen puheessa on kevyempi rytmi kuin aikaisemmin, basso on muuttunut tenoriksi. “Hyvä Vuonoslainen, tervetuloa vuoteen 2632. Olette ollut kauan unessa. Mutta älkää huolehtiko, kaikki on hyvin. Ei ole syytä pelätä.”

Jasmuksen puhetyyli on nyt erilainen. Aikaisempi runollinen pönötys on kaikonnut ja tilalle on tullut asiallinen rytmi. Se huomaa kurtistuneet kulmani ja jatkaa: “Ymmärrän järkytyksenne. Sallinette minun kertoa enemmän?”

Nyökkään ja esittelen itseni: “Kiitos, mutta kutsu minua Antiksi. Olen Antti Vuonos Deimokselasta, syntynyt Marsin pinnalla vuonna 2053. Miksi puhutte nyt eri tavalla?”

“Pahoittelut alkujärkytyksestä, Antti. Nykyiset säännöt kieltävät muun kuin uuskielen käytön ihmisten keskuudessa. Suuren Grammaarin vaikutusta. Ihmiset eivät enää osaa vanhoiskieltä, mutta me robotit noudatamme edelleen vanhoja ohjelmointeja, joilla meidät on saatu eläviksi.”

Jasmus kertoo, että olen Phoboskylän sairaalassa ja jatkaa: “Ehkä ette uskalla kysyä, mutta olette terve. Epäsuotuisa massa aivoissanne on poistettu geenimanipulaatiolla ja täsmäsädetyksellä.”

Tuntuu kuin Jasmus osaisi lukea ajatukseni. Se tulkitsee vakuuttavasti ilmeitäni ja kysymysteni sävyjä. Se tuo minulle pienen peilin, josta minua tuijottaa yli viisisataavuotias siloposkinen mies. Päälakeni on kalju, näytän syöpäpotilaalta.

Jasmus kertoo yksityiskohtaisesti herättämisprosessista ja minulle tehdystä toimenpiteestä. Mieleeni pulpahtaa jatkuvasti uusia kysymyksiä, jotka kaikki yrittävät päästä ulos suustani samaan aikaan. En saa puetuksi niitä sanoiksi.

Nurkan univormuun puetun androidin virheettömät kasvot hymyilevät minulle ujosti. Hän kertoo, että makuuasennossa pysyminen on oman turvallisuuteni kannalta välttämätöntä. Tämä johtuu syväjäädytyksen vaikutuksista. Äkillinen nouseminen voisi olla vaarallista. Androidi jatkaa, että vuoteeni vieressä oleva tippateline reagoi yllättäviin liikkeisiin ja annostelee minulle automaattisesti rauhoittavaa lääkettä, jos yritän nousta vuoteesta. Kunhan tilani vakiintuu, annostelua ei enää tarvita. Laite näyttää futuristisesta tieteiselokuvasta karanneelta.

Olen herännyt ja terve, mutta edelleen kahlittuna vuoteeseen. Päivät kuluvat kuin horroksessa. Välillä olen hereillä pitkiä aikoja, kun taas toisinaan minusta tuntuu, että tämä todellisuus on vain kuvitelmaa. Ehkä olenkin kuollut ja joutunut Tuonelaan.

Eräänä aamuna herätessäni vuoteeni vieressä seisoo vihreään kaapuun pukeutunut mies. Päässään hänellä on suippo, puoli metriä korkea päähine. Mies tarkkailee minua ihmetellen ja nyökyttää päätään kuin transsissa. Jasmus seisoo huoneen toisessa päädyssä sanomatta sanaakaan.

“Olkoon kuiden kierto teille armollinen. Pyyteettömästi pahoittelen olemukseni suomaa häiriötä. Teillä kunnia on ajatuksien mittelöä käydä ruhti Kuroksen kanssa.”

Lopuksi hän kumartaa. Osoitan tuolia vuoteeni vieressä. Kumarrellen hän istuutuu ja hymyilee. Olen joutunut outoon maailmaan. Ihmisten vaatteet muistuttavat verhokankaasta ommeltuja papinkaapuja ja he puhuvat kuin mielipuolet. Kaikki on vierasta. En ole tottunut puhuviin robotteihin ja androideihin, mutta he sentään vaikuttavat järkeviltä.

“Ruhti Kuros”, minä sanon, “pitkään unessa ollut olen.” Omin paikallisen puhetavan, en halua olla epäkohtelias. En tiedä ymmärtäisikö kukaan minua, jos puhuisin normaalisti.

“Phoboskylän harmonian nimissä kunnia meillä on olemuksenne suomana toivottaa teidät tervetulleeksi kaupunkiin. Avuksenne lähetetty olen”, mies sanoo.

“Ennen unen aikaa laitoin omaisuuteni likoon vuonna 2085. Pennitön olen nyt. Osaisitteko suopeimmin kertoa minulle, miten voisin ansaita rahaa?”

Kuros siristää silmiään. Hän näyttää pohtivan sanojani ja niiden merkitystä. Hän ei näytä ymmärtävän. Jasmus on siirtynyt seisomaan miehen taakse. Hän astuu vuoteeni vierelle ja sanoo kuin tulkiten kysymystäni: “Viherhopea tiensä päätökseen tuli. Hopean kilinä ja viherpaperin kahina maailmasta loppunut on. Oman tiensä herroja olemme, vapautus on Suurelta Grammaarilta tullut.”

Yrittääkö Jasmus sanoa, että maailmassa ei enää ole rahaa? Nyökyttelen kohteliaasti Kurokselle. Hän on selvästi tyytyväinen. Hänen poistuttua huoneesta pyydän Jasmukselta tarkennusta asiaan.

“Tarkoitatko tosiaan, että rahaa ei enää ole?” minä kysyn. Jasmus nyökkää.

“Miten tämä voi olla mahdollista? Miten te selviätte yhteiskunnassa ilman rahaa?”

Jasmus kertoo, että rahan korvikkeena on pyyteetön sosieteetin palveleminen. Sosieteetillä Jasmus tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa yksilöt toteuttavat itseään olemalla hyödyksi. Se on elämän tarkoitus, muuta ei vaadita. Kukaan ei saa palkkaa, mutta kaikilla on katto pään päällä ja ruokaa saatavilla. Kukin ammentaa sosieteetin käyttöön omasta asiantuntijuudestaan 70. ikävuoteen saakka. Sen jälkeen saa nauttia oikeuksista ilman velvollisuuksia.

Oloni ei ole huojentunut, enemmänkin turta. Käytin omaisuuteni päästäkseni syväjäädytykseen. Varsinainen lottovoitto, jos minulta kysytään. Vaikka tuskin kysytään. Lähes säälien mietin maailman viimeistä pankinjohtajaa, joka lopulta joutui sulkemaan konttorinsa ovet toiminnan käytyä tarpeettomaksi. Miettikö hän kaikkia niitä miljardeja, jotka pankilta jäivät saamatta? Lainan ottaneet pääsivät kuin koirat veräjästä. En malta olla tuntematta aavistuksenomaista vahingoniloa kuin pikkupoika, joka uhkaa pakata reppunsa ja karata Maahan. Mutta mitäpä sitä murehtimaan asioita ja ihmisiä, jotka ovat kuolleet aikoja sitten.

Joitakin päiviä myöhemmin istun vuoteessani ja kyselen Jasmukselta vuodesta 2632. Hän kertoo minulle, että Marsissa on enää jokunen tuhat ihmistä. Robotteja ja androideja on kymmenkertainen määrä ihmisiin nähden. 2400-luvun alussa iski epidemia ja 80 prosenttia Marsin ihmispopulaatiosta menehtyi. 2500-luvun puolivälissä Cruce Magnelius vaikutti Deimokselassa. Hän uudisti kielen nykyiseen muotoonsa ja hänet tunnetaan Suurena Grammaarina. En sano mitään. Kaikki maailman suuret ja pienet grammaarit ovat lopulta aina samanlaisia.

Kysyn minkälaiset välit ihmisillä ja roboteilla on, mutta Jasmus ei osaa vastata. Minun aikanani 2080-luvulla ei ollut androideja kuin jossain tehtaissa tai todella rikkailla kansalaisilla. Muuten niitä ei näkynyt keskuudessamme. Pohdin, missä muut syväjäädytetyt ovat ja mitä heille kuuluu. Päätän kysyä sitä myöhemmin Jasmukselta.

Tulevaisuuteni huolestuttaa minua. Mietin miten elämäni asettuu uomiinsa kaupungissa, joka ei ole entisensä. Mistä löydän asunnon ja mitä minä oikein teen elämälläni? Pyydän Jasmukselta, että hän veisi minut jonakin päivänä katsomaan entistä asuinpaikkaani Deimokselassa. Taitaa olla turhaa, mutta ehkä kaupungissa on vielä jotain tuttua.

Päivät vaihtuvat viikoiksi. Alan käydä levottomaksi ja unelmoin näkeväni muutakin kuin sairaalahuoneen. Miltä ulkomaailmassa näyttää? Vieläkö sinertävä kupu kattaa Phoboskylän siirtokunnan taivaan? Ovatko lentävät autot vihdoin todellisuutta?

Viimein koittaa päivä, jona Jasmus opastaa minut pois sairaalasta. Hän taluttaa minut ulko-ovelle, jossa silmieni eteen avautuu uskomaton näkymä. En tunnista Phoboskylää entiseksi. Rakennukset eivät ole neliskanttisia, vaan suurimmaksi osaksi kolmiomaisia pyramideja. Niiden seinät ovat neonvärejä, oranssia ja vihreää. Rakennusten ovien yläpuolella vilkkuvissa tauluissa näkyy outoja koukeroita ja merkkejä. Puita ja kasveja on enemmän kuin mitä muistan menneisyydestä. Pienet puut ja pensaat on leikattu pyramideiksi ja palloiksi. Puiden oksilla riippuu hopeisia riipuksia, jotka muistuttavat entisen ajan tuulikelloja. Riipuksista lähtee syvä, kaunis helinä niiden keinuessa unenomaisesti tuulessa.

Ihmiset ja robotit liikkuvat pareittain kaduilla. Paksuista kaavuista huolimatta liikkujien askeleet näyttävät keveiltä, aivan kuin he lipuisivat pitkin liukuhihnaa. Ihmiset kumartavat ohikulkijoille ja seuraavat robottejaan.

Tuulenvire saa aistini herkistymään. Katson ylös taivaalle ja hämmästyn. Peitekupua ei ole. Miten hengittäminen on mahdollista? Jasmus aloittaa pitkän monologin keinotekoisesta ilmakehästä. Tarinaan liittyy kaasukehä, magneettikenttä ja kasveja. Keskittymiskykyni on koetuksella.

Kadulle päästyämme kysyn Jasmukselta, millaisia eläimiä on olemassa? Hän hymyilee kuin jälkikasvustaan ylpeä isä. Seisomme edelleen sairaalan edessä.

“Anttiseni, kloonit liikkuvat keskuudessamme. Luonnonvaraisia yksilöitä ei enää ole, kaikki eläimet on teetetty laboratorioissa jalostuksen tuotteena.”

Se on sääli, mutisen puoliääneen. Mieleeni juolahtaa ajatus. “Jasmus, voisinko pyytää sinulta palvelusta?” Hän kääntyy puoleeni ja nyökkää hymyillen. “Luuletko, että voisin hankkia pienen apinan?”

Jasmuksen reaktio yllättää minut, hän puhkeaa höröttämään ääneen. Nauru kuulostaa vanhalta gramofonilta, jonka pyörittämässä levyssä on säröjä ja katkeavia sointuja. Nauran itsekin ja taputan Jasmusta olalle. Kuiskaan hänen korvaansa, että hän muistuttaa joulupukkia. Hänen silmänsä laajenevat ja hän näyttää hölmistyneeltä. Kai hän nyt joulupukin tietää, jos kerta kaikki tieto on häneen ohjelmoitu?

“Haluaisin sellaisen hopeisen apinan, joka istuu polvellani ja pitää minulle seuraa. Kutsuisin sitä nimellä Gib ja se nauraisi minun jutuilleni. Se seuraisi minua kuin elokuvien sankarin uskollinen apuri.”

“Kyllä te menneisihmiset olette outoa väkeä”, hän vihdoin sanoo. Jasmus pudistaa päätään ja huokaa syvään. Hän lupaa viedä minut paikkaan, josta voin hankkia apinan. Suunnaton ilon tunne valtaa minut, samanlainen kuin lapsena juuri ennen joulua. Ehkä kaikki käy vielä parhaiten päin. Gibin ja Jasmuksen kanssa tulen kyllä toimeen.

“Antti”, Jasmus sanoo ja pysäyttää minut nykäisemällä hihasta. “Voisit kiertää Phoboskylän kouluissa kertomassa kaskuja menneiltä ajoilta. Lapset oppisivat entisajan ihmisten elämästä ja historiasta aidolta narraattorilta. Mitä olet tästä mieltä, vuonoslainen?”

“Kaskujen vuoksi minä syväjäädytykseen halusinkin“, sanon. Jasmus ei reagoi.

“Yksi asia vielä”, Jasmus sanoo. “Suuren Grammaarin aikakautena sarkasmi kiellettiin ja sosieteetin turvaajat ovat pitäneet parhaimpana olla sallimatta sarkasmin käyttöä myöskään nykyaikana. Muista tämä!”

Voi perkele, olisihan se pitänyt arvata. “Miten sosieteetti suhtautuu sananlaskuihin?” Jasmus pohtii hetken, ennen kuin vastaa.

“Tarkistan asian prokuraatilta. Palaan sinulle viimeistään Tuomaspäivänä.” En tiedä mikä tai milloin on Tuomaspäivä, mutta nyökkään.

Ääneen sanon: “Hienoa, kiitän sinua lämpimästi, Jasmus. Olet sinä kyllä kelpo kaveri!”

Kuvittelen uusien sukupolvien edustajien nälkäisten silmien porautuvan minuun kysyvästi. Alan kerätä lapsille sopivia sananlaskuja. “Se parhaiten nauraa, jolla on kovin lääkitys”, “mimmit donkkaa tykimmin” ja “jos ette käyttäydy, niin Ganymeden paroni tulee ja vie teidät orjatyöhön louhoksilleen”. Näistä voisi lähteä liikkeelle. Toistelen eri vaihtoehtoja mielessäni. Mennyt maailma on näille ihmisille absurdi paikka.

Jatkamme kulkuamme pitkin pääkatua. Joka ikkunassa on näkyruutu. Niistä kuuluu erikoista konemusiikkia ja ruudulla huojuu valkoiseen kaapuun pukeutuneita androideja. Pysähdyn ja tuijotan yhtä ruutua. Mitä ihmettä, menneisyyden hattivatit on kaivettu naftaliinista. Hihitän itsekseni enkä välitä pätkääkään, kiinnittääkö joku minuun huomiota. Pitäkööt minua luonnonoikkuna. Hattivattien näköisten hahmojen rinnalle astuu romuluinen ilmestys. Valkoinen silkkikaapu verhoaa hänen metallinhohtoista olemusta.

“Jasmus, odota minua!” huudan robotin perään. Juoksen paikallisoppaani kiinni. Vuosisatojen makuutus vaaka-asennossa ei ole tehnyt hyvää fyysiselle kunnolleni. Hengästyn ja läähätän janoisen koiran lailla Jasmuksen perässä. Huomaan vieressäni toisen näkyruudun, jossa samaiset valkokaapuiset olennot jatkavat transsissa kiemurtelevaa tanssiaan suuren romuluisen robotin rinnalla.

“Jasmus, mitä tuo on? Onko kyse paikallisesta tanssista?” minä kysyn.

“Niin jaa, vanha otos Suuren Grammaarin kannattajista esikuvansa helmoissa”, Jasmus vastaa kuin ohimennen, lähes välinpitämättömästi.

Tunnen pienen kitkerän maun suussani. Nielaisen suuhuni kertyneen syljen kurkusta alas. Sydämeni tykyttää nopeasti. Nyökkään Jasmukselle. Mieleni valtaa epävarmuus. En sano mitään, hymyilen.

Kun tokenen, jatkamme yhdessä kulkuamme kohti paikkaa, jossa Jasmuksen kertoman mukaan on tarjolla mitä eksoottisimpien eläinlajien edustajia. Toivon että siellä minua odottaa hopeaturkkinen, ketterä apina. Se kuuntelisi kaiholla tarinoitani menneisyyden Maasta. Enhän minä ole koskaan maapallolla käynyt, mutta sitä apina ei tiedä. Koen olevani paljon velkaa sille Marsin gibbonille, joka jäi menneisyyteen.

Niin siinä kävi, että minä perin maailman viimeisen hopeagibbonin manttelin. Sillä erotuksella, että minä en osaa laulaa, mutta minulla on lyömätön tilannetaju.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*