Kalmankari, Osa 1

Photo by Web Donut on Unsplash

Kirjoittanut: Teemu Korpijärvi

 

Varhaisimmat lapsuusmuistoni ovat saaressa vietetyiltä kesiltä. Leikin rakkaimmat leikkini jääkauden hiomilla rantakallioilla ja soutelin mummini kanssa kaislikon reunaan ahvenia narraamaan. Niihin muistoihin minä vieläkin yksinäisyydessäni palaan. Palatessani vuosia myöhemmin, saari vaikutti tummemmalta. Tuntui kuin lähestyvä syksy olisi elokuun illassa imenyt maisemasta valoisimman vuodenajan kirkkauden. Yhteys mantereelta ei ollut pitkä: viisitoista minuuttia puisella keskimoottoriveneellä.

Kallioista rantaa reunustivat vaaralliset matalikot ja vedestä esiin pistävät, lokkien tuhrimat karit. Keltaiseksi paahtunut ruovikko huojui illassa sinertävänä. Rannan hoitamattoman havumetsän kontrasti vaalealle taivaalle oli jyrkkä. Kirkkaimmat tähdet olivat erottuneet iltataivaalla työntäessäni mantereella veneen vajasta. Moottori puksutti tasaisesti. Kevyt aallokko loiski veneen laitoihin. Ilmassa tuoksui venepetroli.

Seuratessani salmen toisella puolen lähestyvää rantaa, mietin kutistuneita omistuksiamme. 1800-luvun alkupuolella perheeni omisti saaren kokonaan. Tilukset oli hankittu autonomisen Suomen teollistuessa omistamallamme lasiruukilla. Ruukki oli sittemmin myyty isolle kotimaiselle konsernille. Sukupolvenvaihdokset, lohkomiset ja maakaupat olivat supistaneet omistuksemme varsinaisten tilan – tai kartanon – välittömään ympäristöön: pihapiiriin ja muutamaan niittyyn.

En ollut käynyt saarella yli kahteen vuosikymmeneen. Tila oli jäänyt tyhjilleen, kun kuolinpesää edeltävä omistaja, eriskummallinen isosetäni Juhana Kalmaja, oli hirttäytynyt kartanon suuressa salissa 90-luvun laman aikaan. Mummi oli ollut jo pahoin dementoituneena hoitokodissa. Kukaan perheessä ei ollut riittävän varakas (tai halukas) lunastamaan Juhanan perintömaita. Ensin tilaa oli koetettu myydä, mutta muutaman lupaavan ostajan tultua toisiin ajatuksiin, asia oli jäänyt makaamaan.

Sotien jälkeen saaresta myydyille tonteille oli rakennettu täyshoitola kesävieraille. Pensionaatti oli kukoistanut jokusen vuosikymmenen, kunnes ulkomaanlentojen yleistyminen ja elintason nousu oli vetänyt suomalaiset Espanjan aurinkorannoille.  Se oli kuolinisku monelle korpi- ja rantalomakeskukselle. Paikoillaan lahoava täyshoitolarakennus ei ollut tuottanut omistajalleen kuin kustannuksia ja päänvaivaa. Ympäri käännetyt optimistijollat mätänivät hiljalleen ruovikoituneessa rannassa. Tiesin täyshoitolan omistajan, herra Dammin, yhä asuvan saarella. Olin jo vastarannalta erottanut yksinäisen valaistun huoneen täyshoitolan päärakennuksen merenpuoleisessa julkisivussa. Hämärässä se loisti kuin majakka.

Ajoin veneen kivilaituriin, joka oli vuosikausia vastustanut talven jäitä. Nostin matkatavarat rannalle. Messinkikello, jolla kesävieraat olivat aikoinaan kutsuneet pensionaatin henkilökuntaa noutamaan kantamuksia, ruostui tolpassaan. Muistin herra Dammin vieraanvaraiseksi ja mukavaluonteiseksi. Mielijohteesta tartuin kellon rispaantuneeseen naruun. Nykäisin muutaman kerran ilmoittaakseni tulostani.

Säpsähdin kellon ääntä illan hiljaisuudessa. En ollut muistanut kuinka kovaääninen se oli. Varisparvi kohosi metsästä raskain siivin ja piirtyi hetken taivasta vasten. Kaiku kimmahteli vastarannalta. Ennätin jo katua lapsellista päähänpistoa. Olin kirjoittanut herra Dammille paria viikkoa aiemmin kertoakseni aikeestani saapua saarelle. En uskonut, että saarella oli lisäksemme muita. Osa täyshoitolan maista oli lohkottu tonteiksi ja myyty mökkiläisille. Useimmat lomamökeistä olivat ränsistyneet, eikä kesäasukkaita enää käynyt. Mantereella oli kuitenkin mökkipaikkoja, ja kellon ääni kantoi pitkälle. Olin hämilläni aiheuttamastani metelistä. Olin varautunut kuljettamaan matkatavarani kartanolle saakka itse. Rannan haalistuneessa katoksessa säilytettiin kärryjä tähän tarkoitukseen.

Olin juuri nostamassa rinkkaa selkääni kuullessani täyshoitolan suunnasta käynnistyvän moottorin äänen. Iloisesti yllättyneenä siirsin tavarat pienen hiekkakentän laitaan, johon laiturille johtava tie päättyi.

Saaren uumeniin johtava muhkurainen soratie kulki tiheän havumetsän läpi. Oksat kaareutuivat sen yllä tummina kuin kauan sitten hylätyn kirkon holvikaaret. Tie näytti synkemmältä ja kapeammalta kuin muistin. Ei se mikään ihme ollut. Viime käynnistäni oli vierähtänyt hyvä tovi. Metsä tien ympärillä oli ennättänyt rehevöityä.

Moottorin ääni lähestyi. Ajovalojen keilat loikkivat hämärässä puiden rungoilla. Lopulta näin oranssin, helmoistaan ruostuneen Datsunin ontuvan muhkuraista tietä laiturin suuntaan. Auto hypähti osuessaan kuoppaan. Lopulta se pysähtyi kentän laitaan ja lommoinen ovi avautui narahtaen.

Olin odottanut Dammin nousevan autosta virttyneessä villapaidassa, kuluneissa työhousuissa ja ikivanhoissa kumisaappaissa. Hänellä oli ollut tapana peittää rasvaiset, harventuvat hiuksensa kesäisinkin korville vedetyllä punaisella pipolla, muistuttaen rutkasti ylipainoista ja parrakasta irvikuvaa ranskalaisesta meribiologista.

Yllätykseni oli melkoinen, kun romutusta vaille loppuun palvelleesta ajoneuvosta astui ulos ikäiseni mies. Hän oli pitkä ja hoikka, mutta hänessä oli myös urheilullista harteikkuutta. Yllään hänellä oli farkut ja haalistunut Ramonesin bändipaita. Siinä missä Damm oli kasvoiltaan ahavoitunut, kuskin iho oli kalpea ja kuulas. Mies hymyili tuttavallisesti, kuin olisimme tavanneet aiemmin. ”Neiti Kalmaja? Ilmoititte kirjeitse tulostanne.” Hän ojensi minulle kätensä.

Siinä missä Dammin kädet olivat olleet karkeat fyysisestä työstä, tuntemattoman autokuskin kosketus oli pehmeä ja lähes… hellä. Hymyilin hänelle ja pyyhkäisin hiukseni korvan taakse peittääkseni äkillisen hermostuneisuuteni. ”Kyllä. Kiitos, että tulit minua vastaan.” Vilkaisin hiukan hämilläni autoa, joka oli yhä käynnissä. ”Odotin, että herra Damm olisi tullut minua vastaan.”

Mies hymyili huvittuneesti ja sanoi: ”No, tässä minä olen, Mikael Damm. Odotit varmaan isääni Raineria. Hän ei harmi kyllä enää asu täällä. Diabetes ja muut vanhuuden vaivat ovat sitoneet hänet hoitokotiin Länkijärvellä.” Hän viittasi laukkuihini. ”Sopiiko jos nostan nuo Datsunin takakonttiin? Rinkkakin varmaan mahtuu sinne.”

Ennen kuin ennätin vastaamaan, hän avasi tavaratilan ja siirsi laukut sinne. ”Kiitos kovasti”, sanoin. ”Toivottavasti en ole vaivaksi. Alkaa olla jo aika myöhä.” Keikautin rinkan selästäni laukkujen seuraksi ja nousin takapenkille. Etuistuimella oli kookas työkalulaatikko. ”Ajan sinut kartanolle. Tiedäthän, että rakennus on aika kurjassa kunnossa?”

Nyökkäsin Mikaelille taustapeilin kautta ja hän käänsi auton. Rytkytellessämme havunoksien muodostamaan tunneliin, hän laittoi vanhan kasettisoittimen pyörimään vuosien venyttämiä suomi-iskelmiä. Magneettinauhan venyessä vääristyneet kappaleet palauttivat mieleeni hänen isänsä. Mikaelin ajaessa metsikön halki koetin erottaa yhdennäköisyyttä nuoremman ja vanhemman Dammin välillä. En onnistunut löytämään sitä sen paremmin heidän ruumiinrakenteestaan, kasvoiltaan kuin eleistäänkään. Ilmeisesti minulle tuntematon äidinpuoleinen perimä oli ollut isälinjaa väkevämpi.

Automatkan päätteeksi saavuimme kaksikerroksisen kartanorakennuksen pihaan. Heinä oli kasvanut leikkaamatta polvenkorkuiseksi. Mikael jätti auton käymään purkaessamme matkatavarat. Aikoinaan ruotsalaista kartanoa imitoimaan rakennettu julkisivu oli ränsistynyt pahasti ja kuistin pramea katos oli notkahtanut ryhdistään.

Saatuamme laukut ja rinkan kuistille, varmistin, että avain sopi ulko-oveen. Oven avautuessa naristen käännyin Mikaelin puoleen. ”Kiitos kyydistä. Minulla olisi kulunut aikaa lykkiä kaikki tämä perille kärryillä.” Hän vastasi hymyyni ja sanoi: ”Pärjääthän varmasti? Kalusto on täysihoitolaakin kehnommassa kunnossa.”

Virnistin ja laitoin taskulampun päälle. Kartanoon vedetyt sähköt oli katkaistu aikapäiviä sitten. ”Kiitos huolenpidosta. Pärjään kyllä. Minulla on öljylamppu ja makuupussi.”

”Hyvä on.” Hän nyökkäsi laskeutuessaan portaat ja vilkaistessaan minua veikeä tuike silmäkulmassaan. ”Nuku hyvin, äläkä säikähdä jos taloon on asettunut hiiriä tai lepakoita.”

Hän oli katsellut minua niin kujeilevasti Datsunin peruutuspeilistä, että minun oli kysyttävä. ”Olemmeko me tavanneet aiemmin? Ehkä lapsina täällä saaressa?”

Hän pysähtyi ennen autoon nousemistaan ja virnisti. ”Isäni sai perheeltäsi lahjaksi koko joukon vanhoja valokuvia. Hän kehysti ne täyshoitolan aulaan. Sinussa on paljon samaa näköä kuin pikkutyttönä.”

Kun hän nousi autoon, seurasin perävalojen etääntyvää huojahtelua katseellani. Mereltä puhaltava tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Niskavillani nousivat pystyyn ja ihoni kohosi kananlihalle. Astuin kynnyksen yli ja salpasin oven visusti takanani.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*