Kalmankari

Photo by Web Donut on Unsplash

Kirjoittanut: Teemu Korpijärvi

I.

 

Varhaisimmat lapsuusmuistoni ovat saaressa vietetyiltä kesiltä. Leikin rakkaimmat leikkini jääkauden hiomilla rantakallioilla ja soutelin mummini kanssa kaislikon reunaan ahvenia narraamaan. Niihin muistoihin minä vieläkin yksinäisyydessäni palaan. Palatessani vuosia myöhemmin, saari vaikutti tummemmalta. Tuntui kuin lähestyvä syksy olisi elokuun illassa imenyt maisemasta valoisimman vuodenajan kirkkauden. Yhteys mantereelta ei ollut pitkä: viisitoista minuuttia puisella keskimoottoriveneellä.

Kallioista rantaa reunustivat vaaralliset matalikot ja vedestä esiin pistävät, lokkien tuhrimat karit. Keltaiseksi paahtunut ruovikko huojui illassa sinertävänä. Rannan hoitamattoman havumetsän kontrasti vaalealle taivaalle oli jyrkkä. Kirkkaimmat tähdet olivat erottuneet iltataivaalla työntäessäni mantereella veneen vajasta. Moottori puksutti tasaisesti. Kevyt aallokko loiski veneen laitoihin. Ilmassa tuoksui venepetroli.

Seuratessani salmen toisella puolen lähestyvää rantaa mietin kutistuneita omistuksiamme. 1800-luvun alkupuolella perheeni omisti saaren kokonaan. Tilukset oli hankittu autonomisen Suomen teollistuessa omistamallamme lasiruukilla. Ruukki oli sittemmin myyty isolle kotimaiselle konsernille. Sukupolvenvaihdokset, lohkomiset ja maakaupat olivat supistaneet omistuksemme varsinaisten tilan – tai kartanon – välittömään ympäristöön: pihapiiriin ja muutamaan niittyyn.

En ollut käynyt saarella yli kahteen vuosikymmeneen. Tila oli jäänyt tyhjilleen, kun kuolinpesää edeltävä omistaja, eriskummallinen isosetäni Juhana Kalmaja, oli hirttäytynyt kartanon suuressa salissa 90-luvun laman aikaan. Mummi oli ollut jo pahoin dementoituneena hoitokodissa. Kukaan perheessä ei ollut riittävän varakas (tai halukas) lunastamaan Juhanan perintömaita. Ensin tilaa oli koetettu myydä, mutta muutaman lupaavan ostajan tultua toisiin ajatuksiin, asia oli jäänyt makaamaan.

Sotien jälkeen saaresta myydyille tonteille oli rakennettu täyshoitola kesävieraille. Pensionaatti oli kukoistanut jokusen vuosikymmenen, kunnes ulkomaanlentojen yleistyminen ja elintason nousu oli vetänyt suomalaiset Espanjan aurinkorannoille. Se oli kuolinisku monelle korpi- ja rantalomakeskukselle. Paikoillaan lahoava täyshoitolarakennus ei ollut tuottanut omistajalleen kuin kustannuksia ja päänvaivaa. Ympäri käännetyt optimistijollat mätänivät hiljalleen ruovikoituneessa rannassa. Tiesin täyshoitolan omistajan, herra Dammin, yhä asuvan saarella. Olin jo vastarannalta erottanut yksinäisen valaistun huoneen täyshoitolan päärakennuksen merenpuoleisessa julkisivussa. Hämärässä se loisti kuin majakka.

Ajoin veneen kivilaituriin, joka oli vuosikausia vastustanut talven jäitä. Nostin matkatavarat rannalle. Messinkikello, jolla kesävieraat olivat aikoinaan kutsuneet pensionaatin henkilökuntaa noutamaan kantamuksia, ruostui tolpassaan. Muistin herra Dammin vieraanvaraiseksi ja mukavaluonteiseksi. Mielijohteesta tartuin kellon rispaantuneeseen naruun. Nykäisin muutaman kerran ilmoittaakseni tulostani.

Säpsähdin kellon ääntä illan hiljaisuudessa. En ollut muistanut kuinka kovaääninen se oli. Varisparvi kohosi metsästä raskain siivin ja piirtyi hetken taivasta vasten. Kaiku kimmahteli vastarannalta. Ennätin jo katua lapsellista päähänpistoa. Olin kirjoittanut herra Dammille paria viikkoa aiemmin kertoakseni aikeestani saapua saarelle. En uskonut, että saarella oli lisäksemme muita. Osa täyshoitolan maista oli lohkottu tonteiksi ja myyty mökkiläisille. Useimmat lomamökeistä olivat ränsistyneet, eikä kesäasukkaita enää käynyt. Mantereella oli kuitenkin mökkipaikkoja, ja kellon ääni kantoi pitkälle. Olin hämilläni aiheuttamastani metelistä. Olin varautunut kuljettamaan matkatavarani kartanolle saakka itse. Rannan haalistuneessa katoksessa säilytettiin kärryjä tähän tarkoitukseen.

Olin juuri nostamassa rinkkaa selkääni kuullessani täyshoitolan suunnasta käynnistyvän moottorin äänen. Iloisesti yllättyneenä siirsin tavarat pienen hiekkakentän laitaan, johon laiturille johtava tie päättyi.

Saaren uumeniin johtava muhkurainen soratie kulki tiheän havumetsän läpi. Oksat kaareutuivat sen yllä tummina kuin kauan sitten hylätyn kirkon holvikaaret. Tie näytti synkemmältä ja kapeammalta kuin muistin. Ei se mikään ihme ollut. Viime käynnistäni oli vierähtänyt hyvä tovi. Metsä tien ympärillä oli ennättänyt rehevöityä.

Moottorin ääni lähestyi. Ajovalojen keilat loikkivat hämärässä puiden rungoilla. Lopulta näin oranssin, helmoistaan ruostuneen Datsunin ontuvan muhkuraista tietä laiturin suuntaan. Auto hypähti osuessaan kuoppaan. Lopulta se pysähtyi kentän laitaan ja lommoinen ovi avautui narahtaen.

Olin odottanut Dammin nousevan autosta virttyneessä villapaidassa, kuluneissa työhousuissa ja ikivanhoissa kumisaappaissa. Hänellä oli ollut tapana peittää rasvaiset, harventuvat hiuksensa kesäisinkin korville vedetyllä punaisella pipolla, muistuttaen rutkasti ylipainoista ja parrakasta irvikuvaa ranskalaisesta meribiologista.

Yllätykseni oli melkoinen, kun romutusta vaille loppuun palvelleesta ajoneuvosta astui ulos ikäiseni mies. Hän oli pitkä ja hoikka, mutta hänessä oli myös urheilullista harteikkuutta. Yllään hänellä oli farkut ja haalistunut Ramonesin bändipaita. Siinä missä Damm oli kasvoiltaan ahavoitunut, kuskin iho oli kalpea ja kuulas. Mies hymyili tuttavallisesti, kuin olisimme tavanneet aiemmin. ”Neiti Kalmaja? Ilmoititte kirjeitse tulostanne.” Hän ojensi minulle kätensä.

Siinä missä Dammin kädet olivat olleet karkeat fyysisestä työstä, tuntemattoman autokuskin kosketus oli pehmeä ja lähes… hellä. Hymyilin hänelle ja pyyhkäisin hiukseni korvan taakse peittääkseni äkillisen hermostuneisuuteni. ”Kyllä. Kiitos, että tulit minua vastaan.” Vilkaisin hiukan hämilläni autoa, joka oli yhä käynnissä. ”Odotin, että herra Damm olisi tullut minua vastaan.”

Mies hymyili huvittuneesti ja sanoi: ”No, tässä minä olen, Mikael Damm. Odotit varmaan isääni Raineria. Hän ei harmi kyllä enää asu täällä. Diabetes ja muut vanhuuden vaivat ovat sitoneet hänet hoitokotiin Länkijärvellä.” Hän viittasi laukkuihini. ”Sopiiko jos nostan nuo Datsunin takakonttiin? Rinkkakin varmaan mahtuu sinne.”

Ennen kuin ennätin vastaamaan, hän avasi tavaratilan ja siirsi laukut sinne. ”Kiitos kovasti”, sanoin. ”Toivottavasti en ole vaivaksi. Alkaa olla jo aika myöhä.” Keikautin rinkan selästäni laukkujen seuraksi ja nousin takapenkille. Etuistuimella oli kookas työkalulaatikko. ”Ajan sinut kartanolle. Tiedäthän, että rakennus on aika kurjassa kunnossa?”

Nyökkäsin Mikaelille taustapeilin kautta ja hän käänsi auton. Rytkytellessämme havunoksien muodostamaan tunneliin hän laittoi vanhan kasettisoittimen pyörimään vuosien venyttämiä suomi-iskelmiä. Magneettinauhan venyessä vääristyneet kappaleet palauttivat mieleeni hänen isänsä. Mikaelin ajaessa metsikön halki koetin erottaa yhdennäköisyyttä nuoremman ja vanhemman Dammin välillä. En onnistunut löytämään sitä sen paremmin heidän ruumiinrakenteestaan, kasvoiltaan kuin eleistäänkään. Ilmeisesti minulle tuntematon äidinpuoleinen perimä oli ollut isälinjaa väkevämpi.

Automatkan päätteeksi saavuimme kaksikerroksisen kartanorakennuksen pihaan. Heinä oli kasvanut leikkaamatta polvenkorkuiseksi. Mikael jätti auton käymään purkaessamme matkatavarat. Aikoinaan ruotsalaista kartanoa imitoimaan rakennettu julkisivu oli ränsistynyt pahasti ja kuistin pramea katos oli notkahtanut ryhdistään.

Saatuamme laukut ja rinkan kuistille, varmistin, että avain sopi ulko-oveen. Oven avautuessa naristen käännyin Mikaelin puoleen. ”Kiitos kyydistä. Minulla olisi kulunut aikaa lykkiä kaikki tämä perille kärryillä.” Hän vastasi hymyyni ja sanoi: ”Pärjääthän varmasti? Kalusto on täysihoitolaakin kehnommassa kunnossa.”

Virnistin ja laitoin taskulampun päälle. Kartanoon vedetyt sähköt oli katkaistu aikapäiviä sitten. ”Kiitos huolenpidosta. Pärjään kyllä. Minulla on öljylamppu ja makuupussi.”

”Hyvä on.” Hän nyökkäsi laskeutuessaan portaat ja vilkaistessaan minua veikeä tuike silmäkulmassaan. ”Nuku hyvin, äläkä säikähdä jos taloon on asettunut hiiriä tai lepakoita.”

Hän oli katsellut minua niin kujeilevasti Datsunin peruutuspeilistä, että minun oli kysyttävä. ”Olemmeko me tavanneet aiemmin? Ehkä lapsina täällä saaressa?”

Hän pysähtyi ennen autoon nousemistaan ja virnisti. ”Isäni sai perheeltäsi lahjaksi koko joukon vanhoja valokuvia. Hän kehysti ne täyshoitolan aulaan. Sinussa on paljon samaa näköä kuin pikkutyttönä.”

Kun hän nousi autoon, seurasin perävalojen etääntyvää huojahtelua katseellani. Mereltä puhaltava tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Niskavillani nousivat pystyyn ja ihoni kohosi kananlihalle. Astuin kynnyksen yli ja salpasin oven visusti takanani.

 

II.

 

Seuraavana aamuna sataa tihutti. Heräsin vanhojen puurakenteiden natinaan tuulessa. Kattopelti rämisi yläpuolellani ja jouduin muistelemaan missä olin. Huoneeseen siivilöityi verhojen lomasta harmaata valoa. Valonsäteet saivat ilmassa leijailevan pölyn hohtamaan hopeisena.

Makasin vieraskamarin vuoteella, jolle olin levittänyt makuupussin. Nukuin yläkerrassa, sillä en halunnut viettää yötä rakennuksen alakerrassa, jossa isosetäni onnettoman elämän viimeinen murhenäytelmä oli esitetty. Juhana Kalmaja oli ollut varmasti yhtä ristiriitainen ja traaginen hahmo kuin kartanon rakennuttaja, äidinpuoleinen esi-isäni Karl Gustaf Kalmaja. Vierashuone tuntui luontevalta koska olin nukkunut siellä myös lapsuudessani. Venyteltyäni nousin jalkeille ja patjan jouset narahtivat kauhtuneen päiväpeitteen alla. Huoneesta avautui pihamaata ympäröivään metsään kaksi ikkunaa, jotka kimmeltelivät kosteudesta.

Laskeuduin yöpaidassa alakertaan pesulle. Kuten Mikael oli minua varoittanut, rakennuksen sisätilat olivat nähneet parhaat päivänsä. Lapsuusmuistojen kultaamia avaria halleja ja saleja hallitsivat kellastuneet tapetit ja pölyiset huonekalut. Huoneet eivät enää vaikuttaneet valoisilta ja tilavilta. Ne tuntuivat kutistuneen vuosien myötä ahtaaksi ja täyteen kalustetuksi sokkeloksi. Valaisimissa ei ollut virtaa; sen sijaan ne kasvoivat hämähäkinseittiä. Ohitin eteisaulassa suureen saliin johtavat kaksoisovet, joiden taakse en ollut illalla tohtinut kurkistaa. Ajatus isosedän kuolinsijasta sai minut tuntemaan selittämätöntä kammoa. Livahdin pesuhuoneeseen päästäkseni näkemästä noita korkeita ovia, joiden kaiverrettua pintaa peitti lohkeillut lakka.

Peseydyttyäni ja pukeuduttuani pakottauduin palvelusväen ovesta keittiöön. Sieltä pääsi takapihan kaivolle ja halkovajalle sekä välttelemääni saliin. Toisin kuin olin toivonut, keittiöstä saliin johtavaa ovea ei ollut suljettu. Valurautahella ja muurattu leipäuuni seisoivat järkähtämättä paikoillaan. Käsinmaalatut posliiniastiat olivat siisteissä riveissä hyllyillään. Lieden yllä roikkui valikoima pohjasta tummuneita patoja ja paistinpannuja. Hellan vieressä oli korissa muutamia halkoja ja kellastuneen sanomalehden jäänteet. Valikoin yhden emalikannuista ja astuin takapihalle vievästä ovesta. Koetin olla kiinnittämättä huomiota saliin, joka kummitteli avoimessa oviaukossa.

Palatessani laittamaan kaivosta pumppaamaani vettä kiehumaan, katseeni ei voinut olla sattumatta salin puolelle. Erotin kaistaleen pitkää, pellavaliinalla peitettyä ruokapöytää ja korkeaselkänojaisia tuoleja. Seiniä peitti kulunut raidallinen tapetti. Raskaat verhot reunustivat kattoon kurkottavia ikkunoita. Ulkoa tihkuva valo kimmelteli oven vieressä seisovan kaakeliuunin pinnassa. Sytytin lieden sanomalehdellä, joka oli päivätty Juhanan kuolinvuodelle. Minua karmaisi ajatus, että hän oli saattanut selailla siinä olevia uutisia ja ilmoituksia vain hetkeä ennen kuin oli päättänyt elämänsä.

Odottaessani veden kiehumista harkitsin saliin johtavan oven sulkemista. Jokin kuitenkin esti minua. Oli aivan kuin jokin vaisto olisi pidätellyt minua lähestymästä kynnystä. Kaivoin esiin aamua varten pakkaamani eväsleivät ja kaadoin kuumaa kahvia hyllystä poimimaani posliinikuppiin. Nautin aamiaisen keittiön työtasolta. Seisoin, sillä keittiössä ei ollut jakkaraa, tuolista puhumattakaan. Tiskattuani päätin ryhtyä päivän töihin. Matkani tarkoitus oli ainoastaan osittain virkistyksellinen. Perikunta oli viimeinkin onnistunut löytämään tilalle kiinnostuneen ostajan ja vanhempani halusivat minun arvioivan rakennusten kunnon ja arvon, työskentelinhän kiinteistönvälittäjänä. Samalla minulla oli tilaisuus katsoa löytäisinkö kartanosta jotakin, mitä haluaisimme sisaruksineni säilyttää muistona.

Käytin aamupäivän kiertämällä rakennuksen huoneet läpi salia lukuun ottamatta. Viimeistä vastentahtoista huonetta välttääkseni vedin niskaani sadetakin ja suuntasin ulos tutkimaan kartanon ja piharakennusten kuntoa ulkoa käsin. Sade oli yltynyt. Vettä roiskui räystäiltä aivan kuin luonto itse olisi halunnut huuhtoa minut tunkeilijana pihamaalta. Ajattelin pohtia irtaimiston kohtaloa myöhemmin. Sateen lisäksi silmämääräinen arvioni oli melko masentava. Kaikki rakennukset vaativat huomattavia kunnostustöitä tai purkamista. Edes tontti itsessään ei ollut erityisen arvokas, sillä kartanon perustus oli päässyt vajoamaan, mikä kieli hankalasta maaperästä. Sadattelin puoliääneen, ettei esi-isäni ollut ymmärtänyt rakentaa varmalle kalliolle, jota saaressa kyllä riitti. Rantaakaan tontilla ei enää ollut, joten optimistinenkin arvio jäi matalaksi. Olin juuri terästämässä hermojani käydäkseni viimeinkin ruokasalin kimppuun, kun kuulin pihatieltä auton torven törähdyksen.

Säpsähdin melko lailla. En ollut kuullut auton ääntä, mutta ratin takana istuva Mikael viittilöi minua luokseen. Päästyäni auton rinnalle, hän sanoi: ”Huomenta. Toivottavasti sait nukuttua? Haluaisitko tulla piipahtamaan täyshoitolassa? En tiedä oliko sinulla ruokasuunnitelmia, mutta kävin aamulla kalassa ja kutsuisin sinut mielelläni syömään.”

Hymyilin ehkä liiankin huojentuneesti. ”Kiitos kysymästä, nukuin kuin uppotukki.” Naurahdin. ”Minulla on vain keittopusseja ja makaronia – tuore kala kuulostaa niihin verrattuna taivaalliselta. Otan tarjouksen mieluusti vastaan.” Olin kieltämättä myös utelias selvittämään, mitä Mikaelin huollettavaksi jääneelle pensionaatille kuului.

Päästyämme kaksikerroksisen pensionaattirakennuksen pihaan huomasin sen olevan kartanoa paremmassa kunnossa, joskaan ei paljon. Betonielementti oli kestänyt kosteutta puurakennusta paremmin, mutta karkeille seinille oli jo kiinnittynyt sammalta. Vesi lorisi notkahtaneista sadevesikouruista ja lasten leikkipaikan metalliset telineet ruostuivat hiljalleen. Mikael parkkeerasi pääoven katoksen alle, jossa yksinäinen lamppu värisi halkeilleessa suojakuvussaan. Taivas oli niin tumma, että puolenpäivän sijasta olisi hyvin voinut olla keskiyö.

Mikael oli selvästi pyrkinyt pitämään rakennuksen sisätiloista huolta, mutta ilman apuväkeä ja vieraiden puuttuessa tehtävä oli yhdelle miehelle liki ylivoimainen. Aulan kokolattiamatto ja muovikukat näyttivät siistityiltä, vaikka vastaanottotiski olikin autio. Muistin leikkineeni lapsena yläkertaan johtavissa portaissa silloisen saarelaisyhteisön kokoontuessa viettämään juhannusta vanhemman Dammin kutsusta. Huolimatta lämpimästä lapsuusmuistosta täyshoitolan autiudessa oli jotain käsin kosketeltavan aavemaista. Mikael auttoi sadetakin yltäni ja laittoi sen parin oman takkinsa seuraksi naulakkoon. Siirryimme vaienneen ruokasalin lävitse keittiön puolelle.

Ruokasalin seinillä huomasin haalistuneita valokuvia lasikehyksissään. Osa oli otettu mustavalkofilmille, mutta joukossa oli myös runsaasti värikuvia, joiden sävyt olivat ajan laimentamat. Tunnistin joukosta itseni leikkimässä muovisella purjeveneellä rantakivikossa.

Mikael huomasi katseeni kiinnittyneen kuviin ja hymyili: ”Minähän sanoin. Sinussa on yhä paljon samaa näköä.” Tunsin punastuvani.

Autoin Mikaelia valmistamaan aterian nappaamistaan kaloista ja katoimme merenrannalle antavan ikkunan äärellä olevan pöydän. Tuntui hieman oudolta istua kahdestaan neljällekymmenelle vieraalle tarkoitetussa salissa. Mikael sytytti muutaman kynttilän ja kävimme aterialle. En ollut kummoinen kokki, joten ateria oli hänen varassaan. Minun on tunnustettava, että hän onnistui erinomaisesti. En kuitenkaan päässyt kalvavasta tunteesta, että olin tavannut hänet aiemmin.

Juuri ollessani aikeissa ottaa asian uudelleen puheeksi, hän kysyi: ”Kerrohan Maija, mikä sinut toi takaisin saarelle? Perheesi ei ole käynyt täällä pitkään aikaan.”

Häkellyin. En odottanut häneltä tuota varsin luonnollista kysymystä. En tohtinut kierrellä, vaan tarjosin suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Minusta tuntui, että hän olisi nähnyt mahdollisten kiemurtelujeni läpi.

Sanoin: ”Perikunta suunnittelee kartanon myyntiä, tulin tänne katsastamaan paikat ja vierailemaan vielä ennen kuin tontti vaihtaa omistajaa.”

Mikael koetti peittää ilmeistä harmistustaan. ”Tosiaanko? Talohan on ollut sukusi hallussa hyvin kauan. Sillä on varmasti tunnearvoa.”

Tunsin oloni hankalaksi. ”Se on totta, mutta rakennuksella on myös synkkää historiaa. Olet varmasti perillä isosetäni kohtalosta. Hänen isoisänsä Emil Evert Kalmajan kerrotaan kadonneen myrskyssä lähdettyään hyljejahtiin. Hänen loppunsa yksityiskohdat ovat kuitenkin hämärän peitossa. Hänen kerrotaan vierailleen mantereella hermoparantolassa, eikä ole poissuljettu ajatus, että hän olisi jakanut pojanpoikansa kohtalon.”

”Tosiaanko?” Mikael ei vaikuttanut vakuuttuneelta kertomuksestani.

Nyökkäsin ja jatkoin: ”Myös kartanon rakennuttajaan, Karl Gustaf Kalmajaan liittyi outoja huhuja. Sanotaan, että hän tutustui Suomen sodan aikana kalmukkisoturiin, joka opetti hänelle tiibetiläisiä poppakonsteja. Nämä noitakeinot olivat tarinan mukaan suvun vaurastumisen taustalla.”

”Vai niin…” Mikael aprikoi hetken, jatkaen sitten: ”Minusta Karl Gustaf Kalmajan tarina ei kuulosta erityisen synkältä.”

”Se johtuu vain siitä, etten vielä päässyt loppuun.” En tiedä millaista reaktiota olin odottanut, mutta hänen suhtautumisensa ärsytti minua. ”Elämänsä loppupuolella Karl Gustaf kärsi merkillisistä harhakohtauksista. Eräänä päivänä hänet löydettiin menehtyneenä kartanon peruskiven kupeesta. Löytäjät vannoivat hänen kuolleen kauhuun.”

Mikael pyyhki suunsa serviettiin ja siemaisi valoviininsä loppuun. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi lopulta: ”Hyvä on. Joillakin sukulaisillasi on ollut epäonnea, ja he ovat kärsineet traagisen kohtalon. Varmasti useampi on kuitenkin elänyt aivan tavallisen elämän ja nauttinut ajastaan saarella.”

Minun oli myönnettävä hänen olevan oikeassa. ”Niin, varmaankin. Nyt suku haluaa kuitenkin myydä tontin, ja he luottavat arviooni. Et sinä olisi kiinnostunut hankkimaan lisää maata pensionaatin maiden jatkeeksi?”

Mikael nauroi ja levitti kätensä. ”Näethän sinä, mikä tilanne täällä on. Ellen yrittäisi pitää paikkaa yllä, kaikki olisi parissa vuodessa purkukunnossa. Olisin kyllä toivonut, että edes osa vanhaa saarelaisten joukkoa olisi säilynyt samana. Mutta aika aikansa kutakin. Luuletko, että ostajasi olisi kiinnostunut viime vuosina vähän käytetystä kesäsiirtolasta?”

Oli minun vuoroni nauraa. ”Voin aina kysyä häneltä. Vai haluatko, että annan sinulle hänen numeronsa?” Sanat olivat tulleet suustani miettimättä. Entä jos hän tarttuisi tarjoukseen ja kartanon kauppa menisi sivu suun?

Huoleni osoittautui nopeasti turhaksi. Hän ryhtyi virnistellen keräämään astioita. ”Älä suotta vaivaa häntä asialla. Ajatus tästä paikasta on isäni viimeisiä henkireikiä. En voi ajatella myyväni täyshoitolaa hänen yhä eläessään.”

 

III.

 

Ulkona satoi yhä kaatamalla Mikaelin saattaessa minut autolle ja ajaessa minut takaisin kartanolle. Hän oli koettanut maanitella minua viipymään pensionaatissa, mutta minulla oli yhä työtä tehtävänä. Iltapäivä oli jo pitkällä hänen jättäessään minut jälleen kuistille. Jokin päivän tapahtumissa tai täysihoitolassa vaivasi minua astuessani sisälle. Mietin mikä tuo jäytävä aavistus oli, mutta en saanut siitä otetta.

Terästin hermoni. Minun oli tarkastettava sali, jossa Juhana Kalmaja oli päättänyt maallisen vaelluksensa. Ojensin käteni saliin johtavien ovien patinoituneille messinkinupeille. Olin juuri ryhtymässä avaamaan niitä, kun keksin, mikä minusta oli ollut kummallista pensionaatissa.

Kaikkien seinille kehystettyjen valokuvien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi esittänyt edesmennyttä isosetääni tai Mikaelia. Magnus Dammista, kesävieraista ja muusta perheestä kuvia oli runsaasti.

Ovet avautuivat saranoillaan odottamattoman kevyesti ja ääneti.

Järkeilin, että isoenoni, innokkaan valokuvaajan, puuttuminen kuvista selittyi sillä, että hän oli kameran takana vaanimassa meitä lapsia tai houkuttelemassa meitä hymyilemään linssille. Valokuvaaminen oli ollut hänen elämänsä harvoja iloja, varsinkin sen murheen sävyttämällä loppupuolella. Hänen luontokuvansa olivat menestyneet kohtuullisesti paikallislehden kilpailuissa ja olipa hän saanut jonkun julkaistua Helsingin Sanomissakin.

Koska en muutenkaan muistanut Mikaelia, hänen puuttumisensa selittyi varmasti sillä, ettei hän ollut viettänyt lapsuudenkesiään saaressa.

Tuijotin kynnyksen takana olevaa salia. Avautuvien ovien aiheuttama veto sai ikkunaverhot liikkumaan hieman.

Elävää elämää kookkaampana Mikael Damm tuijotti minua salin keskellä seisovan juhlapöydän päädystä salamyhkäinen hymy huulillaan.

Kiertäessäni pöydän ikkunaseinustan puolelta, en voinut irrottaa katsettani salin peräseinälle ripustetusta, raskain kullatuin kehyksin varustetusta öljymaalauksesta. Yhdennäköisyys Mikaeliin oli häikäisevä. Lohkeileva öljymaali oli sivelty kankaalle taidokkain vedoin, jotka loivat hämmästyttävän elävän illuusion. Katsetta ja ilmettä myöten Mikael olisi voinut tuijottaa minua kehyksistä. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Maalaus edusti 1700-luvun loppupuolen kustavilaista tyyliä, samaa johon rakennus ja jotkin säästyneet antiikkihuonekalut lukeutuivat. Taulu oli signeerattu, mutten saanut taiteilijan nimikirjoituksesta selvää. Kehyksen alareunaan oli kiinnitetty pieni messinkilaatta. Laattaan oli kaiverrettu syntymäaika ja nimi: K. G. Kalmaja.

Maalaus oli vanginnut mielenkiintoni. Esi-isäni K. G. Kalmajan yhdennäköisyys Mikaeliin oli niin väkevä, etten voinut sulkea mielestäni ajatusta, että Karl Gustafin perimä oli saattanut jäädä tietämättämme elämään seudulle jonkinlaisen syrjähypyn myötä. Saattoiko kaukainen sukulaisuus selittää tuttuuden tunteen, jonka Mikael oli minussa tavatessamme herättänyt? En muistanut maalausta lapsuudestani; moni muu asia kartanon mailla oli vienyt huomioni. Lapsen muisti on valikoiva.

Niin voimakas taulun vaikutus oli, että unohdin hetkeksi salia kohtaan tuntemani kammon.

Tarkasteltuani muotokuvaa jonkin aikaa epämiellyttävä tunne alkoi hiipiä takaisin. Minun oli irrotettava katseeni taulusta ja ryhdyttävä vastentahtoisesti tutkimaan salia myös maalauksen raamien ulkopuolella. Kookas kukkakuvioinen kakluuni seisoi keittiöön johtavan oven vieressä. Kolmesta raskaasta kattokruunusta kaksi roikkui katosta juhlapöydän yläpuolella. Kolmannen ripustinkoukku oli tyhjä. Niskavillani nousivat pystyyn ajatellessani, että siihen isosetäni oli varmaankin virittänyt silmukkansa.

Kävin ruokasalin mahdollisimman nopeasti läpi ja hämmästyin hieman kuinka hyvin se oli säästynyt muuhun taloon verrattuna. Vuosien käyttämättömyys oli tietenkin jättänyt jälkensä, mutta yläkerran sadevesivauriot ja muissa alakerran huoneissa perustuksista nouseva kosteus eivät olleet tavoittaneet salia. Tapetissa erottuvat vaaleammat läikät kertoivat, missä osa täysihoitolaan lahjoitetuista valokuvista oli varmaankin aiemmin sijainnut.

Laitoin lopulta merkille muutaman esineen, joilla voisi olla jonkinlaista muistoarvoa, ja poistuin salista. Sulkiessani eteiseen vievät kaksoisovet tunsin helpotusta. Takaseinällä roikkuvan kuvan hämmästyttävä yhdennäköisyys Mikaeliin jäi kuitenkin vaivaamaan minua.

Olin jättänyt edellisellä kierroksella väliin isosedän työhuoneen. Kirjastomainen kammio sijaitsi alakerrassa, isäntäväen makuuhuoneen takana. Tumma puuovi oli lukittu. Olin toivonut löytäväni avaimen jostakin muusta huoneesta, sillä se ei ollut äitini minulle antamassa nipussa. Käydessäni aamulla kaivolla olin pannut merkille, että verhot oli vedetty ikkunan eteen.

Otin eteisen työkalukaapista tukevan vasaran ja taltan. Koska rakennus kuitenkin vaatisi mittavaa kunnostusta tai päätyisi uuden omistajan purkamaksi, voisin hyvin murtaa oven. Tehtävä, joka televisiosarjoissa näytti helpolta, osoittautui varsin työlääksi. Lopulta tie työhuoneen hämärään oli auki.

Seinustoja verhosivat kirjalastinsa alla notkuvat hyllyrivit. Isosetä ei ollut koskaan hankkinut saareen tietokonetta, ja aikoinaan hän oli suhtautunut sähköjenkin vetämiseen melkoisella varauksella. Puhelinlinjan hän oli suostunut ottamaan taloon vasta aikuisten lastensa sinnikkäistä vaatimuksista. Ilmassa leijui tuttu, seiniin ja esineisiin pinttynyt imelä tuoksu. Lapsena olin kuvitellut sitä makean piipputupakan hajuksi. Nykyään tiesin paremmin. Se oli lähtöisin suitsukkeen savusta.

Työpöydälle oli levitetty merikortti, jonka päällä lepäsi kaikenlaista saaristoluontoon ja valokuvaukseen liittyvää kirjallisuutta. Vihreäkupuisen jalkalampun vieressä näin Juhanan patinoituneen kamerakotelon. Lapsuudessa me nuorimmaiset olimme saaneet käydä isosedän huoneessa vain harvoin. Niiltä muutamilta kerroilta, joina olimme päässeet livahtamaan huoneeseen, muistin erityisesti eksoottiset esineet, joita hän oli keräillyt. Juhana ei ollut koskaan matkustanut Suomen ulkopuolella ja tuskin poistunut saareltakaan kuin välttämättömille asioille. Siitä huolimatta hänellä oli kattava kokoelma erilaista itämaista pikkuesineistöä ja jumalkuvia Aasiasta, lähinnä Intiasta, Tiibetistä, Nepalista ja Kiinasta. Hyllyissä oli myös maailmankulttuureja käsittelevää kirjallisuutta. Poimin muutaman opuksen ja lehteilin niitä. Osa teksteistä vaikutti tottumattomaan silmääni esoteerisilta ja joidenkin kirjoista täytyi olla todella vanhoja. Kenties osa niistä kuului Karl Gustaf Kalmajan kokoelmaan kartanon perustamisen ajoilta. Joillain vanhemmista kirjoista olisi varmaankin arvoa antikvaarissa.

Tutkittuani kirjahyllyn käännyin työpöydän puoleen. Kävin läpi pöydällä olevat esineet ja pöytälaatikot. Osa laatikoissa olevista papereista vaikutti kuuluneen mummille. Löysin joukosta ruskean kirjekuoren, jossa oli pari vanhaa valokuvaa. Kuorta ei ollut osoitettu eikä siinä ollut postimerkkiä. Toinen oli paksulle kartongille liimattu mustavalkokuva, toinen haalistunut värikuva. Molemmat esittivät nuorta miestä, edellinen tyylikkäässä pystykauluspaidassa, jälkimmäinen ylioppilaslakissa ja ruskeassa pikkutakissa. Yhdennäköisyys Mikaeliin ja ruokasalin maalaukseen oli yleisilmettä myöten hämmästyttävä, aivan kuin kuvat olisi otettu samasta henkilöstä eri aikakausina.

Hetkellisestä tirkistelynhalusta minun oli luettava katkelma kirjeestä, jonka mummi oli selvästi nuorempana kirjoittanut.

”…Gunilla rakas, lähetän sinulle nämä kaksi valokuvaa kirjeeni mukana. Eikö olekin aivan hämmästyttävä yhdennäköisyys nuoren Juhanan ja Emil Evert –vainaan välillä? Kyllä on minusta aivan ihmeellistä, kuinka voi näyttää nuori aikamies sukulaiseltaan. Niin vain toivon ja JUMALAA rukoilen, ettei olisi Kalmajan suvun alakulon kirous häneen tarttunut, vaan eläisi ahkerasti isänmaansa eteen työtä tehden ja perheelleen korkeammaksi kunniaksi…”

Olin juuri saanut kirjeen luettua, kun ulkona leimahtava salama heitti ihmismäisen varjon ikkunaan. Kavahdin säpsähtäen jalkeille ja hetkeä myöhemmin ukkosen jyrinä seurasi kuin jonkin nälkäisen pedon murina. Kumarruin nopeasti katsomaan näinkö ketään takapihalla, mutta hämärtyvän illan kaatosateessa en erottanut ainoatakaan elävää sielua.

 

IV.

 

Palasin eteiseen epämiellyttävien ajatusten vaivatessa mieltäni. Jokin Kalmankarilla ei tuntunut olevan kohdallaan. Sade rummutti ikkunoita ja kattopeltiä äänekkäästi. Jostain valui sisälle vettä. Ukkonen tuntui vain kiihtyvän, aivan kuin se olisi jäänyt pyörimään saaren ylle. Samat piirteet, peräti eleet, tuntuivat kulkevan sukuni mieslinjassa siitä lähtien, kun Karl Gustaf Kalmaja oli vaurastunut ja rakennuttanut kartanon 1800-luvun alussa.

Mietin, voisinko saada vastauksia Mikaelilta. Ehkä en ollut osoittanut riittävää kiinnostusta Dammin sukuun lounaskeskustelun aikana? Minua ei lainkaan huvittanut ajatus lähteä itsekseni sateeseen, mutta mikäli halusin mielenrauhani nopeasti takaisin, en muutakaan voinut. Täällä saarella matkapuhelimet eivät toimineet ja vaikka olisivatkin, minulla ei ollut Mikaelin numeroa.

Karaisin mieleni, heitin yhden eteisen sadeviitoista niskaani ja sukelsin ulos myrskyyn. Kuulin puiden rytisevän metsässä ja salamat välähtelivät kaatosateen esiripun takana. Kiiruhdin kostealla soratiellä ja aina silloin tällöin saappaani osui syvempään lätäkköön saaden minut horjahtamaan askelissani.

Vaivalloisen kompastelun jälkeen sain viimein pensionaatin näkyviini. Päästyäni suojaan sadekatoksen alle olin jo aikeissa soittaa summeria, kun huomasin oven olevan raollaan. Valot sisällä olivat päällä. Astuin ovesta sisään ja tunsin heti suitsukkeen tutun, makean tuoksun. Vilkaisin ympärilleni, mutta siinä vaiheessa kuulin jo ääniä ruokasalin suunnasta. Riisuin sadevarusteet eteiseen. Äänet kuulostivat vaimealta, monotoniselta puheelta. En erottanut sanoja aulaan, joten lähdin varoen ottamaan selvää, mistä oli kyse.

Päästessäni ruokasalin ovelle näin Mikaelin istumassa alasti kokolattiamatolla. Hän oli piirtänyt ympärilleen eräänlaisen kehän jonkinlaisella hiekalla tai karkealla jauheella. Hänen edessään paloi pidikkeessään suitsuke, ja hänen pitkät hiuksensa roikkuivat kiharina hänen rinnuksillaan. Hän mutisi hiljaista messua rohisevalla äänellä, joka kumpusi syvältä kurkusta. En tunnistanut sanoja enkä kieltä. Mikael istui kasvot suuntaani, jalat ristissä ja kädet sylissään kuin joogan harrastaja. Se oli ensimmäinen mielikuvani. Olin itsekin käynyt muutamilla joogatunneilla opiskeluaikanani ja työpaikan liikuntaseteleillä. Hän tuntui olevan syvän meditatiivisessa tilassa. Hiivin peremmälle myrskyn raivotessa ikkunoiden takana. Jokin Mikaelin ulkomuodossa ja olemuksessa oli kuitenkin muuttunut.

Hänen kasvonpiirteensä näyttivät saaneen vieraita piirteitä, aivan kuin hänen silmänsä olisivat kaventuneet, nenänsä leventynyt ja poskipäänsä kohonneet. Hänen otsansa vaikutti painuneen hieman luiskaksi ja kalvakka ihonsa ahavoitunut arojen paimentolaiskansoille ominaisella tavalla. Tuntui kuin suvussamme vuosisatoja kulkeneet piirteet olisi syrjäyttänyt jokin Aasian päättymättömien ruoholakeuksien asukkaille ominainen verenperimä.

Havaintoni oli niin hätkähdyttävä, että otin kauhistuneen askeleen taaksepäin. En kuitenkaan saanut pidäteltyä hätäistä äännähdystä.

Mikael avasi hitaasti silmänsä. Nähdessään minut hän hymyili.

Tuijotin hänen ruskeita silmiään, jotka tuikkivat pahanilkisesti. Ruskeita? Mikaelin silmäthän olivat kalvakansiniset!

Hän sanoi jotakin äänellä, joka oli Mikaelin. En kuitenkaan ymmärtänyt karkeita, kurkusta korahtelevia sanoja, jotka olisivat varmaankin sopineet paremmin luuarpojaan jurtan hämärässä heittelevän mongolishamaanin suuhun.

Kavahdin, sillä mieleeni nousi hirvittävä ajatus. Järjenvastaisuudessaan se hukutti alleen luonnollisempien selitysten mahdollistamat vastalauseet.

Olin vakuuttunut, että matolla edessäni istui jotain paljon vanhempaa ja vieraampaa kuin miltä Mikael näytti. Olihan Mikaelinkin ulkomuoto sitä paitsi vanha, niin vanha, että se palautui ainakin 1700-luvun lopun maalaukseen, kenties kauemmaskin.

Yhtäkkiä minulle avautui, miksi kartanoon jääneiden ja täyshoitolaan pelastettujen kuvien joukossa ei ollut ainoatakaan Mikaelista, isosedästäni tai Emil Evertistä! Lukuun ottamatta taulua ja mummin lähettämättömään kirjekuoreen sulkemia valokuvia, he puuttuivat kuvista tyystin. Siihen oli sattumaa tarkoituksellisempi, kavalampi syy. Joku halusi salata sukupolvet ylittävän yhdennäköisyyden.

Lattialla istuva Mikael tai kuka, mikä, hän olikaan, erotti äimistyneen oivalluksen kasvoillani. Hän sanoi suomeksi: ”Pitää paikkansa, että esi-isäsi Karl Gustaf tapasi minut Suomen sodan aikana. Hän koetti kiristää minut opettamaan itselleen keinon, jolla vaurastua varmasti. Hän oli paha ja ahne mies.”

Henkäisin: ”Sinä… Olet se kalmukki!”

”Niin olen. Pahoittelen, etten esittäydy. En halua, että palaat piinaamaan minua”, hän sanoi tyytyväisesti hymyillen, istuen yhä muuten liikkumatta. ”Ellen olisi suostunut Karl Gustafin vaatimukseen, se olisi koitunut turmiokseni. Kansani pyhiä keinoja ei kuitenkaan ole tarkoitettu ulkopuolisten käytettäväksi, eikä niiden opettaminen vieraille ole sallittua.”

”Epäilemättä kuitenkin suostuit?” Tilanne oli niin epätodellinen, ettei mieleeni edes juolahtanut paeta ulkona riehuvaan myrskyyn.

Hän nauroi niin, että jäntevä vartalo hytkyi. ”Niin tein! Karl Gustaf sai kuitenkin kylkiäisinä enemmän kuin tilasi. Kansani tuntee sielunvaelluksen salaisuudet, ja käytin tilaisuutta hyväkseni. Kalmukkina en koskaan voisi vaurastua eurooppalaisten maailmassa, mutta varakkaana ruotsalaisena porvarina…” Lause jäi mielikuvitukseni täydennettäväksi.

”Pidit lupauksesi. Hänestä tuli äveriäs mies, mutta todellisuudessa se olitkin sinä, joka käytit hänen ulkomuotoaan naamionasi, vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen.”

Hän hymyili leveästi. ”Olet nokkela nainen, Maija.”

”Sinun oli kuitenkin vaihdettava ajoittain identiteettiä, jolloin jätit jälkeesi mieleltään järkkyneen ihmisraunion, joka pian menehtyi hämärissä olosuhteissa. Mutta miksi kummassa Karl Gustafin piirteet seuraavat sinua historian halki?”

Hän sanoi: ”Mukaani tarttui palanen hänen sieluaan, joten ajan myötä uusi isäntäruumis alkaa muistuttaa häntä. Se on tekoni karminen taakka. Valitettavasti en voi jättää tälläkään kertaa todistajia.” Hän jatkoi: ”En voi myöskään sallia, että kartano myydään. Olen kiintynyt siihen kovin. Saari on turvapaikkani. Siksi tulet vierailusi päätteeksi myymään asuntosi kaupungissa ja ostamaan rakennuksen tontteineen muulta perikunnalta. Muutat asumaan tänne. Me emme kaipaa tänne yhtään enempää ulkopuolisia.”

Nielaisin. ”Entä Mikael?”

Hän vilkaisi kehoaan ja sanoi: ”En tiedä mikä hänen nimensä on, ei varmaankaan Mikael. Varmaankin joku opiskelija, nappasin hänet mantereella eräästä opiskelijakerhosta. Hänelle sattuu joka tapauksessa pieni onnettomuus uimaretkellä. Jos talvi tulee tänä vuonna aikaisin, voi olla, että hänet löydetään vasta keväällä jäiden lähdettyä.”

Hänen katsoessaan alas käännyin kannoillani ja juoksin.

 

V.

 

Kiinnitin tuskin huomiota aulaan syöksyessäni pihakatoksessa värisevän lampun himmeään valopiiriin. Ryntäsin sukkasillani halki parkkipaikan lohkeilleen asvaltin. Kastuin hetkessä likomäräksi ja vaatteet alkoivat painaa ylläni. Ainoa ajatukseni oli päästä veneelle. Salmen toisella puolella voisin soittaa matkapuhelimella apua.

Soratien pikkukivet pureutuivat jalkapohjiini ja vaikka olin lenkkeillyt kaupungin pururadoilla verrattain säännöllisesti, ilma poltti keuhkoissani. Sydämeni takoi sateen kiivaassa rytmissä. Taivasta repivät salamat leimahtelivat suorien puunrunkojen vilistessä ohitseni kuin jonkin luonnon muovaaman häkin kalterit.

Olin saanut varaslähdön Mikaeliin – tai hänen riivaajaansa – ja epäilemättä jonkin verran etumatkaa. Mikaelilla oli juoksijan ruumiinrakenne, mutta hänellä ei ollut sukkia jalkojensa suojana.

Olin varma, että minulla oli mahdollisuus päästä pakoon.

Kävin juostessani mielessäni läpi mitä tekisin laiturilla. Loikkaisin suoraan veneeseen ja irrottaisin narut, sitten työntäisin veneen irti laiturista ennen kuin käynnistäisin moottorin. Ajaessani vastarannalle katsoisin, näkyisikö yhdessäkään lomamökissä valoja. Mikäli näkisin asutun mökin suuntaisin sinne ja soittaisin matkalla poliisille. Eiväthän he minua varmasti uskoisi, mutta lähettäisivät ehkä partion tutkimaan metsässä harhailevaa höperöä.

Auton avaimet olivat rinkassani. Jos talot olisivat pimeinä, juoksisin tietä pitkin.

Rannassa laituri työntyi vaaleana kielekkeenä levottomasti lainehtivaan veteen. Vene heilahti loikatessani sen pohjalle. Hamusin salamanvälähdysten valossa liukkaan kiinnitysköyden käsiini. Temmoin solmua pakokauhun vallassa. Vilkuilin metsätietä, josta odotin Mikaelin ilmaantuvan riivaajineen hetkenä minä hyvänsä. Keulan irrottamiseen kuluva aika tuntui hirvittävän pitkältä. Solmun auettua kompastelin heittelehtivän veneen perään.

Veneen laita takoi laiturin sivua vasten. Sekunnit venyivät pieniksi ikuisuuksiksi. Perän vapauduttua työnsin jalallani voimakkaasti laituria ja sysäsin veneen irti. Kamppailin saadakseni moottorin käynnistymään. Laiturilta kuului korvia särkevä rääkäisy. Mikaelin kalvakka keho heittäytyi suoraan juoksusta sateen halki kimppuuni veneeseen.

En olisi uskonut hänen kykenevän sellaiseen ponnistukseen, mutta jokin antoi hänelle epätoivoista voimaa. Hänen painonsa oli kaataa veneen, joka hörppäsi laidastaan vettä. Kaaduimme sikin sokin pohjalaudoille.

Taistelin epätoivon vimmalla päästäkseni irti hänen kouristuksenomaisesta otteestaan. Löin ja potkin häntä mieli raivosta ja hädästä sumentuneena. Koskaan aikaisemmin en ollut ajatellut voivani olla valmis tappamaan ihmisen.

Vääntäydyimme molemmat ensin kontillemme ja sitten polvillemme. Iskin häntä kasvoihin ja koetin mukiloida häntä mukiloimasta päästyäni.

Mikael oli kuitenkin minua fyysisesti vahvempi. Jonkinlaisen raivokohtauksen vallassa hän koetti painaa minua veneen pohjalle, ja hänen kurkustaan kuului merkillistä korahtelua. Sain jostain voimia kääntää jalkani väliimme ja sateen piiskatessa kasvojani tyrkkäsin hänet jaloillani pystyyn ja veneen matalan laidan yli.

Äänekkäästi kiljahtaen ja melkoisen molskahduksen saattelemana hän putosi aaltoihin. Nousin nopeasti veneen laidalle. Erotin hänet kauhomassa vettä ja tavoittelemassa veneen laitaa. Hänen silmänsä loistivat mustasta vedestä kauhun laajentamina. Olin varma, että mikäli hän pääsisi takaisin veneeseen, en enää saisi hänestä yliotetta. Minulla ei ollut mitään aikomusta sallia sitä.

Sen pidemmälle miettimättä ojensin käteni, tartuin häntä hiuksista ja painoin hänen päänsä pinnan alle. Vene keikkui. Mikaelin kädet hapuilivat käsivarttani. Pidin kuitenkin tiukasti otteeni.

Lopulta hänen vastarintansa uupui.

Hän alkoi vajota hitaasti kohti pohjaa.

Tuijotin vettä pitkään poissaolevana. Kaikki ajatukset moottorin käynnistämisestä ja mantereelle pakenemisesta olivat kaikonneet mielestäni. Tunsin samaan aikaan sekä kammoa että selittämätöntä tyytyväisyyttä.

Tunsin kuinka huuleni liikkuivat. Kuulin sanovani ääneen: ”Hienoa, olemme tehneet hyvää työtä.” Olin kauhuissani, mutta kasvoni hymyilivät.

Huomasin nousevani seisomaan ja tarttuvani airoon. Yrittäessäni en saanut sanaa suustani, mutta kuulin silti sanovani: ”Mikaelin oli aika mennä. Luulen, että meille tulee varsin mukavaa yhdessä. Tämä keho on miellyttävä. Olet ensimmäinen naiseni. Tämä on siis meille molemmille uusi kokemus.” Käänsin pääni taivaalla leimuavien salamoiden suuntaan ja nauroin. Nauruni ääni kaikui veden yllä ryhtyessäni soutamaan takaisin venerantaan.

En enää lainkaan ihmetellyt sitä, että niin moni sukulaiseni saarella oli päättänyt elämänsä hämärissä ja väkivaltaisissa merkeissä. Varmaankin, vapautuessani aikanani kalmukin otteesta, kulkisin loppuun heidän viitoittamansa tien.

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*