Kutitusrobotti

Olin aina ollut hiljainen ja vetäytyvä lapsi. Muistan, kuinka vanhempani ja lastenhoitajani yrittivät maanitella minua hymyilemään ja leikkimään muiden lasten kanssa. Minä kuitenkin mieluiten istuin yksin piirtelemässä kuvia maailmasta, jota havainnoin kolminkertaisen ikkunalasimme läpi. Ulkona kävin harvoin.

Eräänä päivänä vanhempani tulivat töistä kotiin erityisen innostuneina.

–Hei, Max, meillä on sinulla yllätys! isä huikkasi jo eteisestä.

Tapani mukaan en viitsinyt nostaa katsettani paperista, johon olin juuri piirtämässä kuvaa violetista koirasta. Samassa kuulin kuitenkin kummallista hurinaa ja kolinaa samalta suunnalta, jossa vanhempani kahisivat pois ulkovaatteistaan. Ääni sai mielenkiintoni heräämään ja katseeni kääntymään vanhempieni suuntaan.

Isäni vieressä seisoi pieni metallinkiiltävä robotti tasaisesti huristen. Se oli korkeudeltaan isääni vain polvitaipeeseen. Muodoltaan se oli kömpelö ja laatikkomainen mutta samalla oudolla tapaa ihmisruumista jäljittelevä. Sillä oli neljä raajaa, mutta kasvojen tilalla oli pelkkää sileää metallia lukuun ottamatta silminä loistavia punaisia kapeita viiruja. Ne saivat robotin näyttämään siltä, kuin se siristelisi alituisesti silmiään.

Tuijotin robottia kauhistuneena.

–Ostimme tämän sinulle, että vähän piristyisit, äiti sanoi. Hän kuulosti hermostuneelta.

–Tulehan tervehtimään uutta ystävääsi, isä pyysi.

Tuijotin robottia hievahtamatta. Äkkiä se nytkähti liikkeelle ja alkoi lähestyä minua huojuvin, narisevin askelin. Kirkaisin.

Siihen loppui lapsuuteni.