Tasapainon tie

Kirjoittanut: Mikko Rauhala

Naria nousi kasvimaan äärestä selkäänsä pidellen. Vaikka oli jo kevätkylvön aika, kaipasivat hänen kolottavat luunsa lisää lämpöä. Kasvimaan hoitokin kävi vuosi vuodelta yhä raskaammaksi. Ehkä erakon elämä ei enää kantaisi häntä pitkään, mutta mitä hän sitten tekisi? Oli parempi olla ajattelematta koko asiaa.

Aamulla tölliin viritetty takkatuli oli jo ehtinyt sammua Narian unohduttua askareisiinsa. Hän kirosi niin hajamielisyyttään kuin kuluneita tuluksiaankin. Pitäisi käydä joskus ihmisten ilmoilla hankkimassa uudet. Maalliset selviytymiskeinot olivat velhollekin tärkeitä, vaikka hädän tullen pieni tuli syttyisi lievän palovamman hinnalla. Se tuntui melkein huijaukselta. Tulen saisi sentään kasvamaan ja hyvin hoidettuna pysymään yllä pitkäänkin. Itsensä polttaminen kuitenkin kavahdutti siinä määrin, että taikuus tulkitsi hinnan riittäväksi.

Naria kasasi puita tulipesään ja kokosi tuohia sytykkeeksi. Istuuduttuaan takan ääreen hän kuuli ääniä ulkoa. Se oli epätavallista, mutta eksyi töllille silloin tällöin väkeä. Hän vääntäytyi vaivalloisesti taas pystyyn ja rahjusti ikkunalle.

Luukun raosta näkyi neljä karskia miestä kevyissä nahkapanssareissa lyhyet miekat vyöllään. He lähestyivät taloa määrätietoisesti. Kovin hyvää eivät ilmeet luvanneet, mutteivät välttämättä pahaakaan. Ei Narialla ollut mitään, mikä ryöväreitä kiinnostaisi. Iän karttuessa ei tarvinnut kovin pelätä koskemattomuutensakaan puolesta.

Yksi miehistä osoitti ikkunaluukkua: ”Siellä näkyi liikettä.” Naria jähmettyi paikalleen mutta katseli vielä ulos.

Miehet pysähtyivät pihalle kunnioittavan välimatkan päähän. Yksi otti repun selästään ja kaivoi sieltä painavan näköisen pussin ja kirjan. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä: ”Meillä on käsky luovuttaa kelle tahansa, joka jonkun meistä loitsuillaan päihittää, pussillinen kultaa sekä velho Iviran teos Taikuus ja spontaani tasapaino. Sitten jätämme velhon rauhaan.”

Naria manasi hiljaa. Miehet tiesivät tai arvasivat etsiä jos ei juuri häntä, niin jotakuta velhoa. Mikä pahempaa, heidän johtajansa tunsi taikuuden säännöt. Loitsiminen itsepuolustukseksi oli muutenkin lähes mahdotonta, mutta jos siitä palkittaisiinkin? Vieläpä varmuuden vuoksi sekä rahalla että tiedolla, josko jompikumpi ei kohdetta kiinnostanut. Karminen tasapaino vaatisi jotain todella katastrofaalista hintaa joukkion kimppuun käymisestä taikuudella. Jos Naria ei sellaista tarjoaisi, taikuus ottaisi mitä haluaisi.

Naria koetti nostattaa voimaa sisällään, uskoa miehen valehtelevan; että jos hän voittaisi yhden, muut kostaisivat sen hänelle julmasti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kuvitteli etummaisen miehen sydämen otteeseensa. Mitään ei tapahtunut. Eipä tietenkään. Sellaiset temput oli varattu velhojen läheisille. Nariaa itseään vihlaisi sydänalassa, mutta se ei ollut taikuutta.

Pullikointi ei auttanut, joten Naria keskittyi pelastamaan arvokkuutensa. Häntä ei tultaisi raahaamaan ulos omasta kodistaan. Hän otti muutaman askeleen ovelle ja avasi sen.

Miehet pysyivät odottavalla kannalla, miekatkin tupissaan. Puhuja piteli kultapussia ja kirjaa edessään kuin taikakaluina loitsuja vastaan.

”Mitä te haluatte?” tivasi Naria narisevalla äänellään.

”Oletko velho?” kysyi mies tarjoomusten takaa.

”Uskoisitko jos kiistäisin?” Naria kysyi hymähtäen.

Mies pudisti päätään. ”Sotaherra Marek vaatii palveluksiasi. Voit ottaa mukaan, mitä tarvitset, mutta lähdemme nyt.”

Naria kurotti ovenpieleen ja poimi siitä sauvansa. Ei siinä taikaa ollut, mutta se auttaisi matkanteossa.

”Hyvä on sitten, nulikat”, hän sanoi ja astui ulos.

 

Lähimmän tien varressa joukkiota odottivat kärryt ja joukko hevosia, joita vartioimaan oli jätetty kaksi miestä. He takavarikoivat Narian sauvan ja panivat hänet kärryihin kädet ja silmät sidottuina. Kaksi sotilasta matkusti kärryissä Narian kanssa ja kolmas ohjasti niitä. Loput miehistä ratsastivat kärryjen edessä ja takana.

Joukkiolla tuntui olevan kova kiire, hevosia hoputettiin liikkumaan vauhdikkaasti. Naria oli ennen silmien sitomista huomannut kärryissä pari varapyörääkin, jos ripeä matkanteko ne rikkoisi. Kaikkeen oli varauduttu.

Miehet vaihtoivat hevoset uusiin muutamaan otteeseen matkan aikana. Naria ei ollut varma, ostettiinko ne vai varastettiinko, vai oliko matkalla Marekin varuskuntia, joista levänneet eläimet tulivat. Kärryt pidettiin loitolla muista ihmisistä. Jos oli pakko kulkea väkijoukon läpi, Narian korviin ängettiin jotain tukkeeksi.

Joukkio pysähtyi lyhyitä taukoja lukuun ottamatta ainoastaan yön pimeimpien tuntien ajaksi. Välillä Narialle tyrkättiin käteen muonaa ja vesileili. Miehet tuntuivat välttelevän vangilleen puhumista, eivätkä he kovin vuolaasti keskustelleet keskenäänkään tämän lähettyvillä. Onnekseen Naria oli tottunut elämään omissa ajatuksissaan. Sinne oli helppo peräytyä.

 

Kahden päivän ja yhden yön matkan jälkeen Naria arveli löystyneiden korvatulppien läpi kuuluvan hälyn perusteella saapuneensa kaupunkiin. Kaappaajat pysäyttivät hänet sisäpuolelle portin viereen. Kohta häntä lähestyi metallinen kirskunta. ”Löysittekö sopivan?” sotilas kysyi.

”Kuten näkyy”, sanoi Nariaa pitelevä mies. ”Marek haluaa tavata hänet viipymättä.”

”Niin haluaa”, sotilas sanoi ja tarttui kovakouraisesti kiinni Narian olkavarteen. ”Mennään alakautta.” Toinen sotilas avasi oven muutaman metrin päässä. Sitten Naria raahattiin sisään ja alas pitkiä portaita.

Yksi sotilas kulki edeltä availlen portteja, toinen saattoi Nariaa pitkin kylmää ja tunkkaista tunnelia, ja kolmas veti portit kiinni heidän perässään. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen miehet pysähtyivät. Edeltä kuului metallin kolinaa, sitten kirskahdus. ”Tunnussana?” Saattaja päästi Narian kädestä irti ja peitti hänen korvansa varmemmaksi vakuudeksi. Edestä kuului supinaa, ja portti avautui.

Sotilaat veivät Narian ylös portaita ja pitkin kylmää hohkaavia käytäviä. Matkan varrella mukaan liittyi sanattomasti lisää sotilaita. Lopulta askelten kaiku paljasti heidän päätyneen avaraan tilaan. Sotilaat päästivät Narian irti ja vetäytyivät sivuille. He odottivat hiljaa, ja Naria katsoi parhaaksi seurata esimerkkiä. Parin minuutin odotuksen jälkeen huoneen toisessa päässä kävi ovi, ja askelten kopina lähestyi Nariaa.

”Jos velho taikuudellaan päihittää minut tai kenetkään sotilaistani, hän pääsköön vapaaksi mukanaan niin paljon kultaa ja valitsemiaan kirjoja kuin jaksaa kantaa”, tulija sanoi tiukalla, matalalla äänellä.

”Kyllä, herra!” sotilaat vastasivat yksissä tuumin.

”Kuulitko, velho?” kysyi ensimmäinen ääni.

Naria nyökkäsi hiljaa. Sotaherra oli varmuuden vuoksi vahvistanut otettaan häneen.

Käsikahleet irrotettiin ja side nostettiin silmiltä. Hetken Narian silmät totuttelivat soihtujen valoon. Ikkunoista näkyi vain iltahämärä. Naria seisoi pitkällä ja leveällä verenpunaisella matolla, jonka molemmin puolin seisoi asennossa neljä mustahaarniskaista vartijaa. Maton päässä komeili kallo- ja miekkateemoin koristeltu jykevä valtaistuin. Sen edessä seisoi tukeva pöytä, jonka päälle levitetyn punaisen liinan alla oli jotain piilossa.

Tuolilla istui mustiin pukeutunut mies, ehkä neljänkymmenen vanha. Hänen asussaan ei ollut säästelty teräviä kulmia. Epoletit pystyisivät sohaisemaan Narian silmät puhki, ja partakin täsmäsi vaateparteen. Mies katseli Nariaa tuimasti, ikään kuin tämä olisi tehnyt jotain väärin.

”Olen sotaherra Marek. Oletko kuullut minusta?” hallitsija kysyi.

”En ennen kuin miehesi tulivat hakemaan minua nimissäsi”, Naria totesi ykskantaan. Vaikka hän oli huolissaan kohtalostaan, pitkä eristäytyminen oli sokeuttanut hänet ihmisten tavoille. Pokkurointi ei käynyt hänen mielessäänkään.

Marek nyökkäsi. ”Erakolta voin katsoa tuon läpi sormieni. Valtakuntani kattaa suuren osan tunnetusta maailmasta, ja armeijani ovat laajentamassa sitä entisestään. Kohta kaikki kansat kumartavat minua.”

”Mitä se minulle kuuluu?” Naria kysyi.

”Olen etsinyt kaltaistasi velhoa jo pitkään joukkojeni vahvistukseksi, mutta ajoitus on nyt erityisen suotuisa. Vapaat kansat ovat onnistuneet kokoamaan armeijan minua vastaan. Jäljellä olevat komentajat ovat amatöörejä, mutta onnekkaita sellaisia. He pääsivät linjojeni läpi heikosta kohdasta. Vaikka varuskuntani on hyvin kykenevä pitämään hyökkääjät muurien ulkopuolella, piiritys häiritsisi suunnitelmiani. Apujoukkojen tuottaminen eturintamalta on käynnissä, mutta siinä kestää hetki ja joukoille olisi muutakin käyttöä”, Marek selitti korostetun kärsivällisesti.

”Tiedät selvästi, ettei taikuudella mitään liian hyvää jos ei liian pahaakaan saa aikaan. Miten minä muka voisin sinua auttaa?” Naria pohti pää kallellaan.

Marek virnisti petomaisesti. ”Luulen voivani tarjota sinulle tasapainon. Toisessa vaakakupissa on minua uhmaavan roskajoukon tuho, mikä pahaksi laskettakoon. Toisella taas sodan pitkittymisen välttäminen. Maailman ollessa tukevasti saappaani alla ei ole enää tarvetta taisteluille, ja henkiä säästyy. Ja sitten on tietysti oma kohtalosi”, mies sanoi ja osoitti viereistä pöytää avokämmenellä.

Lähimmät vartijat leyhäyttivät liinan pois. Pöydälle oli aseteltu lajitelma mitä moninaisimpia teräaseita, puristimia ja piikikkäitä instrumentteja. Narian tietoisuus haavoittuvaisuudestaan kävi käsinkosketeltavaksi.

”Jos onnistut tuhoamaan hyökkäävän armeijan, voit elää kohtuullisen mukavassa sellissä ja sinut ruokitaan hyvin. Saat halutessasi peliseuraa, voit lainata teoksia kirjastostani ja jopa ulkoilla silloin tällöin puutarhassani. Ellet, no”, Marekin nenä nyrpistyi, ”osaamme tehdä olosi epämukavaksi pitkäksi aikaa.”

Naria valitsi sanansa aiempaa varovaisemmin: ”Herra, en tiedä, riittääkö tuollainen tasapaino vahvoihin loitsuihin. Muutenhan kuka tahansa häikäilemätön…”

”Laita se riittämään!” Marek jyrisi.

”Yritän, herra”, Naria lupasi ja kumarsi nopeasti.

Sotaherra heilautti kättään ja Naria raahattiin pois salista.

 

Naria oli ollut kaupungissa kaksi vuorokautta, kun piiritysjoukot saapuivat kaupungin edustalle. Marekin miehet olivat löytäneet hänet viime tipassa. Hyökkäys saattaisi alkaa heti aamulla, tai joukot saattaisivat pelata aikaa. Jos sotaherra puhui totta apujoukkojen saapumisesta, ei piiritystä voisi jatkaa pitkään. Kiire ja epätoivo saattaisivat ajaa hyökkääjät muureille, vaikka siitä seuraisi heille raskaitakin tappioita.

Sen enempää Narialle ei ollut vaivauduttu taktista tilannetta selittämään tämän pyynnöistä huolimatta. Hänen oli vain käsketty valmistautua koitokseen Marekin kirjastossa. Hyvin varustettu se olikin. Monta hyllymetriä magiaa olisi ollut paljon velhonkin kokoelmaksi, muttei Naria kirjoista mitään kovin hyödyllistä ehtinyt löytää. Vain hieman inspiraatiota tuholoitsuihin.

Tasapaino oli kuitenkin yhä ongelma. Naria ei ollut valehdellut Marekille. Velhon oman hengen ja hyvinvoinnin uhkaaminen ei riittänyt kummoisiin taikoihin. Luovaan ajatteluun se kuitenkin kannusti. Tasapainon puutteessa hänen olisi keksittävä sellainen itse.

Mutta mistä löytyisi vastapaino vapaustaistelijoiden armeijan teurastamiselle? Rauha Marekin rautasaappaan alla ei vaikuttanut vakuuttavalta moraaliselta voitolta. Ajatus sai Narian sisäisen voiman vain kytemään hiljaa, ei loimuamaan. Entä, jos hän tuhoaisi kaupungin hyökkääjien ohella? Ei. Useimmat kaupunkilaisetkin olivat epäilemättä viattomia, eikä Naria ollut itsetuhoinen.

Mutta entä Marekin itsensä tappaminen? Se voisi toimia, jos Naria saisi miehen tähtäimeensä yhtä aikaa vihollisarmeijan kanssa. Auttaisi, jos hän pystyisi vielä uskomaan Marekin miesten toteuttavan tämän käskyt Narian palkitsemisesta. Piirityksen kaaoksessa se ei tosin välttämättä ollut todennäköistä. Lisäksi Marek saattaisi ennakoida tämän vaihtoehdon ja pysyisi piilossa.

Naria pohti hermostuneesti vähiä vaihtoehtojaan. Yöstä tulisi pitkä.

 

Varhain aamulla Nariaa tultiin noutamaan. ”Kapinalliset ovat pystyttäneet yöllä sotakoneita. Taistelu lähestyy, tule”, sanoi toinen sellin ovella seisovista mustahaarniskaisista sotilaista. Toinen ojensi Narialle tämän sauvan. Naria hymähti yllättyneenä. Arvelivatkohan miehet siinä piilevän voimaa? No, ehkä sauva auttaisi taikuuden ohjaamisessa. Eleillä oli merkityksensä.

”Tuleeko Marek?” Naria kysyi.

”Ei. Hän johtaa joukkoja salaisesta komentokeskuksesta”, sotilas sanoi. Naria oli havaitsevinaan painotuksen sanalla ”salainen”. Se siitä suunnitelmasta.

Soturit veivät Narian käytävää pitkin muurille ja portaita pitkin sen harjalle. Muurin huipulta näkyi kaupungin toisella puolella levittäytyvälle merelle asti. Naria osoitti ulapalla lipuvia laivoja kysyvästi.

”Vihollisia. Osallistuvat piiritykseen. Tuhoa jos voit, mutta pääjoukot ensin”, kävi saattajan komento.

Naria antoi katseensa vaeltaa horisontin ympäri. Kaupungin muurit olivat täynnään puolustusjoukkoja. Valtaosalla oli ruskea tai harmaa varustus, toisin kuin Marekin eliittikaartilla. Ero vaikutti epäkäytännölliseltä. Eivätkö mustat haarniskat houkuttelisi nuolia? No, se ei ollut Narian murheista päällimmäisenä, mustien maalitaulujen vierellä vaikka seisoikin.

Muurien edessä levittäytyvällä pellolla näkyi nuolen kantaman ulkopuolella tuhansittain sotilaita, niin jalkaväkeä, jousimiehiä kuin ratsuväkeäkin. Tuskin kuitenkaan velhoja. Harva komentaja oli niin hullu tai ylimielinen, että kuvitteli pystyvänsä käyttämään heitä hallitusti.

Rakenteilla oli myös muutama piirityskone. Joukkion suurimmista sotalipuista erottui lohikäärmetunnus. Armeija näytti yhtenäiseltä ollakseen muodostunut yhdistyneistä kapinallisjoukoista, mutta mitäpä Naria näistä asioista tiesi.

Ehkä juuri sopivan vähän. Epävarmuus tilanteen todellisesta luonteesta valtasi Narian. Voisiko tasapainon löytää uudella tavalla? Naria makusteli tunnetta. Kyllä, liekit nousivat hiljakseen. Ehkä hän vielä näkisi huomisen.

Sotakoneet valmistuivat hiljakseen nuolenkantaman ulkopuolella. Kantamansa oli myös loitsuilla. Ehkä hän yltäisi joukkoihin, mutta suurin osa pääsisi karkuun. Siihen Marek ei olisi tyytyväinen.

”Voimmeko avata kaupungin portit, viedä joukkomme ulos hyökkääjän houkuttelemiseksi?” Naria kysyi vahdeiltaan.

Vartijat vilkaisivat toisiinsa, katsoivat Nariaa kuin hullua. ”Ei missään tapauksessa!” toinen sanoi.

Tilanne ei siis ollut niin epätoivoinen, tai sitten vartija vain vastasi maalaisjärjellään. Naria mietti, pitäisikö vaatia vastausta Marekilta asti. Tasapaino tuntui kuitenkin nyt sopivalta: voima velloi hänen sisällään valmiina käytettäväksi. Jos sotaherra olisikin alaistansa epätoivoisempi, se voisi järkyttää Narian herkkää epävarmuutta, sammuttaa tämän sisäisen tulen. Naria sulki mielestään enemmät ajatukset taistelun taustoista ja tarkoituksesta. Nyt oli hyvä.

”Katso”, aloitti vartija osoittaen yhtä sotakoneista. ”Nuo ovat vastapainokatapultteja. Ovat aloittaneet kasaamisen jo yöllä. Ne on tuhottava ennen kuin ehtivät ampua muurimme palasiksi. Yritämme osua niihin omilla katapulteillamme, mutta jos joku niistä ehtii valmiiksi, tuhoa se. Loitsun tulisi ilmetä rakennusvirheenä, etteivät epäile mitään.”

”Yritän”, Naria myöntyi.

Pari ammusta lensi saman tien muurien sisäpuolelta piirittäjää päin. Ne tömähtivät maahan kaukana kohteistaan.

”Ovat vielä kantaman ulkopuolella, muttemme ammu täydellä teholla”, jatkoi vartija selitystään, nyt hiven ylpeyttä äänessään. ”Marek yrittää houkutella valmiit sotakoneet ulottuvillemme.”

Naria nyökytteli hyväksyvästi strategialle ja istahti sitten tammitynnyrin päälle seuraamaan tilanteen kehittymistä.

 

”Se ampuu!” kuului huuto, ja sotilaat muurin harjalla juoksivat pois katapultin tulilinjalta. Naria oli melko lähellä maalialuetta, mutta ei hievahtanutkaan. Mustahaarniskaiset vartijat pysyivät vahdissa hänen lähettyvillään, mutta vilkuilivat toisiaan hermostuneesti.

Kaksi katapulteista oli jo tuhottu, kun piirittäjät olivat työntäneet niitä lähemmäs hyökkäystä varten. Liian lähelle. Kolmas sotakone oli jäljellä.

Naria nousi jaloilleen, nosti sauvansa kaksin käsin eteensä, tuijotti katapulttia ja taivutti. Sauvalle ei käynyt kuinkaan, mutta katapultin varsi katkesi akselin kohdalta kesken laukaisun. Vastapaino putosi mätkähtäen maahan, kaatui sivuun ja rikkoi lisää puurakenteita. Säleet osuivat laitteen miehistöön.

Hän istahti takaisin katselemaan kaukaista riitelyä. Sotilaat epäilemättä kiistelivät siitä, kenen syytä katapultin rikkoutuminen oli. Liekit kutittivat jo Narian sielua, mutta tämä oli vasta alkua.

 

Hyökkääjien leirissä soi torvi kerran, sitten toisen. Rytmissä välittyi käsky. Jotain oli tapahtumassa. Naria vääntäytyi taas pystyyn.

”Komentaja on malttamaton. He käyvät rynnäkköön”, Narian vartija sanoi.

Rintama alkoi lähestyä nopealla rynnäköllä. Kohta se olisi nuolten kantaman sisällä. Jalkaväkeä seurasivat hyökkääjän jousimiehet. Naria kohotti käsiään, mutta odotti vielä. Joukkojen olisi syytä olla mahdollisimman lähellä ennen kuin hän kävisi toimeen.

Nuolia satoi pitkiä tikkaita kantavien hyökkääjien niskaan, mutta rynnäkkö jatkui. Kohta nuolia alkoi lentää takaisinkin päin. Hyökkääjät osuivat omiinsakin, mutta se ei vaikuttanut heitä hidastavan.

Naria sulki silmänsä hetkeksi ja kietoi loitsun näkymättömäksi viitaksi ympärilleen. Kohta nuoli, pari viuhahti ohi aivan tämän vierestä. Roihahdus rinnassa kertoi, että ainakin toinen niistä oli ollut tulossa häntä kohti. Taikuus suojeli Nariaa – ellei muuten niin siksi, että hän voisi tehdä omat veritekonsa.

Tai sitten siksi, että se otti jonkun muun Narian sijasta. Takaa kuului metallinen mätkähdys. Ehkä hän oli sittenkin päihittänyt taikuudellaan myös toisen vartijoistaan, vaikka vahingossa. Sitä olisi kuitenkin mahdoton todistaa, myös Narian itselleen. No, ei sen väliä.

Naria alkoi kerätä voimiaan, kiinnitti huomioonsa yksittäiseen sotilaaseen ja teki nopean ranneliikkeen. Miehen nilkka murtui ja hän kaatui keskelle rynnäkköä.

Naria valitsi seuraavan kohteen, tökkäsi ilmaa sormillaan. Mies sokeutui ja jäi joukon jalkoihin. Kolmas, henkitorvi murskaksi. Neljäs, niska poikki. Viides… Naria pysähtyi, epäröi hetken, mutta puristi sitten hampaat irvessä kätensä nyrkkiin. Sydänpysähdys.

Portit Narian sisällä aukesivat, ja kaikki käsitellyksi luultu syyllisyys palasi pintaan. Silmät palaen hän tömäytti muuria sauvallaan. Maa järisi, ja suuri railo avautui rynnäkköjoukkojen selustaan. Osan sotilaista se söi sisäänsä heti, loput se jätti Narian armoille.

Etujoukot keskittyivät muuriin eivätkä huomanneet ansaa. Nopeimmat nostivat jo tikkaita ylös. Naria humautti sauvaansa vasemmalta oikealle. Puhuri nousi ja miehet kaatuivat tikkaineen kuin heinä. Nyt joukot alkoivat jo epäröidä.

Narialla ei ollut epäröintiin varaa saati selväjärkisyyttä kaiken häpeän ja syyllisyyden purkautuessa ulospäin. Hän sivalsi kepillään ilmaan vedon, toisen, kolmannen. Minne sauva osoittikaan, siellä haarniskat rypistyivät ja luut murtuivat. Narian tuli yltyi yltymistään, eikä lopulta enää mahtunut hänen sisäänsä. Se räjähti ulos suusta, nenästä, silmistä, sormenpäistä, rinnasta. Sauva ja vaatteet paloivat hetkessä poroksi, mutta Naria itse ei. Tuli oli hän, ja hän oli tuli.

Naria sai hädin tuskin ohjattua tuhovoimaa, mutta hänen löytämänsä tasapaino esti tulta leviämästä kaupunkiin. Ensin paloi muurin edusta, sitten kuilu, ja lopulta Narian tuli eteni vihollisen reservin suuntaan. Osa ratsuväestä oli jo perääntymässä. Naria ylsi pääosaan joukoista, mutta ensimmäiseksi pakoon pötkineet luultavasti selvisivät. Marekia ei varmaankaan haittaisi sanan leviäminen verilöylystä.

Kohteiden puutteessa tuli laantui ja mahtui taas Narian sisään. Ajatuksetkin selkenivät taas. Naria muisti, että laivat olivat vielä jäljellä. Hän huohotti ponnistuksistaan, mutta käänsi vielä päänsä merelle päin ja teki viimeisillä voimillaan kourivia käsiliikkeitä. Alukset upposivat pohjien repeytyessä rikki.

Naria vilkaisi vahtejaan. Yksi seisoi vielä pystyssä, mutta toinen makasi liikkumatta maassa. Nuoli oli lävistänyt kypärän silmikon.

Henkiinjäänyt ritari ei ollut hetkeen sen liikkuvaisempi kuin kuollut toverinsa. Mies oli ehkä shokissa. Naria hoippui edestakaisin kerran, pari ja kaatui maahan ennen kuin vahti havahtui ottamaan häntä kiinni.

 

Naria seisoi taas valtaistuinsalissa. Hänen oikea suupielensä nyki, ja pystyssä pysyminen vaati keskittymistä. Pahin oli kahden päivän hourailun jälkeen ohi, mutta taistelu oli jättänyt jälkensä.

”Pyysit vastaanottoa. Harvoille vastaan, harvemmille nopeasti. Säästit kuitenkin minulta ja joukoiltani aikaa ja rasitusta. Sano siis sanottavasi”, komensi Marek tiukasti. Suostumuskin tuli häneltä käskyn muodossa.

”Kuten sanoin, ehdottamasi tasapaino ei toiminut”, aloitti Naria. ”Oma henkeni, vaikka sitä arvostankin, ei riitä vastapainoksi hirmuteoille. Muutoinhan jokainen riittävän häikäilemätön sotaherra saisi helposti velhosta palvelijan. Ei kelvannut liioin sodan kauhujen lyhentäminen.”

Marek kohotti kulmakarvaansa. ”Mistä siis löysit tasapainosi, velho?”

Naria laski laski katseensa. ”Olet ovela, Marek. Ehkä tarpeeksi ovela. Tiedät, mitä taikuuteen vaaditaan, vaikka tarjoamasi tasapaino olikin kaukaa haettu. Ehkä et ollut varma, toivoit sen silti riittävän, tai ehkä luotit minun keksivän parempaa. Vihjeet olivat pieniä, mutta herättivät epäilyksiä. Huout tarkoituksenmukaista pahuutta, mutta kidutus ei vaikuttanut sinua houkuttelevan. Taistelukin oli itsepuolustusta.”

”Älä hukkaa aikaani kiertelyyn. Puhu suoraan, ennen kuin heitätän sinut takaisin tyrmääsi odottamaan seuraavaa taistelua”, Marek sanoi.

”Ehkä”, Naria tapaili värisevällä äänellä, kyynel silmäkulmassa, ”ehkä kaltaisesi viekas komentaja olisi saattanut keksiä, miten käyttää taikuutta oikeutettuun sotaan. Ehkä raahasit hoviisi maailman menosta tietämättömän vanhan velhon voidaksesi puolustaa väkeäsi julmaa ja ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Ehkä toimin sittenkin oikein, tapoin vapaustaistelijoiden sijaan murhamiehiä. En tiedä, joten karma ei rajoittanut taikuuttani. Toivoni on itsekäs ja heikko, kuten sen täytyykin olla. Mutta jos se on totta – saat anteeksi.”

”Viekää houkka pois”, Marek sanoi ja osoitti ovea. Vartijat ottivat kiinni Narian käsivarsista ja saattoivat hänet kovakouraisesti salista ulos.

Naria ei yrittänytkään katsoa Marekin suuntaan. Hän olisi saattanut nähdä sotaherran kyyneleet.

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*