Tohtori Kenzien luusaha: Luku 3

Kirjoittanut: Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari (s. 1989) on outoon historiaan ja epäilyttävään kulttuuriin erikoistunut kriitikko-toimittaja. Hänen novellejaan – myös raatojen aiempia seikkailuja – on julkaistu lehdissä ja antologioissa, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyy Kustannus Helmivyöltä alkuvuodesta 2017.

Novellin edelliset osat on julkaistu aiemmin Kosmoskynä-verkkolehdessä

 

LUKU 3

Vanha harmaa Chevrolet eteni pitkin Siperian huonosti hoidettuja maanteitä. Se oli ollut liikkeessä nyt kolme päivää lähes yhteen menoon, lyhyitä huoltoasemilla käyntejä lukuun ottamatta. Vain ajaja oli välillä vaihtunut, jolloin toinen mustatakkisista ristikaulaisista serkuksista oli päässyt syömis- ja lepovuoroon. Sisällä oli tarkoituksella niin kylmä, että he joutuivat käyttämään hansikkaita ajaessaan. Eivätkä he voineet välttyä kuiskauksilta, joita kuului takapenkin kanssa yhdistetystä tavaratilasta. He eivät useinkaan nähneet mitään, sillä kahden muun matkustajan erotti heistä kultainen verho. Mutta he kuulivat suuren osan käheiden äänien keskusteluista – siitäkin huolimatta, että auton hurina peitti paljon alleen.

”Niin se on, John-rakkaani”, Charlotta Qvellstierna sanoi aviomiehelleen, jota piteli sylissään. He olivat maanneet koko matkan lähes samassa asennossa, sylikkäin. ”Tällainen tärisevä, meluisa polttomoottori on korvannut höyryvoiman lähes kaikkialla. Eikä lämmittäjiä enää tarvita.”

John Torrington ajatteli elämänsä neljää viimeistä vuotta – kuudestatoista kahteenkymmeneen – jotka hän oli viettänyt Royal Navyn ensimmäisten höyrylaivojen pannuhuoneissa lyömässä koksia tulipesään. Ja miten ylpeä hän oli ollut saatuaan ylennyksen kersantiksi ja päästyään tutkimusmatkalle tarkoitetun raskastekoisen laivan ylilämmittäjäksi. Hän muisti tulen polttavan hehkun ja hiilten säkenöinnin, vaikka olikin ollut lämpötilaltaan alta nollan jo moninkertaisesti useamman vuoden ajan kuin oli koskaan ollut elossa. Tavallaan hän piti matkustamisesta luonnottoman nopeasti liikkuvalla öljykäyttöisellä vaunulla, mutta…

”Niin sanottu kehitys on pilannut maailman”, Charlotta julisti ties kuinka monennen kerran. ”Yhdessä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kanssa – ja ne kaksi sopivatkin hyvin yhteen. Niiden kahden yhteisen lopputuloksen näkee missä hyvänsä kaupungissa. Rumia ja sieluttomia laatikoita vieri vieressä, asfaltin erottamina, ja kaduilla aivan sama ihmisten ulkonäön kohdalla. Kaikilla on jotain, mutta kenelläkään ei ole mitään arvokasta. Ei mitään tarpeiden tyydyttämisen yläpuolella. Siinä näkee, että elämä ja sen ylläpitäminen häiritsevät kaikkia korkeampia toimia.”

Charlotta silitti Johnin päätä.

”Sinä, rakkaani, olet poikkeus säädyssäsi. Sinussa on sellaista älyä ja herkkyyttä pinnallisen karkeuden takana, että olin luullut sen olevan täysin mahdotonta tavalliselle merimiehelle.”

John painoi päänsä Charlottan kaulalle, kuihtuneita rintoja vasten, ja hyväili toisella kädellään hänen hiuksiaan.

”Mutta oikeastaanhan juuri muutos on niille luontaista”, Charlotta sähähti. ”Elikoille. Niiden ruumis muuttuu koko ajan. Entropiaksi sitä sanotaan – jatkuva muutos, ja aina huonompaan suuntaan. Kohti epäjärjestystä. Siinä maailmanjärjestyksessä me raadot olemme poikkeus – ”

”Sillä me pysymme aina samanlaisina”, John sanoi ja hymyili Charlottalle. Mikä tarkoitti sitä, että hän nosti irvistävään asentoon kuivuneita suupieliään hieman ylöspäin. Hän osasi Charlottan opit ulkoa.

Ratissa parhaillaan istuva Misha tiesi hänkin hyvin, mitä Pyhä Charlotta Kuusamaniemeläinen opetti. Kun hänen sukunsa ja muutama muu perhekunta – vainottu oikeauskoisten lahko, joka oli elänyt isonvihan ajoista lähtien vain pari kilometriä Kuusamaniemestä etelään – oli sattunut löytämään kuusamaniemeläiset, he olivat heti tunnistaneet nämä elävää ihmistä korkeammiksi, pyhiksi olennoiksi. Maanpäällisiksi enkeleiksi, jotka olivat onnistuneet pääsemään eroon elävän elämän kiroista. Mitä kauemmin Misha oli viettänyt aikaa Kuusamaniemessä Pyhien Charlottan ja Johanneksen palvelijana, sitä syvemmin hän oli alkanut halveksia itseään. Omaa heikkoa ja eläimellistä ruumistaan, joka tarvitsi ruokaa vain sulattaakseen sen ja työntääkseen jätteet ulos, ja jonka täytyi tuhlata monta tuntia vuorokaudessa vain nukkumiseen. Elikko. Sitä hän ja muut elävät totisesti olivat. Aivan toista kuin nuo jalot raadot, joiksi Pyhä Charlotta kutsui ylpeästi itseään ja aviomiestään.

”Elikot vihaavat meitä”, Charlottan ylväs ääni kuului kultaverhon takaa. ”Eikä tarvitse ihmetellä miksi. Kun me ylimykset hävisimme taistelun demokratiaa vastaan, elävän ruumiin sokeista tarpeista tuli korkein hyve ja niihin puuttumisesta harhaoppia. Tarpeet ovat jotain, mitä voi luonnontieteellisesti mitata, ja näin yhteiskunnan voi järjestää rationaalisesti niiden pohjalta. Mutta me! Me raadot, jotka vain haluamme emmekä tarvitse – joiden halut mitataan korkeammilla mittareilla kuin matematiikalla! Mikä oikeutus meillä on olemassaolollemme tässä maailmassa?”

”Kuinkakohan moni avattavaksi joutuva ruumis mahtaa todella olla tällainen raato kuin me?” John kuului puuttuvan puheeseen. Misha kiinnitti tähän huomiota, sillä sitä ei tapahtunut usein. Yleensä Pyhä Johannes Mätänemätön vain kuunteli puolisonsa saarnoja.

”Kuinka helvetin montaa raatoa tälläkin hetkellä leikellään osiin veitsillä ja sahoilla niin kuin he olisivat pelkkiä lihakimpaleita? Tai jumal’auta, kaikki jotka on tungettu kaiken maailman näyttelyihin lukkojen taakse…”

”Rauhoitu, kulta pieni. Älä kiroa. Me olemme toisenlaisia kuin elikot, olemme olemassa toisella tavalla – eikä se mahdu heidän aivopuuron tukkimiin päihinsä, että joku voisi elää toisella tavalla kuin he ja silti elää. Ja he ovat uteliaita, siis perisynnin riivaamia. Heidän on vain saatava tietää, keinolla millä hyvänsä. Minä en ole koskaan uskonut, että ihmisen on hyvä tietää liikaa.”

Siinä, maatessaan Charlottan vieressä, John tunsi äkkiä taas olevansa omassa arkussaan ja miten tohtori Kenzien luusaha leikkasi tietään hänen rintalastansa läpi. Ehkä se johtui siitä, että myös polttomoottorin kuljettama vaunu tärisi ja sen takatila oli suljettu. Joka tapauksessa muisto sai hänet säpsähtämään, riistäytymään Charlottan sylistä, nostamaan kätensä kuin lyöntiä varten.

”Voi kultaseni”, Charlotta sanoi lempeästi. Hän ei ollut säikähtänyt – hän oli tottunut näihin äkkinäisiin paniikkikohtauksiin, vaikka niitä olikin ollut vuosi vuodelta vähemmän. John vaipui takaisin hänen syliinsä, ja Charlotta silitti hänen päätään ja kuiskaili hänen korvaansa niin helliä sanoja kuin pystyi varoen koskemasta rintakehän arpiin. Se saattaisi pahentaa ahdistusta.

John makasi pitkän aikaa hiljaa Charlottan sylissä kuin olisi ollut todella täysin kuollut.

”En voi edes kuvitella, millaista se oli”, Charlotta kuiskaili. ”Et ole koskaan kertonut.”

”En halua”, John sanoi. Tohtori Kenzien kasvot vaipuivat hitaasti pinnan alle hänen mielessään.

Vähitellen kaksi kuivunutta ruumista kietoutui yhä tiukemmin toisiinsa. Kylmät kädet harhailivat hameenhelmojen alle, luiset sormet availivat housujen nappeja. Kuollut tunnoton liha hankautui toista vasten.

”Sinä olet niin hyvä”, John kuiskasi. Hän ei edes muistanut, miltä tuntui olla kiihottunut, mutta Charlottan kosketus tuntui miellyttävältä. Kuten ennenkin. Ja hän halusi tehdä Charlottalle yhtä hyvää ja olla hänen lähellään. He tunsivat toistensa kehot läpikotaisin. Niin lukemattomat kerrat he olivat kosketelleet toisiaan jättämättä yhtäkään paikkaa salaiseksi rakkaimmalta.

Misha seurasi kaikkea peruutuspeilistä tahtomattaankin. Hän oli monet kerrat aiemminkin nähnyt synnittömän rakkauden tekoja. Charlotta saattoi sitoa Johanneksen vuoteeseen helminauhoilla ja istua varovasti hänen kasvoilleen tai kovaksi jäätyneen elimen päälle, tai Johannes saattoi sormillaan, nenällään ja jalkovälin jääkalikallaan osoittaa huomiota Charlottan jokaiselle aukolle samaan aikaan ja vuorotellen – se oli silti kaunista, herkkää ja puhdasta. Misha oli nähnyt raatojen näivettyneet kehot vaatteitta, ja se oli saanut hänet yhä enemmän halveksimaan omaa ruumistaan, löysää ja pehmeää ja nesteitä valuvaa. Ja raatojen rakkauden äänet eivät olleet sellaista kuvottavaa sikamaista voihkintaa ja pehmeän lihan lätinää kuin elikoilla. Se oli hiljaista huokailua, kuivien kurkkujen aikaansaamaa kehräävää ääntä, loputtomia rakkaudentunnustuksia.

Olet niin kaunis ja ihana. Maailman kaunein. Haluan pidellä sinua. Tahdon sisääsi. Tahdon sinut sisääni. Mitä tahdot minun tekevän sinulle, rakkaani?

Eivätkä raadot edes hävenneet, vaikka varmasti tiesivät Mishan näkevän tai kuulevan. Eihän heillä ollut mitään hävettävää paratiisimaisessa tilassaan. Häpeä kuului elikoille.

Tie muuttui yhä kapeammaksi ja kapeammaksi. Ei ollut enää pitkä matka. Vihdoin heidän edessään kohosi jyrkkä mäki, jonka laella seisoi pimeä rakennus – tutkimusasema. Täysikuu hehkui taivaalla sateenkaarenvärinen sädekehä ympärillään, linnunrata näkyi epätavallisen selkeänä.

”Ei siellä taida mitään vartijoita olla”, Mishan serkku sanoi katse luotuna rakennuksen siluettiin. Kultaverho kahahti hänen takanaan.

”Minä menen sinne”, Pyhän Johannes Mätänemättömän karhea hiljainen ääni kähisi. ”Yksin.”

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*