Tohtori Kenzien luusaha: Luku 5

Kirjoittanut: Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari (s. 1989) on outoon historiaan ja epäilyttävään kulttuuriin erikoistunut kriitikko-toimittaja. Hänen novellejaan – myös raatojen aiempia seikkailuja – on julkaistu lehdissä ja antologioissa, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyy Kustannus Helmivyöltä alkuvuodesta 2017.

Novellin edelliset osat on julkaistu aiemmin Kosmoskynä-verkkolehdessä

 

LUKU 5

John Torrington makasi sidottuna tutkimuspöydällä, jalat anteliaasti levällään professori Warren Kenzien nimenomaisesta käskystä. Kenzie veti sivummalla kumihanskat käteensä ja astui sitten pöydän viereen.

”Ympäri käydään, yhteen tullaan”, hän sanoi hymyillen. ”Sinun avaamisesi oli äärimmäisen palkitseva kokemus aikoinaan. Mikä olisikaan hienompi tapa päättää ura ja vetäytyä eläkkeelle kuin palata saman työmaan ääreen?”

Kenzien ääni oli tismalleen samanlainen kuin 30 vuotta sitten. Vanhentunut hän tietenkin oli, hiukset olivat harmaantuneet ja kasvonpiirteitä peitti ryppyjen verkosto. John käänsi päätään poispäin. Hän oli tapellut vastaan mielipuolisella raivolla, kun hänet oli sidottu nahkaremmeillä, mutta turhaan. Ja nyt, kun Kenzie painoi kumihansikoidun kätensä hänen rintakehänsä arvelle, John alkoi taas pyristellä irti epätoivoisena. Kenzie löi häntä kasvoihin.

”Paikoillasi! Sehän on aivan hullu!”

Kenzie otti sakset ja repi Torringtonin mustat samettihousut auki, niin että kuollut nuorimies jäi makaamaan täysin alasti.

”Älä koske minuun, et saatanan elikko koske minuun…” Torrington sähisi.

”Tuki sen suu”, Kenzie sanoi tyynesti Fryelle. ”Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista, kun teen työtäni.”

Frye tunsi joutuneensa jonkinlaiseen tutkimusavustajan osaan – aivan kuin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Hän kietoi taskuliinansa suukapulaksi irvistävien hampaiden väliin ja varoi tulemasta purruksi. Hänen silmänsä kohtasivat ohimennen Torringtonin silmät. Niissä ei näkynyt kyyneliä, mutta ne olivatkin kuivuneet. Kuivuneet siihen yhteen ainoaan ilmeeseen.

Kenzie veti suojuksen kasvoilleen. Selkä suorana, kuin maailman valtias, hän kohottautui seisomaan tutkimuspöydän viereen.

”Nyt minä selvitän sen, kuinka kuolleet – tuhatkin vuotta haudassa maanneet – voivat liikkua ja puhua. Minä todistan, kuinka väärässä kaikki muut ovat olleet ihmisruumiin toiminnasta. Ja sinä saat toimia todistuskappaleena! Sinä, joka alun perinkin nostit minut maailmanmaineeseen! Myönnän, että sinua voisi yhä luulla eläväksi, oikeaksi ihmiseksi – mutta se on vain taidokas luonnonolojen luoma illuusio. Sinä et elä! Et tunne, et ajattele! Minä olen avannut sinun pääsi, tuosta noin, ja katsonut kallosi sisään. Sinulla ei ole siellä muuta kuin epämääräistä rakeista nestettä.”

Kenzie löi Torringtonia uudestaan kasvoihin. Frye yskähti taaempaa.

”Warren, mitä jos nyt ryhdyttäisiin töihin?”

Kenzie ei vaikuttanut kuulevan. Kiihkeästi hän tuijotti suoraan Torringtonin silmiin.

”Olet raato. 88 paunaa viktoriaanista pakastelihaa. Et mitään muuta. Minä olen avannut sinut. Minä tiedän täsmälleen, paremmin kuin sinä itse koskaan, mitä sinun sisälläsi on: puoliksi hajonneita elimiä. Minä ja kokenut tutkimusryhmäni analysoimme sinut läpikotaisin, teimme löydösten pohjalta johtopäätöksemme harkitulta asiantuntijapohjalta. Ruumiinavausraporttisi on yliopistolla, kenen tahansa luettavana. Ja nyt minä aion silpoa sinut oikein kunnolla! Tuossa veitset ja sahat ovat valmiina, teroitettuna sinua varten! Minä leikkaan sinun kuivettuneen jäätyneen lihasi suikaleiksi – katsotaan sitten, kuinka elävältä näytät!”

Kenzie löi taas. Hänen toinen kätensä tunnusteli Johnin reisiä.

”Olen joutunut poistamaan yhteystietoni yliopiston verkkosivuilta. Arvaas miksi? Koska kaiken maailman hullut kirjoittavat yhä edelleen minulle ja kyselevät sinusta! Sinun vartalostasi ja miltä ihosi tuntuu! Joskus he vielä kuvailevat yksityiskohtaisesti fantasioitaan sinusta. Koska sinä olet muumio ja silti melkein kuin elävä nuorimies; molempien maailmojen parhaat puolet! Niin. Elottomat kohteet kuuluvat aina jollekulle. Sinä olet minun… minun…”

Vetäessään elintään esiin housuistaan Kenzie ei huomannut, että Frye oli kadonnut huoneesta. Sisukset turtana nuorempi tutkijatohtori oli kulkenut käytävää pitkin kohti tutkimusaseman pääovea ja kytkenyt yhdellä kädenliikkeellä kaikki hälyttimet ja kamerat pois päältä. Hän jätti pääoven lukitsematta, samoin tutkimushuoneen oven palatessaan sinne.

Warren Kenzie oli siinä vaiheessa napittanut taas housunsa ja järjesteli parhaillaan elektrodeja.

”Haluatko sinäkin vähän kylmää ja tiukkaa lihaa?” Kenzie sanoi Fryelle ja nauroi. ”Siitä vain.”

Frye seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä.

”Kyllä minä arvasin, miksi jouduit lähtemään ensimmäisestä työpaikastasi”, Kenzie sanoi ja naurahti myötätuntoisesti. ”Ei sinun tarvitse hävetä. Kaikkihan sitä nyt joskus kokeilevat. Se on täysin inhimillistä. Kuka tätä alaa muuten jaksaisikaan? Se on vähän niin kuin kuormasta söisi.”

Hän iski silmää.

”Ei vain pidä jäädä kiinni.”

Frye otti muutaman raskaan askelen tutkimuspöydän viereen. Siinä John Torrington makasi. Hänen alaston ruumiinsa oli Fryen silmien edessä avoimena kuin hekumallisimmissa fantasioissa, ja Frye tunsi elimensä jäykkenevän niin kovaksi, että se teki melkein kipeää. Hänen himoava katseensa pyyhki pitkin kuihtunutta mutta silti lihaksikasta pientä vartaloa ja pysähtyi kasvoihin. Torrington oli kääntänyt päätään hieman sivulle, ja Frye tajusi, että hän yritti hieroa hopeankuultavaa nestettä pois kasvoiltaan.

”Eikö pakasteliha maistukaan?” Kenzie sanoi parin äänettömän minuutin kuluttua. ”No, ryhdytään sitten töihin. Laita elektrodit paikoilleen.”

Frye oli juuri asettamassa paikalleen kolmatta elektrodia, lähelle rintakehän arpea, kun hän kuuli oven avautuvan. Kenzie huudahti. Välittömästi Fryen korvia repäisi laukaus, ja hän maastoutui sekunnissa tutkimuspöydän taakse. Kädet kasvoillaan hän kyyhötti lattiaa vasten, kun revolveri laukesi toisen kerran. Kun Frye rohkeni kurkistaa sormiensa välistä ja kohottaa päätään, hän näki luurankomaiseksi muumioituneen naisen, joka seisoi keskellä huonetta yllään pitsimekko ja paljon koruja. Nainen osoitti revolverilla Kenzietä, joka oli lyyhistynyt huoneen nurkkaan. Tämän paidanetumus värjäytyi koko ajan yhä punaisemmaksi.

”Sen kun tapat minut”, Frye kähähti. ”Olen sen ansainnut.”

Muumionainen kääntyi ja osoitti vuorostaan Fryeta aseellaan. Frye sulki silmänsä ja odotti luodin repivän hänen kallonsa tai rintakehänsä halki.

Sitä ei tapahtunut. Frye avasi silmänsä ja näki naisen yhä osoittavan häntä revolverilla. Samalla tämä kuitenkin penkoi työkalupakista esiin veitsen ja leikkasi Torringtonin siteet poikki. Välittömästi muumiopoika nousi pöydältä ja kietoi kätensä naisen ympärille, ja tämä vastasi halaukseen vapaalla kädellään.

”Kulta pieni, sano että olet kunnossa”, silmätön naisolento kuiskasi. ”Jos ne tekivät sinulle jotain, minä hirtän ne omiin suoliinsa, voi oma rakkaani…”

Luinen sormuskäsi hyväili nuorukaisen päätä. Frye erotti hiljaista kehräävää ääntä, joka tuli noista kahdesta kuolleesta. Joskus he olivat olleet ihmisiä, sellaisia kuin Nicholas Frye ja Warren Kenzie… mutta olivatko yhä? Ja jos eivät, mitä he olivat? Frye ei osannut sanoa. Hän kuuli Kenzien voihkaisevan hiljaa lattialla. Torrington käveli tämän luokse.

”Minusta tuntuu, että meidän pitää tehdä vähän tutkimuksia”, hän sanoi. Hänen käheä äänensä värähteli ilmiselvästä vihasta ja sen ruokkimasta ivallisuudesta. Fryen kurkkua kuristi.

”Pyydän kovasti anteeksi mitä teimme teille, kersantti Torrington”, Frye sai kuiskattua.

Kuollut nuorimies kääntyi, harppoi Fryen luokse ja tarttui pöydällä lojuvaan luusahaan. Hän kohotti suuren raskaan sahan kuin lyödäkseen, ja Frye kavahti. Mutta Torrington tarttuikin Fryeta hiuksista ja viilsi sahan terällä suuren haavan hänen otsansa poikki ja toisen pitkin hänen nenäänsä.

”Sinä painut helvettiin täältä”, Torrington kähisi. ”Ennen kuin ruhjon pääsi tällä. En halua nähdä sinua koskaan enää enkä kuulla sinusta ikinä mitään.”

Nicholas Frye kompuroi välittömästi ylös ja lähti juoksemaan kohti ulko-ovea pyyhkien verta silmiltään. Hän ehti kuulla, miten Warren Kenzie alkoi huutaa hirveällä äänellä, mutta ei jäänyt kuuntelemaan kauanko sitä kesti.

 

Epilogi

Vanhat tutut vuortenhuiput olivat yhä paikoillaan. Siitä huolimatta, että soturiprinsessa Yönsydän oli levännyt jäisessä haudassaan kokonaisia aikakausia; niin monta vuotta, että jopa jumalille se oli varmasti pitkä aika. Silti nyt, kun hän käveli lumista vuorenrinnettä pitkin maatuneet saappaanriekaleet jaloissaan, aikaa ei ollut tuntunut kuluvan lainkaan.

Hänet oli tuotu tänne itsestään liikkuvilla vaunuilla, hänen omasta elekielellä esitetystä pyynnöstään. Koko matkalla Yönsydän ei ollut edes yrittänyt sanoa mitään, vain tuijottanut silmättömillä kuopillaan eteensä. Hänen vierellään olivat ne kaksi hänen kaltaistaan – mutta silti niin erilaista – maanneet sylikkäin. Vaikkei Yönsydän ollut käsittänyt yhtä ainoaa sanaa, hän oli silti ymmärtänyt, että koristeellinen nainen oli lohdutellut mustanenäistä nuorta miestä. Samaa, joka oli vapauttanut Yönsydämen vankeudesta ja yrittänyt kostaa raakalaisille. Yönsydän ei ollut voinut olla näkemättä nuorukaisen arpia – suurempia ja erilaisia kuin mitkään taisteluhaavat – ja miettimättä, mitä kaikkea tämä oli joutunut kokemaan. Varmasti vielä enemmän kuin hän. Silti nuorimies ei ollut vaikuttanut aidosti murtuneelta. Yönsydän tunnisti toisen soturin nähdessään sellaisen.

Yönsydän kiipesi rinnettä pitkin, kunnes löysi tutun sisäänkäynnin. Luola oli ollut pitkään autiona, mutta ei Yönsydän kaivannutkaan mitään muuta kuin paikan, mihin jäädä ainakin joksikin aikaa suojaan. Hän ei halunnut ajatella maailmaa, joka oli ulkona. Maailmaa, joka oli täynnä sellaista, jota hän ei koskaan kykenisi ymmärtämään. Eikä oikeastaan halunnutkaan. Hän oli jäänyt elävien ja kuolleiden maailmojen välille, ja hänen oli vain totuttava olemaan sellainen kuin oli. Oliko se jumalten siunaus vai rangaistus? Siitä hän vielä ottaisi selvää. Jonain päivänä.

Yönsydän kävi makuulle luolan perälle. Hän kuunteli tuulen huminaa kallionhalkeamissa, etäisiä lintujen huutoja, ja saattoi hetken kuvitella, että aika oli pysähtynyt hänen ympärillään. Nyt hän halusi vain olla rauhassa.

 

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*