Tuntureilla on salaisuutensa

Isän suuri ja lämmin käsi laskeutui Hillan olkapäälle. Puristi.

– Kyllä tästä selvitään.

Hilla katseli maahan. Keltaiset kumisaappaiden kärjet erottuivat kirkkaina varpujen täplittämää maata vasten. Vasen saapas hiersi, nyt jo paikoillaan ollessakin.

Päätä ei tehnyt mieli kohottaa. Sade putosi silloin kasvoille, tunkeutui silmiin ja esti näkemästä edes omaa kättä kasvojen lähellä.

He seisoivat tunturin rinteellä, jossakin Hetan ja Pallaksen välissä, lukemattomien pikkupolkujen solmukohdassa. Edellisestä mökistä oli lähdetty aamulla. Toiseen oli matkaa koko päivän kävelyn verran.

Hilla nielaisi. Kasvoja oli turha pyyhkiä kuivaksi, mutta hän yritti silti. Hän katsoi isäänsä. Isää, joka aina ennen oli kulkenut erehtymättä. Jänkät ja vaellukset. Kalareissut ja telttaretket. Ja Hilla hänen perässään, pelkäämättä, luottaen siihen, että isän kanssa löytäisi aina perille.

Niin olisi käynyt nytkin, ilman sadetta. Jossakin kohdassa keskipäivää taivas oli mennyt mustaksi. Pian sen jälkeen oli langennut kaatosade, joka peitti koko maailman pimeään. Isä, joka aina käveli edellä varmoin askelin, alkoi pysähdellä. Kuksan tasainen heilunta Hillan silmien tasalla alkoi epäröidä useammin ja useammin.

Nyt he olivat tässä, puolivälissä tunturin rinnettä. Isä oli pysähtynyt ja Hillan vatsaa väänsi.

– Taitaa olla tauon paikka, isä sanoi.

Hilla vilkaisi isää. Isä tarttui Hillaa käsivarresta.

– Mennään tänne.

Hilla käveli isän perässä pois polulta, ison kelomännyn alle. Siellä oli kaksi kantoa suurien kivien kainalossa.

Isä kaivoi reppua ja antoi suklaata. Hilla haukkasi palan ja istui hiljaa. Hän yritti nähdä sateen lävitse, etsiä jostakin merkkinauhaa tai väriä, jonka Hilla tiesi kertovan oikeasta reitistä.

Turhaan. Mitään ei näkynyt.

Hilla tiesi, että isällä ei ollut karttaa. Sitä ei koskaan tarvittu, isä osasi kulkea eksymättä kuin eläin. Hän ei uskaltanut sanoa ääneen sitä, mitä pelkäsi. Isällä ei ollut aavistustakaan siitä missä he olivat.

He saattoivat olla missä vain, kaukana poissa tutulta vaellusreitiltä.

 

He istuivat niin kauan, että Hillan alkoi tulla kylmä. Kylmä hiipi ylös selkään, kiersi vatsassa, sai kädet kömpelöiksi. Hilla aivasti. Isä hätkähti ja vilkaisi häntä.

– Sinä vilustut.

Isä katsoi ympärilleen ja taas Hillaan.

Yhtäkkiä jostain läheltä kuului ääntä. Puhetta. Hilla jännittyi, pinnisti kuuloaan. Kyllä. Puhetta se oli. Lämpö hulahti Hillan lävitse. Hän nousi ylös.

– Apua! Hilla huusi tuuleen niin lujaa kuin jaksoi.

Hillan helpotukseksi myös isä nousi. Isä ei ääniä kuullut, mutta hänellä oli hyvä näkö. Isä sieppasi repun maasta, tarttui Hillaa kädestä ja lähti viemään puolijuoksua. Hilla kuuli selvästi, että edellä oli kaksi ihmistä. Hän ei saanut selvää kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta jotkut puhuivat heidän edellään sateessa.

Hilla pinnisti näkönsä äärimmilleen, yritti vilkuilla seinänä putoavan sateen lomasta. Hän erotti ajoittain edellä tumman hahmon, joka liikkui. Ihmisen selkä, Hilla ajatteli ja kiihdytti tahtia.

Hilla ei kyennyt liikkumaan riittävän nopeasti, ei vaikka juoksi ja huusi aina välillä edellä liikkujille. Sade kohisi ja tuuli vinkui niin lujaa, että Hilla arveli sen peittävän hänen äänensä.

Edellä kulkijat jatkoivat pysähtymättä, puhuivat välillä ja näkyivät koko ajan tummina hahmoina hämärän lomassa. Juuri Hillan huomatessa miten kipeä hänen toinen jalkansa oli ja miten häntä väsytti, äänet lakkasivat.

 

Hän pysähtyi. Kurkkua kuristi. Edellä kulkijat olivat kadonneet, juuri kun Hilla oli ajatellut heidän jäävän odottamaan. Hän vilkaisi isää, joka seisoi liikkumatta paikoillaan.

– Heitä ei tarvita enää.

Isä osoitti eteenpäin. Siellä, juuri ja juuri Hillan näkyvillä, pilkotti tuvan katto. He kävelivät pysähtymättä kohti suojaa sateelta, tuulelta ja kylmältä.

Hilla katsoi isää.

– Minne ne juttelijat menivät?

Isä pysähtyi ja katsoi Hillaa silmiin.

– Tuntureille. Niillä on salaisuutensa. Nämä olennot tulevat avuksi, kun heitä huvittaa, mutta ei mietitä niitä nyt.

Hän lähti liikkeelle, kohti harmaata seinää aivan lähellä.

– Pitää saada tulet, ennen kuin vilustut, isä sanoi.

Ovi aukesi eräkämpän pölyiseen hämärään. Hilla katsoi kamiinan vieressä valmiina seisovaa kuivaa puupinoa. Poskelle kierähti ensimmäinen kyynel selviämisen itkusta.  Hän muisti isän vuosia jatkuneen, usein ärsyttävän jankutuksen siitä, miten erätupiin oli tärkeää aina jättää sytykkeitä ja kuivat puut. Nyt Hilla ymmärsi, mitä isä oli tarkoittanut.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*