Artikkeli on samaa sarjaa Kosmoskynässä 1/2021 julkaistavan Jari Olavi Hiltusen artikkelin Galaktinen runousoppi jäljittää J. R. R. Tolkienin, George R. R. Martinin ja J. K. Rowlingin tähtipolkuja kanssa.
Voisiko kirjallinen valo loistaa kirjailijalta toiselle kirjailijalle, kuin tähdeltä toiselle? Tätä teoretisoi ns. galaktinen runousoppi, jonka ideaa olen luonnostellut maaliskuussa 2020 ilmestyneessä kirjassani Romuluksen sielu – Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille (Warelia 2020).
Kirjallisen valon äärellä me ihmiset olemme vastaanottimia, jonka tulkitsemme kirjallisen merkkijonon merkityksiä. Romuluksen sielussa kävin läpi viisitoista klassikkokirjailijaa, joiden kautta tein viisi tähtipolkua kirjailijalta toiselle. Galaktisen runousopin lähtökohtana oli löytää yhtäältä klassikoita toisessa potenssissa eli klassikoiden klassikoita ja toisaalta aiheita, jotka ovat kulkeneet pitkän aikamatkan menneisyydestä jopa nykypäivään saakka.
Katsotaan seuraavaksi lähemmin kolmea spekulatiivista fiktiota kirjoittanutta klassikkokirjailijaa, millaisia heidän tähtipolkunsa kirjallisuushistoriassa ovat olleet. Kaikkien spefi-kirjoittajien taustalta löytyy kaksi antiikin kirjailijaa Homeros ja Aisopos, jotka tavallaan antoivat ”luvan” myös myöhemmille kirjailijoille kirjoittaa mielikuvituksellisesti. 1500-luvulla elänyt François Rabelais puolestaan osoitti jälkeensä tulleille kynämiehille ja -naisille, miten kirjoitetaan mielikuvituksellisia, kokeilevia kaunokirjoja jättiläisistä ja muista yliluonnollisista olioista.
Aisopos
Faabeli oli yksi maailman vanhimmista kertomuksen lajeista. Faabeli (lat. fabula, ”tarina”) oli vertauskuvallinen, yleensä moraalisen opetuksen sisältänyt kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Se puettiin usein eläinsadun muotoon, jossa eläimille tai kasveille annettiin inhimillisiä piirteitä. Faabeli kehittyi runomuotoiseksi ensimmäisinä ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina.
Faabelien klassikko Aisopos pääsi maailmankirjallisuuden historiaan erikoisilla eläinfaabeleillaan. Hän jäi historiallisena henkilönä legendaariseksi mysteeriksi. Miehen arvioidaan eläneen noin 620–564 eKr.
Aisopoksen tarinoissa eläinhahmot laitettiin ajattelemaan ja toimimaan inhimillisin tavoin. Faabelit olivat opettavaisia kertomuksia eläimistä, kasveista, ammatinharjoittajista, jumalista, luonnonilmiöistä ja taivaankappaleista. Eläimet puhuivat ihmismäisesti, ja niillä oli ihmismäisiä hyveitä ja paheita. Faabelit koettelivat eläimiin liittyneitä stereotypioita: koskaan ei tiennyt, mitä tapahtui, kun esimerkiksi petomainen susi kohtasi lauhkean lampaan.
Galaktisen runousopin kannalta Aisopos loistaa yhä taivaallamme sellaisenaan, koska hänen nimiinsä laitettua faabeleita käytetään edelleen moraaliopetuksessa ja lapsille tehtyjen satujen, näytelmien ja sarjakuvien pohjana. Faabeleita kirjoittivat Aisopoksen lisäksi mm. Demetrios Falenronlainen, Phaedrus ja Babrios.
Faabeleissa kohtasivat usein tasaparittomat olennot, kuten kärpänen ja muuli tai hyttynen ja sonni. Kertomuksissa korostui kuitenkin ihmismäinen ajatuksen juoksu. Faabelien loppuun lisättiin yleensä lyhyt luonnehdinta tekstin opettavaisesta sisällöstä, jossa samalla tiivistettiin tarinan moraalinen opetus.
Faabelit muuttuivat merkittävästi keskiajalla. Alun perin Aisopoksen faabeleiden eläimillä ei ollut identiteettiä eikä sen kummempaa sielunelämää. Jostakin syystä ne personoitiin keskiajalla. Faabeleissa riitti vuosisatojen perintönä kulkenutta kansanviisautta. Ovelimmat pärjäsivät, koska osasivat asettua tilanteisiin kyseisen tilanteen ehdoin.
Aisopoksen faabelit olivat usein raakoja, armottomia ja pahanilkisiä. Alun alkaen niitä ei ollut tarkoitettu ollenkaan lasten luettaviksi. Aikuisille faabelit tarjosivat moraalisia pähkinöitä ja hauskoja parodioita. Niissä on siis mukana aimo annos viihdettä. Moraali oli tärkein faabelien kerronnallisista elementeistä. Sen pohdiskelu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan uudessakaan spefi-kirjallisuudessa.
Homeros
Antiikin kreikkalaisten runous oli varsin vapaata mielikuvituksen leikkiä mutta silti terveen järjen alle alistettua. Runoilijat ja näytelmäkirjailijat saivat esittää hyvinkin mielikuvituksellisesti ja fantastisesti, mutta jokin mieli, järki tai punainen lanka täytyi jutun pohjalta löytyä. Muuten tarina ei lähtenyt lentämään kansan suussa kohti myöhempiä aikoja.
600-luvulla eKr. elänyt Homeros oli maailmankirjallisuuden ensimmäisiä spefi-kirjoittajia muotoillessaan Troijan sodasta kertoneeseen Iliaaseen jättiläisiä ja puolijumalia. Fantastisena kirjoituksena Odysseia oli vielä mielikuvituksellisempi sisältäessään noitia, kyklooppeja, seireenejä ja muita kummallisia henkilöhahmoja.
Homeroksen fantastiset aiheet, tarinat ja henkilöt säväyttivät tarunhohtoisuudellaan jo antiikin aikoina. Muinaiskreikkalaisten jumalat olivat ammoisina aikoina astuneet korkeuksista ihmisten joukkoon, ottaneet näiden tyttäriä vaimoikseen ja siittäneet yliluonnollisia jättiolentoja. Iliaan ja Odysseian fantastisissa metakertomuksissa elettiin hurjassa kyklooppien maailmassa, jossa asui vuorenkoloissa toinen toistaan pelottavampia hirviöitä, vuorikentaureja ja muita eläinten ja ihmisten epämuodostumia. Homeroslaisessa tarumaailmassa ravintoketjun päässä oli ihmisen sijasta vielä pari muuta fantastista lenkkiä.
Ns. kulta-ajan myytti oli tärkeä myös Homerokselle. Muinaisessa maailmassa ero ihmisen ja muun luonnon välillä oli ollut niin pieni, että ihminen oli joka hetki ollut luonnon kanssa välittömässä yhteydessä. Eläimet olivat ihmisen veljiä, kukat hänen sisariaan, aivan kuin Raamatun alkukertomuksen paratiisissa.
Tulevien kirjailijoiden kannalta Homeroksen merkitys on kiintoisasti poukkoillut vuosituhansia. Myöhäisantiikin aikana kreikan kielen tuntemus ja samalla Homeroksen runouden tuntemus latinankielisessä lännessä heikkenivät. Hänestä on välillä vaiettu tarkoituksella, pakanataustaan vedoten.
Homeroksen runoja alettiin lukea uudestaan vasta Italiassa ns. renessanssiaikana 1400-luvulla. Sen sijaan kreikankielisessä Bysantissa, jossa antiikin kirjallisuus säilyi muutenkin parhaiten, runoja luettiin ja opetettiin ilman taukoja. Ensimmäinen painettu laitos Homeroksen teoksista julkaistiin vuonna 1488. Tänä päivänä Homeros on tärkein ikkuna muinaiskreikkalaiseen maailmaan, jossa ihmiset eivät eläneet vanhoiksi, sodan ja rauhan jaksot vuorottelivat tiuhaan tahtiin ja jumalien läsnäoloa ihmisten arjessa ja juhlassa romantisoitiin voimakkain säkein.
Rabelais
Renessanssikirjailijoista ranskalainen François Rabelais (1483–1556) oppi paljon homeroslaisesta liioittelusta: kun asiat kärjisti tappiinsa, silloin viimeistään lukija heräsi kirjailijan sanoman äärelle. Tämän opittuaan Rabelais teki itsekin veijariromaaniensa sankareista jättiläisiä tai muuten yliluonnollisia.
Varsin värikkään elämän munkkina ja lääkärinä elänyt Rabelais kirjoitti itsensä maailmankirjallisuuden historiaan viisiosaisella Pantagruel et Gargantua -romaanisarjallaan (1532–1564). Kirjailijana Rabelais oli kuin lääkäri, joka määräsi lukijoilleen valtavia annoksia naurua sille kauhistuttavalle sosiaaliselle pahoinpitelylle, joka raivosi kaikkialla. Ranskassahan elettiin 1500-luvulla kerettiläisvainojen aikaa, jolloin ihmisiä poltettiin uskonnollisista syistä viikoittain.
Pantagruel Dipsodien kuningas -teoksen (1532) esikuvana oli kansan suosima satukirja Gargantua-jättiläisestä. Mielikuvitus kutoi fantastisen sadun, jossa kertoja otti railakkaasti ja hauskasti kantaa uskontoon, politiikkaan, filosofiaan ja kasvatukseenkin. Rabelais’n motto korostui ylitse kaiken muun: nauru on paras lääke ja paras kasvattaja.
Pantagruelin ja sen jatko-osien sankari, Pantagruel-niminen nuori jättiläinen, opiskeli ensin akateemisen tutkinnon ja lähti sen jälkeen ystävineen pitkille valtameriseikkailuille. Näillä matkoilla Pantagruel ystävineen törmäsi jos jonkinlaisiin otuksiin, joita kirjailija oli sijoittanut vastaantuleville saarille. Puhuvat eläimet, kummitukset ym. oudot hahmot olivat Rabelais’lle tärkeitä. Pantagruelin jättiläisisä Gargantua oli kaukaisen Utopian kuningas, joka silloin tällöin otti kirjeitse yhteyttä poikaansa.
François Rabelais oli keskiajan jälkeisen ranskalaisen kirjallisuuden kiintotähti, jonka valosta myöhempien aikojen tekijät ovat etsineet tähtäyspisteitä. Ei liene olemassa merkittävää ranskalaista kirjailijaa, joka ei olisi suhteuttanut omaa tuotantoaan Rabelais’ta vasten. Hän on antanut tärkeän esikuvan myös Ranskan ulkopuolelle. Kirjailijan karnevalistista hörönaurua moni ei voinut aluksi sietää mutta taipui myöhemmin ymmärtämään Rabelais’n rehevää kerrontaa. Kokeellisena kertojana hän oli edellä aikaansa jopa vuosisatojen verran.
Lopuksi
Galaktinen runousoppi kyseenalaistaa perusajatuksen kirjallisuuden jaosta tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Totuus ja valhe, tieto ja puhdas fantasia sekoittuivat menneinä aikoina kiehtovaksi sekoitukseksi, jolle naureskellessaan lukija ei välttämättä edes miettinyt, mikä oli totta ja mikä ei. Eikä ollut niin väliksikään.
Esimerkiksi Rabelais kurkotti tässä ennemmin kauas menneisyyteen kuin uuden ajan suuntaan, jolloin faktan ja fiktion sekoittaminen keskenään muuttui kirjailijan kardinaalisynniksi. Kirjailija kysyi Pantagruelin kolmannen kirjan (1546) alkupuheessaan:
”Koska totuuden tavoittaminen on työlästä ja hankalaa, kysyn teiltä: jos olisin sekoittanut tähän viinipulloon kaksi osaa viiniä ja yhden osan vettä ja ravistanut hyvin, miten pystyisitte erottamaan ne toisistaan? Millä tavoin voisitte antaa minulle veden ilman viiniä ja viinin ilman vettä yhtä suurina osuuksina kuin minä ne sinne panin?”
Galaktisen runousopin myötä pohdin, olisiko kirjallisuus tehnyt ajan avaruudessa aatteellisia kärrynpyöriä eli olisivatko tietyt ajatuskehät pyörähtäneet kirjailijoiden mielikuvituksessa säännöllisin väliajoin. Myöhemmin vakuutuin: pyörä on keksittävä aika ajoin uudelleen, ihmisen muisti on monesti huono.
Toinenkin havainto tuli tehtyä vuosituhansien takaisesta kirjallisuudesta: Suurin osa menneestä sivistyksestä jäi sinne jonnekin piiloon, kiintotähtien taakse, kuin odottamaan rohkeita tutkimusmatkailijoita. Myös spefi-teokset heijastavat pitkälti vanhempaa valoa, loistetta entisiltä ajoilta, aikaa kestävistä ideoista ja menneestä suuruudesta.
Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuurijournalisti ja tietokirjailija.