Kolumni: Snorfarlaxissa minä naisen näin

J.T. KINNUNEN

Snorfarlaxissa minä naisen näin PDF

Hahmojen nimeäminen on viheliäisintä hommaa, mitä tiedän. Pitäisi olla iskevä kuin James Bond, sisältää piilomerkityksen kuten Token Black South Parkissa tai olla muuten vain ovela kikkailu kuten Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän Nick, jota kukaan hahmoista ei kutsu tämän oikealla nimellä (mistä Nick; nickname).

Anders Vacklin kirjoittaa Elokuvan runousopissa nimen paljastavan henkilön funktion. Nimi, vaikkakin tarinan myötä siihen liitetään uusia konnotaatiota, luo pohjan hahmolle. Jos lukijalle esitellään nuori nainen, joka on taitava taistelulajeissa ja atleettisen kaunis, tuskin kirjaa tulee kovin pitkälle luettua ennen kuin alkaa häiritä se tosiseikka, että nainen on nimetty Esteriksi. Ja kuinka harmittavan usein on tullut vastaan, erityisesti scifissä, Snorfarlaxeja, joiden kirjoittaja on ollut sitä mieltä, että extraterrestriaalisessa nimessä kuuluu olla konsonantteja kuin puolalaisessa sukunimessä konsanaan. Ikään kuin pään fyysinen lyöminen näppäimistöön ratkaisisi kaikki nimeämiseen liittyvät ongelmat.

Toki voi olla, että luen vain vääränlaista kirjallisuutta.

Jos taas otetaan vastakkainen ääripää, ei Reiskankaan tapaaminen Hyperionin pinnalla tunnu kovin uskottavalta. Suomi ja suomeksi kirjoittaminen asettaakin omat haasteensa verrattuna englantiin. Ray on aina uskottavampi kuin Reiska tai Pentti tai Seppo, oli tilanne mikä tahansa, mutta suomalaisen kirjoittamana englanninkieliset hahmot tuntuvatkin yhtäkkiä teeskentelyltä. ”Miksi se nyt Stephenistä kirjoittaa? Eikö se osaa suomalaisia nimiä?”

Mikä siis avuksi?

Ei ole olemassa kaavaa, jonka avulla saa rakennettua loistavan nimen kuin nimen, mutta voin kertoa mihin itse olen sortunut: kansallisuuksiin on nimittäin iskostunut tiettyjä stereotypioita. Itä-Eurooppalaiset ovat karuja ja karskeita, ranskalaiset pehmeitä, saksalaiset jäykkiä ja niin edelleen. Nimiä miettiessä on helppo valita haluamansa luonteenpiirteen stereotyyppinen kansalaisuus ja selata kyseisen maan vauvapalstoja, joissa luetellaan etunimiä (tai tilastokeskuksia, jos kyse on sukunimistä) ja valita niistä sen, jonka pystyy suomalaisittain lausumaan. Hanna, elokuva, jossa Eric Bana kasvattaa Suomen metsissä tyttärestään tappajan on hyvä esimerkki nimestä, joka toimii kahdella kielellä.

Toisaalta, voi huoli olla turhakin. James Bond kuulostaa hyvältä nimeltä, koska siihen tulee yhdistettyä 26 elokuvan ja 12 kirjan edestä mielikuvia, jotka sopivat vain Bondille. Siinä mielessä voisi ajatella, että teot loppupeleissä määrittelevät hahmon. Ehkä nimi kuulostaa alkuun tyhmältä siksi, että ei ole tekoja, jotka määrittelisivät hahmon. Ehkä Reiskakin voisi olla kuitenkin maailmanluokan naistenmies.

”Nimeni on Väänänen, Reijo Väänänen. Putkimies.”