Oma teksti painettuna kansien välissä, oikeana kirjana. Siinä haave, joka yhdistää monia kirjoittajia. Millä tavalla haavetta voisi lähteä toteuttamaan? Tässä artikkelissa neljä kirjailijaa kertoo omien kirjojensa julkaisupoluista ja antaa neuvoja muillekin.
Miten kirjat syntyvät?
Anni Nupponen harrasti kirjoittamista jo lapsena ja nuorena. Kun fantasiaromaanin Nainen ja kuningas käsikirjoitus alkoi syntyä vuonna 2003, Nupponen tunsi jo kirjoittaessa, että nyt hän oli kirjoittamassa oikeaa kirjaa.
– Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että kirjoitan tarinaa, josta todella voi tulla painettu kirja. Tunne oli huikea, siinä yhdistyi kristallinkirkas varmuus omista aikomuksista ja romaanimittaisen tarinan kerronnan opettelu tekemällä.
Nupponen tarjosi käsikirjoitusta useammalle kustantamolle. Suurista taloista tuli standardinmukainen, kopioitu hylkäyskirje. Nupponen oli kuitenkin päättänyt julkaista romaanin tavalla tai toisella, vaikkapa omakustanteena. Puolitutulta kustannustoimittajalta saatu perusteellinen palautekirje kannusti eteenpäin, vaikka kustannuspäätös oli kielteinen.
Nainen ja kuningas ilmestyikin omakustanteena ja sai heti menestystä osakseen voittamalla Kuvastaja-palkinnon vuonna 2008. Pienkustantamo Vaskikirjat julkaisi romaanista uuden painoksen, ja sittemmin Nupponen on jatkanut uraansa niin Vaskikirjoilla kuin osuuskuntamuotoisen Osuuskumman jäsenenä.
Toisin kuin esimerkiksi Nupponen, Heikki Hietala ei ollut koskaan varsinaisesti suunnitellut ryhtyvänsä romaanikirjailijaksi.
– Niinpä hämmästys olikin suuri, kun huhtikuussa 1996 tulin kirjoittaneeksi viisi sivua tekstiä otsikon ”chapter 1” alle, töissä kahvitauolla. Kirjani päähenkilöt ilmestyivät ruudulleni aivan Jäätteenmäen faksin lailla.
Ruuhkavuosien keskellä kirjan taustatyössä ja kirjoittamisessa kului 12 vuotta, kunnes englanninkielinen romaani Tulagi Hotel oli valmis. Syksyllä 2008 Hietala latasi romaanin HarperCollinsin Authonomy-palveluun, jossa se saikin yllättävää suosiota ja onnistui herättämään myös kustantamoiden huomion.
– HarperCollins tarttui siihen kahdesti, mutta ei kustannussopimuksen vaan agentti- ja print-on-demand-tuen muodossa. Palvelun kirjoittajien joukosta kuitenkin nousi sekä Tulagin englantilainen kustantaja Diiarts että sen yhdysvaltalainen kustantaja Pfoxmoor.
Englannissa Tulagi Hotel ilmestyi vuonna 2010, Yhdysvalloissa 2012. Myöhemmin Hietala pääsi Fingepress-kustantamon listoille, ja maaliskuussa 2016 ilmestyi novellikokoelma Filtered Light – assorted tales.
Jenny Kangasvuon esikoisromaani Sudenveri odotti julkaisuaan pitkään. Ajatus ihmissusitarinasta oli muhinut Kangasvuon päässä jo vuosia, kunnes teksti kasvoi romaanin mittaiseksi vuonna 2003 NaNoWriMon myötä. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs kustantamo kiinnostui käsikirjoituksesta, mutta juuri silloin elämässä olikin menossa niin raskas vaihe, ettei aika ollut oikea kirjan työstämiselle.
– Saman vuoden aikana erosin, kolme lähisukulaistani kuoli, ja päädyin käymään läpi isoisäni valtavaa jäämistöä puolen vuoden ajaksi. Se kuuluisa puhelu kustannustoimittajalta, jonka jälkeen yleensä ihmiset lähtevät ostamaan shamppanjaa, tuli kun olin junassa menossa mummuni hautajaisiin. Siinä kohden jouduin toteamaan, että esikoisromaanin julkaiseminen ei sittenkään ole elämäni tärkein asia, Kangasvuo muistelee.
Tekstille tuli kuitenkin uusi tilaisuus Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailussa vuonna 2011. Sudenveri sai kunniamaininnan ja kustannussopimuksen, ja vuonna 2012 kirja päätyi kansiin.
Elina Pitkäkangas on tuore esikoiskirjailija, jonka nuortenromaani Kuura ilmestyi Myllylahdelta huhtikuussa 2016. Käsikirjoituksen matka kirjaksi kesti kaksi ja puoli vuotta, ja matkan varrella Pitkäkangas sai paljon tukea muun muassa blogimaailmasta.
– Saatuani raakaversion valmiiksi ryhdyin selaamaan Internetin keskustelufoorumeita ja blogeja, joista etsin hyviä vinkkejä käsikirjoituksen editoimiseen. Erityisen innokkaasti kolusin esikoiskirjailijoiden kokemuksiin liittyvät kirjoitukset.
Tästä innostuneena Pitkäkangas perustikin oman kirjoittajablogin.
– Perimmäisenä haaveenani oli esittää lukijoilleni askel askeleelta, kuinka siirryn harrastajasta esikoiskirjailijaksi ja mitä ajatuksia romaanin julkaiseminen minussa kirjan eri vaiheissa herättää.
Bloggaamisen kautta Pitkäkangas löysi ensimmäiset koelukijansa, joiden avulla hän muokkasi Kuuran käsikirjoitusta. Kun teksti oli lähetetty kustantajalle, Pitkäkangas varautui pitkään odotusaikaan, mutta ”sydämentykytyksiä aiheuttava puhelinsoitto” tulikin jo alle kuukauden päästä. Edessä oli vielä jännittämistä ja tekstin muokkausta, mutta lopussa seisoi kiitos.
– Ryhdyin muokkaamaan tarinaa apinan raivolla, ja lopulta lähetettyäni Kuuran kustantajalle uudestaan alkusyksystä 2015 tarinalle näytettiin vihreää valoa ja sain kustannussopimuksen allekirjoitettavakseni.
Mikä sopii minulle?
Reittejä kirjailijaksi on siis selkeästi useita. Yksi perustavanlaatuinen valinta on jo se, millä kielellä kirjoittaa. Hietala valitsi englannin kielen kirjansa teeman vuoksi ja siksi, että kirja yksinkertaisesti lähti syntymään englanniksi. Kun aiheena oli Tyynen meren ilmasota lentotukialuksineen, sanastoakin oli paremmin tarjolla englanniksi kuin suomeksi. Lisäksi Hietalalle englanniksi kirjoittaminen on luontevaa, koska hänellä on englannin kielen maisterin koulutus ja pitkä kokemus käännösalalta sekä englanninkielisestä viestinnästä. Hän painottaa, ettei kannata lähteä väkisin kirjoittamaan tietyllä kielellä:
– Jos kielen valinta ei ole sisäsyntyistä, ei kannata yrittää väkipakolla, koska silloin tekstin rakenteestakin tulee pakotettua, eikä teksti juokse.
Mitä kannattaisi huomioida suomalaisen kirjoittajan, joka suunnittelee tekstien tarjoamista englanninkielisille markkinoille?
– Ulkomailla on pieniä boutique-kustantajia joka lähtöön. Olennaista on noille markkinoille mentäessä se, että osaa perustella heille, miksi kirja on hyvä tai novelleissa taikaa. He saavat satoja kirjaehdokkaita kuukaudessa, ja vain ne nousevat esiin, jotka osaavat koukuttaa kustantajan nopeasti ja tehokkaasti.
Hietala korostaa, että on hyvä kirjoittaa paljon englanniksi ja pyrkiä esimerkiksi kirjoittajaryhmien avulla parantamaan tekstejään, mutta vähintään yhtä tärkeää on lukea ahneesti kaikkea mahdollista.
Monelta osin samat neuvot pätevät kotimaisiinkin kustantamoihin. Pitkäkangaskin korostaa palautteen merkitystä. Hän neuvoo hiomaan käsikirjoituksen mahdollisimman valmiiksi ennen kustantamokierrokselle lähettämistä, mutta jossain vaiheessa on tehtävä päätös päästää irti.
– Taitavat koelukijat osaavat kyllä sanoa, milloin käsikirjoitus on valmis kierrokselleen ja milloin se kaipaa lisää viilausta, Pitkäkangas toteaa.
Nupponen neuvoo myös omakustannetta harkitsevaa kirjoittajaa käyttämään koelukijoita. Omakustannetta varten kannattaa hankkia kunnollinen kustannustoimittaja tai vähintään oikolukija.
– Kannattaa panostaa myös kanteen ja teettää ammattimainen taitto ja painatus!
Yhteisöllisyyttä kaipaavalle kirjoittajalle saattaa löytyä oma paikka ja mahdollinen julkaisukanava osuuskuntamuotoisesta kustantamosta. Nupponen kehuu, että yhteisö on painonsa arvoinen kultaa, koska tiettyjä ammatin aspekteja voi ymmärtää vain toinen kirjailija. Osuuskunnassa asioita ei tarvitse tehdä yksin.
Entä jos omakustanteen tai kustantamoille lähettämisen sijaan haluaakin kokeilla kilpailua? Kirjoituskilpailut ovat usein merkittäviä kirjailijoiden uralla, tavalla tai toisella. Nupponen on menestynyt useissa kirjoituskilpailuissa.
– Omakustanne-esikoiskirjailijalle Kuvastaja-palkinto vastasi suunnilleen lottovoittoa. Kilpailut tuovat näkyvyyttä ja antavat energiaa omaan työhön, Nupponen pohtii.
Kangasvuolle Teoksen romaanikilpailu tarjosi väylän esikoiskirjailijaksi, mutta myös novellikilpailut ovat olleet hänelle tärkeitä. Kilpailujen kautta on päässyt tutustumaan muihin kirjoittajiin, ja lisäksi kilpailut antavat selkeän ajankohdan, jota kohti kutakin tekstiä kirjoittaa.
– Olen äärimmäisen laiska, enkä välttämättä saisi tehtyä koskaan mitään ilman dediksiä.
Hietalalla on kokemusta englanninkielisistä kilpailuista. Vuonna 2010 hän voitti englantilaisen Flash500-novellikilpailun ensimmäisenä ei-natiivina kilpailun historiassa.
– Kilpailut ovat ihan hyviä, jos on mielestään päässyt sille tasolle, että kannattaa yrittää. Useimmissa on kuitenkin kilpailumaksu, ja ei sinne ihan ensiriipustuksella kannattane mennä.
Tämä artikkeli ilmestyy lähellä Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän romaanikilpailun deadlinea. Millaisia asioita kannattaisi huomioida kirjoittajan, joka tahtoo kokeilla onneaan romaanikilpailuissa?
– Kilpailuun olisi hyvä suhtautua aika matalin odotuksin, Kangasvuo neuvoo.
Kangasvuon mukaan kilpailu kannattaa nähdä itselle asetettuna ja saavutettuna etappina: ainakin on tullut jotakin lähetettyä kisaan. Ei kannata ajatella, että kilpailussa pärjääminen tai pärjäämättömyys kertoisivat omasta kirjoittamistaidosta jotain lopullista. Sekä Kangasvuo että Nupponen korostavat, että paljon hyvää kirjallisuutta jää kilpailuissa sijoittuneiden tekstien ulkopuolelle. Kangasvuo kehottaa myös hiomaan tekstiä riittävän pitkälle:
– Tekstiä voi viimeistellä syömättä ja nukkumatta viimeiset kaksi päivää ja laittaa sen lähetyspäivänä postiin varttia vaille postin sulkemisaikaa, mutta keskeneräistä ei kannata lähettää.
Kirjoituskilpailuja tuntuu nykyään olevan tarjolla melko hyvin. Samoin englanninkieliset markkinat voivat avautua suomalaiskirjoittajille pikku hiljaa. Entäpä sosiaalisen median ja vaikkapa blogien hyödyntäminen kirjailijan uralla – eikö juuri se olisi nykyaikaa? Pitkäkangas kertoo, ettei osaisi työskennellä ilman blogia:
– Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, mutta blogin myötä se on muuttunut kollektiivisemmaksi. Ajatus siitä, että irtaantuisin blogiyhteisöstäni, tuntuu samalta kuin valitsisin kirjoittaa sokkona. En koe somea pelkkänä markkinointikenttänä, vaan myös tukiverkostona. Tuskin olisin saanut kustannussopimusta ilman blogin myötä tulleita koelukijoita.
Somenäkyvyys on tärkeää myös esikoiskirjan Kuuran kohdeyleisön vuoksi, onhan romaani suunnattu teini-ikäisille ja nuorille aikuisille.
– Tavoitan lukijani parhaiten, kun seuraan nuorten käyttämää verkostoa ja mukaudun siihen. Blogin lisäksi päivitän säännöllisesti kirjan Facebook-sivua, Pinterestiä sekä omia Instagram- ja Twitter-tilejä. En kuitenkaan ota stressiä some-tilien päivittämisestä, vaan pyrin pitämään kirjaan liittyvän työn itselleni mieluisana ja luonnollisena.
Monilla kirjailijoilla blogi on jossain määrin läsnä kirjailijan työssä, mutta sen merkitys vaihtelee. Nupponen kertoo olevansa laiska bloggaaja, mutta kirjablogien arvosteluilla on ollut hänen uralleen tärkeä merkitys. Hietala on käyttänyt somea paljon, mutta lopulta hän on ollut pettynyt somen tarjoamiin hyötyihin verrattuna vaadittuun työpanokseen.
– Joka tuutissa on kirjailijoita niin paljon, että erottuminen on lähes mahdotonta. Vasta sitten, jos joku ulkopuolinen tekijä nostaa blogin tai kirjan www-sivut tai Twitter-tilin esille, siitä voi olla apua. Luulen, että blogin tulee olla eräänlainen varmistus- ja lisätietokanava, siltä varalta että joku sattuu kuulemaan kirjasta ja googlaa kirjoittajaa tai blogia, Hietala arvelee.
Mihin kannattaa varautua?
Ennen esikoiskirjan julkaisua pyörii mielessä monenlaisia ajatuksia ja haaveita tulevasta. Varmaa on se, että jollakin tavalla kirjailijan elämä pääsee yllättämään, ja eteen tulee odottamattomia mutkia. Kangasvuo pohtii toisen kirjan kirjoittamisen vaikeutta:
– Olen julkaissut vasta yhden kirjan, ja minut on yllättänyt se, kuinka se toinen kirja on ihan yhtä vaikea kirjoittaa ja saada julki kuin se ensimmäinenkin. Minulla oli ennen esikoisromaania sellainen oletus, että esikoisromaani olisi jonkinlainen avain kirjallisuuden porttiin: kun sen ekan kirjan on saanut julki, niin seuraavat ovat sitten helpompia.
– Kirja-alan mystiikka on hälventynyt sopparini myötä, Pitkäkangas toteaa.
Esikoiskirjan ansiosta Pitkäkankaan elämään on tullut paljon uutta, ja positiivinen yllätys on ollut se, kuinka helposti hän on päässyt tutustumaan alan ihmisiin ja sisälle kirjallisiin piireihin. Haasteena taas on tullut muun muassa käsikirjoituksen editoiminen tietyssä aikataulussa, mikä vaatii stressinsietokykyä.
– Olen toisinaan herännyt päiviin, joiden aikana olen tuskaillut ja epäillyt itseäni enemmän kuin kehtaan edes myöntää. Toisin kuin vuosia sitten kuvittelin, kirjan julkaiseminen ei ole ollut pelkkä ruusuinen unelman toteutuminen – vaikka toki se on ollut sitäkin.
Hietala on kohdannut viimeisten parin vuosikymmenen aikana monenlaisia yllätyksiä. Muun muassa omista kirjoista saatu palaute on yllättänyt positiivisesti:
– En olisi uskonut, että 109 ihmistä kirjoittaa palautteen Amazoniin, mukana pari aitoa Guadalcanalin veteraania.
Nupponen vertaa kirjailijan uraa sokkeloportaikossa liikkumiseen:
– Portaat eivät todellakaan vie suoraan ylöspäin! Ja osa päättyy oviin, osa vie ensin näennäisesti alaspäin mutta johtaakin yllättävälle bonusovelle.
Mikä kirjoittamisessa on tärkeintä?
Vaihtoehtoja julkaisemiselle näyttää olevan paljon, mutta toisaalta kirjan saaminen julki ja lukijoiden tietoisuuteen on aina epävarmaa. Spekulatiivisen fiktion kentällä tapahtuu kaikenlaista, ja kustannusalalla on omat myllerryksensä. Mitä kannattaisi muistaa kirjoittajan, joka punnitsee erilaisia vaihtoehtoja ja etsii omaa polkuaan kirjailijaksi?
– Tarinoiden kirjoittamisesta (ei siis niinkään kirjailijan urasta) haaveilevan kannattaa pyrkiä etsimään tarinoilleen erilaisia julkaisukanavia ennakkoluulottomasti, Kangasvuo sanoo.
Nupponen kannustaa ehdottomasti jokaista kirjoittajaa lähettämään käsikirjoituksensa myös isoon kustantamoon – mutta samalla täytyy olla riittävästi kärsivällisyyttä ja paksu nahka. Pienkustantamoissa taas suurin etu on se, että kustantaja on lähellä kirjailijaa.
– Kustannuspäätökset, -aikataulut ja yleensä kaikki askarruttava selviävät nopeasti yhdellä sähköpostilla. Lisäksi pääsee vaikuttamaan muun muassa kansikuvaan, Nupponen kertoo.
Sekä Nupponen että Pitkäkangas muistuttavat, että kyllä isotkin kustantamot julkaisevat nykyään spefiä. Pitkäkangas on optimistinen ja uskoo kotimaisen spefin kustantamisen lisääntyvän tulevaisuudessa.
Hietala korostaa, että tärkeintä on tehdä omaa juttuaan hartaudella:
– On kerta kaikkiaan tehtävä kaikki niin kuin itse haluaa tehdä. Siitä ei tule mitään, että alkaa mukauttaa sitä, mitä haluaa sanoa, siihen, mitä luulee muiden haluavan lukea. Pitää uskaltaa olla oma itsensä, sanoa sanottavansa, ja ottaa palaute vastaan.
Kun puhutaan kirjailijaksi tulemisesta ja kirjailijan urasta, on syytä pohtia myös sanan ”kirjailija” käyttöä ja merkitystä. Kangasvuo pohtii, että ”kirjailija” on lopulta enemmän identiteetti kuin ammatti. Hän toivoo, että tarinoiden kirjoittamisen tavoitteena ei tarvitsisi olla nimenomaan ”kirjailijuus”, vaan tarinoiden kirjoittaminen itsessään ja niiden saaminen ihmisten luettavaksi olisi arvokasta.
Pitkäkangas kiteyttää ohjeensa kirjoittajille näin:
– Tärkeintä on uskoa itseensä ja tekstiinsä. On oltava armelias itseään kohtaan ja hyväksyttävä ajoittainen väsymys, epäusko ja turhautuminen. Onnistuminen tuntuu sitäkin makeammalta, kun vaikeuksista on ensin sinnikkäästi taisteltu yli. Oli tie kirjailijaksi millainen tahansa, lopputulokseen on päästy työllä ja tahdolla.
Tämä juttu on toiveuusinta. Se on julkaistu alun perin Kosmoskynän numerossa 1/2016.