Tinasotamiehet (WSOY 2020) päättää Anniina Mikaman historiallisen tieteisseikkailutrilogian. Kun toisessa osassa, Huijarin oppipojassa, käytiin 50 vuotta varhaisemmassa ajassa, nyt palataan ensimmäisestä osasta, Taikurista ja taskuvarkaasta, tuttujen Minan ja Tomin tarinaan.
Teoksen avaus tuntuu hyvällä tavalla nostalgiselta: Mina on edelleen oma kipakka itsensä, mutta asetelma on saanut syvyyttä suhteessa Tomiin: Mina on ymmärtänyt, että tulevaisuus ikääntymättömän androidin kanssa olisi raskas, mutta ajatus erosta tuntuu vähintään yhtä pahalta. Inhimillinen konflikti tarinan alussa on siis kiinnostava, ja miljöön vaihdoskin lupaa hyvää: professori Worowskin seurue kutsutaan esiintymään Lontooseen asti. Ja mikäpä olisi parempi viktoriaanisen seikkailun ympäristö kuin genren merkittävin paikka Lontoo?
Mikama jatkaa ansiokasta miljöökuvaustaan. Sekä merimatka Lontooseen että itse kaupunki on kuvattu tarkasti ja elävästi. Lontoossa Mikama avaa eri kansankerrosten elintapoja ja -ympäristöjä. Genretradition mukaisesti Mina tapaa myös heti satamassa varasjoukkion, josta löytyvät ajankuvaan sopivasti niin hienostunut dandy kuin ketterä nokipoika.
Teoksen alkupuoli keskittyy Minan ja Tomin teatteriesityksen valmisteluun ja parisuhteen kiemuroihin. Temaattiset elementitkin ovat kohdallaan: rakkaustarinalle luodaan kehikkoa aiemminkin viitatun H. C. Andersenin Urhea tinasotamies -satuun perustuvan taikatempun allegorialla, ja ensimmäisestä osasta tuttu Sotamies haaveilee lintuna vapauteen lentämisestä.
Kerronnalliset ongelmat alkavat puolenvälin jälkeen. Huijarin oppipojassa tarinakokonaisuuden omaa mythosta laajennettiin kuningas Arthurin aikaan asti, ja toisaalta Tomin taustatarina sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Lopulta aineksia on niin paljon, että lukija kokee samanlaisen ähkyn kuin Huijarin oppipojassa. Ehkä kohdeikäisille 12–15-vuotiaille elementtien moninaisuus uppoaa helpommin, mutta aikuislukijalla alkaa olla nielemisvaikeuksia, kun samassa tarinassa sekoitellaan lisukkeina mm. Merlin, Marsiin pudonneelta asteroidilta löytyneet erityisiä voimia omaavat pieneliöt arkeonit, aikamatkailu, androidit, viktoriaaninen veijaritarina ja keinoälyongelmia. Ainesten runsaus ei ehkä muuten haittaisi, mutta tinasotilas ja tanssijatar -motiivia ei kuljeteta mukana loppuun asti, eikä oikein täysipainoisesti Sotamiehen lintuhaaveitakaan. Mahdollisuus kummankin lunastamiseen häälyy tarinassa silti mukana koko ajan. Myös päähenkilöiden suurimmat sisäiset konfliktit ratkeavat lopulta hieman turhan helposti ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta.
Huolimatta loppupuolen informaationannosteluongelmista Tinasotamiehet on silti kelpo seikkailutarina. Aivan ensimmäisen osan tasolle jatko-osat eivät kumpikaan yltäneet, mutta toisaalta ensimmäinen osa olikin erinomainen. Toisinaan on vaikeinta kilpailla itsensä kanssa.
Sarjana koko Mikaman trilogia on ollut kiinnostava avaus suomalaisella lasten- ja nuorten spefikentällä. Jo siirtymä steampunk-buumin jälkeen 1800-luvun sähkösuhteen tarkasteluun on spekulatiivisesti kiinnostavaa, ja huolellinen taustutkimus niin aikakauden ja miljöiden kuin taikatemppujen ja tekniikankin osalta on ollut antoisaa. Vaikka temaattinen taso jäi varsikin myöhemmissä osissa ohueksi, kirjat toimivat hyvin seikkailuina kohdeikäiselle yleisölleen ja aikuislukijoillekin. Erityismaininnan ansaitsee myös Sami Saramäen kansitaide, joka luo koko sarjalle sitä hyvin kuvastavan tyylikkään ilmeen.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Mikaman pöydältä seuraavaksi syntyy!
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.
Kosmoskynän lanu-kesä on viikottainen juttusarja, jossa nostetaan esiin lähivuosien kiinnostavia spekulatiivisia lasten ja nuortenkirjoja. Juttusarjan mahdollistaa Suomen arvostelijain liitto ry:n näiden artikkelien kirjoittajalle myöntämä apuraha. Sarjan muut osat löytyvät täältä.
Lue myös Reetta Vuokko-Syrjäsen arvostelut Taikurista ja taskuvarkaasta ja Huijarin oppipojasta sekä Anniina Mikaman haastattelu vuodelta 2019.