Tajuntamedian julkaisema Siipisulka on novellikokoelma enkeleistä. Takakansitekstin mukaan ”Siipisulka sisältää yksitoista omaperäistä enkelitarinaa, jotka viihdyttävät ja houkuttelevat lukemaan. Lukija pääsee nauttimaan taivaallisista ilmestyksistä, jotka ovat lähteneet suomalaisen spefin ajankohtaisimpien kirjailijoiden kynästä. Siipisulka nikkaa silmää romanttiselle viihteelle, mutta tekee sen tyylitietoisesti, omalla kierteellään.” Takakansiteksti ja kokoelman nimi kuvaavat varsin hyvin antologian punaista lankaa. Näin ollen novellit eivät kytkeydy toisiinsa juonellisesti eivätkä hahmojen kautta, vaan tyylillisesti ja teknisesti.
Keskeisiä yhdistäviä tekijöitä on kolme. Ensinnäkin lähes jokaisessa novellissa ihmiset ja enkelit kiinnostuvat toisistaan, yleensä eroottisesti. Kohtaamisten tyylillinen toteutus vaihtelee puoliviattomasta romantiikasta lihalliseen harlekiinitarinaan. Kohtaamiset ovat joskus konsensuaalisia ja joskus eivät, joskin yleensä tragedian sävyttämiä, edeltämiä tai seuraamia. Toisekseen novelleissa näkyy, että siivet tekevät enkelin. Lähes kaikissa tarinoissa enkelin siivillä on suuri merkitys enkelihahmon identiteetille. Enkelin yliluonnolliset kyvyt voivat olla sidoksissa siipiin, ja siipien ominaisuudet kertovat jotain luovuttamatonta enkelin asemasta yhteisössään. Tästä seuraa se, että siipien kasvaminen, vahingoittuminen, menettäminen tai korjaaminen vaikuttaa hahmojen valintoihin ja asettamiin päämääriin. Kolmanneksi jokainen antologiaan päätynyt novelli on taitavan kirjoittajan tekemä.
Tästä syystä kirjoittamisen harrastajien kannattaakin lukea vähintään antologian avausnovelli Häivähdys vihreää, joka on syntynyt Magdalena Hain kynästä. Hai käyttää verbejä taitavasti, dialogi on yhtä luontevaa kuin jäljittelemätöntäkin, ja kuvaus dynaamista ja elämänmakuista. Lisäksi novelli on vauhdikas ja juoneen on upotettu odottamaton käänne. Hain novelli sisältää reseptin, josta ammentamalla voi kirjoittaa koukuttavaa urbaania fantasiaa lähes mistä tahansa. Lisäksi avausnovelli antaa hyvän kuvan siitä, mitä on tulossa: toisin sanoen, jos Hain novelli ei nappaa, niin antologia on parempi passata.
Tästä päästäänkin siihen, että antologiassa voi tunnistaa eräänlaisen tyyppinovellin, jota eri kirjoittajat muokkaavat omilla painotuksillaan. Enkelit esiintyvät rakastajien lisäksi myös muissa sinänsä odotettavissa rooleissa kuten parantajina, sotureina, lähettiläinä ja rinnalla kulkijoina. Anne Leinosen Neitsyessä päähenkilö kohtaa kadulla enkelin, rakastelee tämän kanssa hyvin elävästi, saa sulan ja palaa muistoihinsa uudelleen. Solina Riekkolan Enkelten osuus on kekseliäs selitys sille, mihin viskinvalmistuksen alkoholihävikki eli niin sanottu ”Angel’s share” päätyy ja ennen kaikkea miksi, joskin ilman romantiikkaa tarinasta ei jäisi jäljelle juuri mitään.
O. E. Lönnbergin Pasuunojen vaiettua sijoittuu niin sanotun ylöstempauksen jälkeiseen postapokalyptiseen maailmaan, jossa päähenkilö ihastuu kiväärillä alas ampumaansa komeaan miestyyppiseen enkeliin. Anni Nupposen Siipisulassa parantajaenkeli Eremiel vietellään, jonka seurauksena hän menettää yhden siipisulistaan, koska enkelin sulilla on ihmisille suuri salatieteellinen merkitys. Mia Myllymäen Enkeli kuitenkin kertomuksessa päähenkilön suojelusenkeli manifestoituu ja osallistuu hänen elämäänsä ja parisuhteeseensa tavalla, jota voi luonnehtia epäterveelliseksi. Myllymäki on toinen antologian toimittajista, joten on varsin sopivaa, että hän kirjoittaa yhden tyyppinovellin muunnelmista.
Sen sijaan toisen toimittajan Saara Henrikssonin novelli Seuraaja riitauttaa antologian tyyppinovellin: päähenkilö on henkisesti epävakaa konservatiivi ja uskonnollinen fundamentalisti, joka kehittää pakkomielteen androgyyniin poptähteen, ja novellissa on hyvin vähän mitään ”enkelillistä”. Novelli ei juuri lisää lukijan ymmärrystä siitä, mitä enkeli merkitsee. Henrikssonin novellia voi luonnehtia yhä spekulatiiviseksi fiktioksi, koska genren tunnusmerkit ovat joustavat, mutta tyylinsä puolesta Seuraaja olisi sopinut ihan hyvin myös yleisempään kertomakirjallisuusantologiaan. Henrikssonin novelli on teknisesti antologian parhaimmistoa.
Tyyppinovellia haastavat omilla tarinoillaan Lucilla Lin ja Artemis Kelosaari. Lin Mustan Saaren demoni typistää tyyppinovellille keskeistä enkelin ja ihmisen välisen kohtaamisen merkitystä. Artemis Kelosaaren Valosta ja varjoista puolestaan lähtee tyyppinovellista tyylillisesti eri suuntaan. Kelosaaren tarina on historiallinen fiktio John Miltonista ja hänen inspiraatiostaan, johon liittyy enkeli. Toisaalta asia ei ole näin yksinkertainen. Silloin, kun kirjoitetaan enkeleistä, varsin olennainen kysymys on se, välittyykö niiden kautta lukijalle teologisia merkityksiä. Tässä suhteessa Kelosaaren novelli muodostaa kiinnostavan jatkumon M. A. Tyrskyluodon Uskollisen kanssa.
Kelosaaren John Milton saa inspiraationsa itseltään ylienkeli Mikaelilta, joka haluaa kertoa jollekin Luciferin todellisen tarinan. Tyrskyluodon Uskollinen puolestaan kertoo kuolemanenkelin virkaa hoitavasta Orathelista, joka päättää säästää yhden Egyptissä asuvista esikoisista vastoin Herran nimenomaista käskyä, ja hänet kirotaan sen takia. Novelleista välittyy näin ollen romanttinen ja kerettiläinen näkemys siitä, että Jumalan tuomio ei ole oikeudenmukainen, ja että enkeleiden lankeaminen voi olla seurausta hyväksyttävistä ja puolustettavista moraalisista valinnoista.
Novellikokoelma näyttää, että siitä elämänkatsomuksellisesta paradigmasta, jossa Lähi-idän enkeleistä kirjoitettiin, on tultu varsin kauas. Juudaksen kirjeen mukaan ei edes ylienkeli Mikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Paholaisen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi: ”Nuhdelkoon Herra sinua!”
Kirjoittamistekniikasta kiinnostuneiden ja kirjoittamisen harrastajien kannattaa perehtyä antologiaan edes Magdalena Hain ja Saara Henrikssonin novellien vuoksi. Kevyen romantiikan ja erotiikan ystävät viihtyvät luultavasti novellikokoelman parissa. Kokoelma tarjoaa suunnilleen sen, mitä takakannessaan lupaa.
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.