Jamon elämän on kiertynyt tragedian ympärille: ainoa lapsi Niki on kuollut, eikä Jamo, toisin kuin ex-puoliso Meri, osaa päästää irti. Paon tuskasta antavat vain päihteet, joita taas Jamo hankkii tekemällä pikkurikoksia. Mikäpä sen herkullisempi tilanne antaa Jamon herätä menneisyyteen näyttävä kamera kainalossaan. Jamo ei tietenkään muista mitään siitä, miten on kameran käsiinsä saanut, mutta eipä sen väliä: on aika selvittää, mitä Nikille todella tapahtui. AI-pehmolelu Possu ainoana liittolaisenaan Jamo alkaa tutkia menneisyyttä ja sotkeutuu suurempaan rikosvyyhteen.
Valotusaika (Pokuto 2019) herätti kiinnostusta jo ennen ilmestymistään mm. toteutustapansa vuoksi. Avi Heikkinen on rakentanut koko massiivisen sarjakuvateoksen lokaatioissa kuvattuja valokuvia muokkaamalla. Hahmojen näyttelijät löytyvät lopputeksteistä ja Heikkinen on käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Yksittäiset ruudut näyttävät hyviltä: kuvat on käsitelty tasapainoiseksi mustavalkojäljeksi, eikä valokuvasarjakuville tyypillisestä korniudesta ole ilmassa merkkiäkään. Päin vastoin huolellinen ja viimeistelty ilme on mukava poikkeus suomalaisessa indiesarjakuvassa tyypilliseen rennompaan jälkeen.
Teoksen visuaalinen ilme on todella vakuuttava, jopa siinä määrin, ettei sitä tarvitse edes erikseen suitsuttaa. Jos kuvallisen kerronnan osalta haluaa tunnistaa myös haasteita, nousee keskeisimmäksi graafisten elementtien hierarkisointi sivulla. Itsenäisenä sommittelultaan onnistuneet kuvat on skaalattu pääosin keskisävyihin, ja ruutuja on lähes joka sivulla paljon. Tämä muodostaa osalla sivuista levottoman kokonaisuuden, jossa silmä ei löydä visuaalisen kerronnan polkua, vaan jää ennemminkin tuijottamaan graafisen massan seinää. Tämä olisi voitu ratkaista mm. rohkeammalla negatiivisen tilan käytöllä, jota muutamilla sivuilla onnistuneesti toteutetaankin: esimerkiksi Nikin kohtalon selvitessä Heikkinen on muistanut antaa sekä hahmoilleen että lukijalle tarpeeksi tilaa hengittää ja upota suruun – koko kohtaus rakentuu tarkoin fokukseen valittujen yksityiskohtien varaan. Erityisen ongelmalliseksi ilmaisu taas muodostuu toimintakohtauksissa, joissa nopea rytmi vaatisi selkeää ilmaisua. Nyt tarina paikoitellen hukkuu kuvien massaan, eikä avainelementtejä saada nostettua esille taustasta.
Entäpä sitten tarina? Vaikka Valotusaikaa on rummutettu mm. scifitrillerinä, yllättävää kyllä parhaimmillaan Heikkinen on Jamon surun ja solmuun menneiden ihmissuhteiden kuvaajana. Trilleri- ja buddy cop -juonikuvioissa lipsutaan liian helposti genreodutuksiin: toiminnalliset käänteet ovat paikoitellen väkinäisiä. Hahmoilla ei ole oikein tilaa toimia omana itsenään, kun tarinan on täytynyt mahtua trillerin muottiin. Sen sijaan suru ja Jamon pyristely kohti saavuttamatonta vapahdusta kannattelevat tarinaa trillerirymistelyn keskellä. Myös pienet oivallukset mm. AI:en roolista lähitulevaisuuden arjessa ovat onnistuneita. Hahmokaartistakin erityismaininnan ansaitsee sympaattisuudellaan juuri Possu, jonka suhde Jamoon tuo teokseen huumoria mutta myös lämpöä.
Kerronnallisesti ilahduttavimpia ovat nokkelat näkökulmaratkaisut. Yksi luvuista on historiallinen dokumentti Jamon seikkailuista, toinen on kerrottu Possun näkökulmasta, ja ylipäätään kerranta on mietittyä. Myös aikatasojen välillä liikutaan kameran välillä onnistuneesti. Jännite, joka syntyy siitä, että Jamo näkee menneen muttei voi sille enää mitään, on riipaisevan tehokas.
Ajoittaisista kerronnallisista kangerteluistaan huolimatta Valotusaika on ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuva. Heikkisellä on ollut uskallusta ja sinnikkyyttä tehdä jotain aidosti uudenlaista. Pioneerityöksi on suorastaan hämmästyttävää, miten hyvin tarina kulkee. Valotusaika on suomalaisen sarjakuvan merkkitapaus, ja ainakin itse jään odottamaan Heikkisen tulevia projekteja mielenkiinnolla.
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.