Kuvalähde: Huffington Post
Kirjoittanut Toni Saarinen
McGuiren analyyttisesta multiversumista sukellan hämärään maailmaan, joka on hämmentynyt jopa omasta luonteestaan ja siksi kaksin verroin kauniimpi.
China Mieville lienee parhaita perehdyttäjiämme siihen, mitä kutsutaan kummaksi tai nykypäivänä jossain määrin tarpeettomasti uuskummaksi. Tiivis This Census-Taker on läpikotaisin outo. Se notkuu käsityskyvyn kynnyksellä kuin epätoivottu vieras, joka ei selittele saapumisensa syitä saati sitten tarjoa vastausta esittämäänsä kysymykseen: “Kuka tämä ‘Väestönlaskija’ todella on?”
Tälläkään kertaa Mieville ei kuitenkaan halua uuvuttaa lukijaa mutkistavilla lisämysteereillä vaan poistuu hyvän sään aikaan, ehkä hieman hätäisestikin, kynnykseltä notkumasta. Suurta kysymystä ei kuitenkaan voi noin vain unohtaa, ja lukukokemus jättää jälkeensä etäisesti unenomaisen tunteen. Kaikki oli melkein kohdallaan, mutta jäikö silti jotain oleellista huomioimatta?
Tämäkin on eräänlainen kasvukertomus, jossa vuorenrinteellä vanhempiensa kanssa elävä pikkupoika oppii hiljalleen, miten julma ja uppo-outo aikuisen ihmisen mieli voi olla. Tapahtuu murha, joka on lapsen muistoille liikaa, ja jää vain pelottava epävarmuus. Kun pelastus lopulta saapuu, sekin on pukeutunut muukalaisen asuun – ja muukalaiset saavat eniten vihaa osaakseen, koska heistä ei voi tietää, ovatko he puolellasi vai sinua vastaan. Minä-kertojakaan ei taida tietää, vielä monien vuosien jälkeenkään.
Kuten ennenkin, Mieville operoi aikakausien ja kulttuurien rajaseuduilla, tässäkin suhteessa siis useiden eri asioiden välisellä kynnyksellä. Hänen maailmansa saattaa olla esimoderni, teollistunut tai post-apokalyptinen, vanhalla kunnon Telluksella tai korkean fantasian vuorilla. Lopulta oikeastaan vain tulkinta tapahtumista määrittää genren.
Kokeellisesti kiinnostavinta novellissa on kertojahahmon tapa jatkuvasti vaihdella ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä. Kyse ei ole yksiselitteisesti siitä, että Mievillen kertoja kuvaisi traumaattiset hetkensä muita tapahtumia etäämmältä, vaikka näin aluksi arvelin. Vaihtelu on mutkikkaampaa, miltei satunnaista. Tämäkin jää vaivaamaan, emmekä ehkä ikinä saa asiaan selvyyttä. Onko tätä syytä haukkua halvaksi kikkailuksi, jos se kerran toimii?
Joka tapauksessa kumman skaalalla This Census-Taker on melko ongelmaton kokemus, joka etenee johdonmukaisesti eikä saa lukijaansa kyseenalaistamaan sentään aivan kaikkea vastaantulevaa. Tämä sopii hyvin portiksi sellaisen kirjallisuuden maailmaan, jossa kaikkea ei haluta selittää auki; jossa “ystävä” ja “vihollinen” sekoittuvat. Kumma on muukalaiskirjallisuutta.