Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli nuortenkirjavuoden 2018 valopilkkuja. Trilogian päätösosa Tinasotamiehet ilmestyi nyt 2020 keväällä, mutta sitä ennen on aika arvostella keskimmäinen osa Huijarin oppipoika vuodelta 2019.
Huijarin oppipoika ei itse asiassa ole suora jatko-osa Taikurille ja taskuvarkaalle, vaan sen myötä lukija pääsee hyppäämään ajassa viitisenkymmentä vuotta taaksepäin ja paikassa Helsingistä Krakovaan. Näkökulmahahmoksi vaihtuu ensimmäisestä osasta tuttu professori Wiktor Worowski 15-vuotiaana poikana.
Päätarinasta erkanevan esiosan kirjoittaminen on monella tapaa vaikeaa ja riskialtista. Mikama on pääosin onnistunut tasapainottelemaan hyvin jo ensimmäisessä osassa lukkoon lyötyjen tosiasioiden ja uuden, itsenäisen tarinan kertomisessa. Tässä tapauksessa esiosan funktio tuntuu ennen kaikkea olevan tarinan scifistisemmän ulottuvuuden esitteleminen kiinnostavan kertomuksen muodossa. On toki kiinnostavaa myös nähdä, miten äreästä professorista alun perin tuli taikuri ja konemiehen kumppani, mutta hahmokaarten osalta jo julkaistu ensimmäinen osa tuntuu rajoittaneen hahmojen mahdollisuutta kasvuun.
Wiktor ei näkökulmahahmona ole yhtä monitahoinen kuin ensimmäisessä osassa hienon neidin ja katutytön rajamailla tasapainoillut Mina. Tämä on osin pakon sanelemaan: lopulta kärttyiseksi vanhukseksi varttuvan Wiktorin on oltavakin persoona, joka karkottaa läheiset luotaan omilla virheillään ja passiivisuudellaan. Hänen aisaparinaan onneksi puuhailee kipakka ystävätär Zofia, jonka kanssa saadaan aikaan kolmiodraamakin. Wiktor tosin on romanssin suhteenkin niin passiivinen, että lukijan on vaikea tempautua mukaan kovinkaan vahvasti. Varsinkin hahmosuhteiden osalta tarinan narratiivinen jännite vaikuttaa osin pakotetulta, kun taas Taikurissa ja taskuvarkaassa kehittely tuntui miellyttävän orgaaniselta. Plussana tosin mainittakoon, että Mikama malttaa lopussa ratkaista kolmiodraamansa kypsästi ja hahmoilleen uskollisesti.
Juonellisesti Huijarin oppipojassa tapahtuu paljon, mutta se on silti monella tapaa enemmän suoraviivainen seikkailu siinä missä Taikuri ja taskuvaras oli näppärä mysteeri. Osa tapahtumista tuntuu myös liian uskomattomilta sattumilta: Wiktor tapaa meteoria katsomaan mennessään juuri sattumalta maankiertäjän, jolla on kytkös sekä tarinan vastavoimaan että osaamista taikuuden saralla – sekä kellosepän toimessakin. Monet juonenkäänteet tapahtuvat myös siksi, etteivät hahmot puhu toisilleen tai toimi muuten rationaalisesti. Mutta kunhan näitä ei jää analysoimaan liiaksi, tarina pysyy kyllä koko ajan mukavasti käynnissä.
Myös jotkin kerronnalliset ratkaisut särähtävät suhteessa ensimmäiseen osaan. Kun Taikuri ja taskuvaras oli kerrottu tiiviisti Minan perspektiivistä, nyt kerronta häilyy hämmentävästi ajoittain kaikkitietävän puolella. Heilahduksia on erityisesti Wiktorin äidin ympärillä, mikä herättää pohtimaan, onko teoksen rakenteen ollut alun perin tarkoitus olla jotenkin erilainen.
Siinä missä Taikurissa ja taskuvarkaassa spekulatiivinen elementti hivutettiin tarinaan hiljalleen mukaan ja varmennettiin vasta lähellä loppua, Huijarin oppipojassa kortit ovat jo pöydällä, ja heti tarinan prologi sijoittuu tulevaisuuteen. Konemies, josta lopulta tulee ensimmäisestä osasta tuttu Tom, rysähtää pakomatkallaan vuoden 1829 Krakovaan. Wiktor vammautuu samassa rytäkässä ja menettää kykynsä kävellä.
Alkupuolella teosta Wiktorin veljen menetystä ja omaa vammautumista käsitellään ansiokkaasti, mutta toipumisen edettyä realismi vamman kanssa elämisestä katoaa. Wiktor liikkuu sujuvasti pyörätuolilla muiden mukana, eikä hankaliin kynnyksiin sun muihin juuri takerruta muutoin kuin silloin, kun se on kätevää juonen kannalta. Ottaen huomioon, miten hankalaa pyörätuolilla on liikkua edes esteettömyyteen pyrkivässä nyky-Suomessa, tämä särähti pahasti omassa lukukokemuksessani. Toisaalta voi toki nähdä myös voimaannuttavana sen, ettei vamma tarinassa juurikaan alkushokin jälkeen rajoita Wiktorin elämää.
Mikama on edelleen vahvimmillaan miljöökuvaajana. 1820-luvun Krakova on huolella ja rakkaudella kuvattu: yksityiskohdat on taiten valittu, ja kaupunkielämän kuvaus tarjoaa vahvan immersion. Teoksessa liikutaan niin ylä- kuin alaluokan parissa ja tavataan kiinnostavasti ajan eri ammattien harjoittajia. Myös 1800-luvun lääketieteen kuvaus on kiinnostavaa ja ansiokasta. Spefistille erityistä herkkua ovat aikakauden uudet tekniikan ihmeet: heti tarinan alussa Wiktor ja Zofia käyvät ihmettelemässä Turkkilaista, shakkia pelaavaa ihmekonetta, ja sähkön tulemiseen perehdytään monella tapaa.
Vaikka Huijarin oppipoika onkin väliosana hankalassa asemassa, se onnistuu lunastamaan odotukset jo tarjoamalla samaa lämminhenkistä mutta tarkkaa teknologiaspekulaatiota Krakovassa kuin mitä Taikuri ja taskuvaras Helsingissä. Ennen kaikkea se taustoittaa tarinan scifielementtejä, joita toivottavasti päästään lunastamaan kolmannessa osassa Tinasotamiehet. Tätä kirjoittaessa olen ehtinyt saada jo Tinasotamiehet käsiini, ja siinä jatkuva Minan ja Tomin tarina lupaa samaa huolellista laatua kuin taannoin ilahduttanut ykkösosakin. Tarkempi arvio seuraa lähitulevaisuudessa!
Teos on kustantajalta saatu arvostelukappale.
Kosmoskynän lanu-kesä on viikottainen juttusarja, jossa nostetaan esiin lähivuosien kiinnostavia spekulatiivisia lasten ja nuortenkirjoja. Juttusarjan mahdollistaa Suomen arvostelijain liitto ry:n näiden artikkelien kirjoittajalle myöntämä apuraha. Sarjan muut osat löytyvät täältä.
Lue myös Reetta Vuokko-Syrjäsen arvostelu Taikurista ja taskuvarkaasta ja Anniina Mikaman haastattelu vuodelta 2019.