Arvio Harri Erkin teoksesta Scifistä (Turbator, 2021)
Esseet, novellit ja tieteiskirjallisuus ovat ajoittaisista nousukausista huolimatta pysytelleet Suomessa melko visusti kirjallisuuden marginaalissa. Heti alkuun on todettava, että on rohkea teko julkaista tieteiskirjallisuutta käsittelevä esseekokoelma, vieläpä niin, että painopiste on monin paikoin novelleissa. Harri Erkillä on kuitenkin ollut puolellaan muutama merkittävä etu, joista vähäisimpiä eivät ole genren tiivis seuraaminen vuosikymmenten varrella niin kotimaassa kuin ulkomailla, tukeva jalansija suomalaisen spekulatiivisen fiktion kustantamisessa, sekä varsin laaja olemassa oleva oma tuotanto.
Erkki on koonnut Scifistä-kokoelmaansa yksitoista aiemmin Portissa julkaistua esseetä – tai kuten hän itse tekstejään kutsuu, ”juttua” – sekä yhden aiemmin julkaisemattoman. Esseet tarjoavat paitsi erilaisia näkökulmia scifin kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviin ilmiöihin, myös kiinnostavan läpileikkauksen siihen minkälaisiin asioihin kirjoittaja on tieteiskirjallisuudessa viimeisten lähes kahdenkymmenen vuoden aikana kiinnittänyt huomiota. Tällainen pitkältä aikaväliltä tekstejä kokoava teos avaa aina jollain tapaa ikkunan paitsi aiheeseensa, myös kirjoittajan ajatteluun ja aikaan, jossa kokoelman sisältö on syntynyt.
Minkälaisia Erkin portissa julkaisemat jutut sitten ovat? Kuinka tällaista kokoelmaa tulisi lähestyä? Annan kirjoittajan puhua puolestaan: ”Kun olen törmännyt yksittäiseen faktaan tai kummalliseen ilmiöön on mielikuvitus lähtenyt lentoharjoituksiin omille ilmoilleen, ja siitä on usein poikinut scifiä, genrekirjallisuutta ja ties mitä kummaa käsittelevä juttu, joskus tosin myös novelli.” Näinhän tekstit – olivat ne sitten proosaa tai asiatekstiä – tapaavat syntyä. Vaikka Erkki kokoelman esipuheessa kirjoittaakin, ettei hänellä varsinaisesti ole antaa ohjeita uusille harrastajille, monet teoksen jutuista sisältävät paljon hyviä näkökulmia ja huomioita, joista kuvittelisin olevan hyötyä erityisesti aloittaville kirjoittajille. Esimerkiksi ”Avara maailmankuva aidosta kirjallisuudesta” (2003), ”Pääosassa ihminen” (2004) sekä ”Talous ja taloustiede” (2011) tarjoavat työkaluja oman tekstin pohtimiseen eri kulmista. Toisaalta myös ”Uskonnolliset myyttiainekset fantasian ja scifin idealähteinä” (2017) on kiinnostava – liekö tyystin sattumaa sekään, että esseiden lukumääräksi on valikoitunut juuri kaksitoista? Ehkä.
Koottujen esseiden kautta aloitteleva scifisti pääsee verrattain helposti mittavan lukemiston äärelle. Esseet vilisevät viittauksia eri aikakausien tieteiskirjailijoihin ja yksittäisiin teoksiin novelleista romaaneihin. Joukkoon mahtuu myös kokeilevia klassikoita kuten ruotsalaisen Harry Martinsonin lyyrinen Aniara-eepos (1956), josta Yleisradio tuotti suomenkielisen kuunnelman vuonna 1975. Mielestäni kaikki tämä antaa eväitä tutustua tieteiskirjallisuuteen niin lukijan kuin kirjoittajan näkökulmasta. Vanhemmalle lukijalle osa esille nostetuista teoksista tarjoaa tervetulleen nostalgiamatkan takaisin kirjaston hyllystä löytyneisiin WSOY:n ja Kirjayhtymän kirjasarjoihin, ja muistoihin Portti-lehden parissa.
Kun Erkki käsittelee tieteiskirjallisuuden ilmiöitä, hän sivuaa myös spekulatiivisen fiktion muita alalajeja kuten kauhua ja fantasiaa. Välillä aiheet vaikuttavat luisuvan etäälle tieteiskirjallisuuden ydinkysymyksistä, mutta yhtä hyvin voi kysyä mikä on tieteiskirjallisuuden keskiössä, ja voiko mitään inhimillistä ilmiötä todella sivuuttaa, jos scifiä halutaan tarkastella kokonaisvaltaisesti. Uskonto ja myytit nousevat useassa jutussa näkyvään rooliin, vaikka tekstistä on luettavissa myös skeptisyyttä järjestäytynyttä uskonnollisuutta kohtaan. Välillä esseistä tulee tunne, että scifin alle niputetaan – tai siihen kytketään – varsin etäällä olevia ja itsessään spekulatiivisia myyttisiä aineksia. Kyse on lopulta perspektiivin valinnasta ja nämäkin jutut tarjoavat uteliaalle mielelle monia potentiaalisia inspiraation lähteitä.
Esseiden tyyli on sympaattinen ja teksti maistuu rehelliseltä ja todenmukaiselta. Ikävä kyllä Erkin esipuheessa lausuma: ”Mitään johdonmukaisuutta tässä kokoelmassa ei ole, jutut on kaikki kirjoitettu vuosien kuluessa milloin minkäkin mieleenjuolahduksen seurauksena”, pitää jossakin määrin paikkansa ja tekee kokoelmasta aiheiltaan hiukan hajanaisen. Toisaalta, johdonmukaisuus väite on myös epätosi – onhan kokoelmaan varsin johdonmukaisesti niputettu Portissa ilmestyneet esseet. Sen sijaan tekstin oikoluku on ollut harmillisen huolimatonta. Kun kokoelman esipuheessa painotetaan faktojen pitämistä tarkkoina, ei Ararat-vuori saa muuttua Arafatiksi, vaikka sellainenkin kukkula löytyy toiselta puolelta Arabian niemimaata, tai Sanasato-kustantamo Sanastoksi, vain pari esimerkkiä mainitakseni. Ilmiselviä lyöntivirheitä ja katkoksia on tekstissä niin runsaasti, ettei niihin voi olla kiinnittämättä huomiota, kun kirjoittajalla on näin pitkä ja laaja kokemus alallaan. Muuten pehmeäkantisen teoksen ulkoasu on siisti ja lukeminen helppoa. Klassinen tapa sijoittaa sisällysluettelo kokoelman loppuun oli minusta viehättävä yksityiskohta, kun teoksessa muutenkin monin paikoin peräänkuulutetaan kirjallisia perinteitä. Matti ”Rag” Paanasen maalaama kansikuva tuo mieleen meditatiivisen taiteen tai mandalan, ja tuo onnistuneesti yhteen kirjan sisällä olevat tieteiskirjallisuutta ja myyttejä tarkastelevat pohdinnat.
Kirjallisten perinteiden vaalimisen ja scifin juurien pohdiskelun ohella Erkki heittää lukijalleen myös haasteita kirjoittamiseen: kuka kirjoittaisi kosmisen rakkausromaanin, toisi uskottavan talouden scifinovellin keskiöön tai palauttaisi tieteen takaisin scifiin, joka nykyään nojaa usein nykytieteen valossa fantastisiin teknologioihin? Paikoin jutut ovat kantaa ottavia ja tiedostavia, kuten esseissä ”Pinnan alla” (2003) yleisemmin toiseuteen laajenevissa pohdinnoissa kalmarien älykkyydestä, ”Kehitysoppi” (2015), jossa tarkastellaan aihetta koirien näkökulmasta tai ”Gourmet” (2016), jossa pohditaan työn, tuotannon ja toimeentulon kysymyksiä kaikkein konkreettisimmalla – jokapäiväisen leivän – tasolla.
Scifi-aiheen ohella erilaiset myytit ja maailmankuvat muodostavat useimpia kokoelman esseitä yhdistävän punaisen langan. Erkki kirjoittaa pohdiskelunsa varmuudella, joka ei kuitenkaan ole saarnaavaa vaan jättää tilaa lukijan omalle ajattelulle, spekulaatioille ja kritiikille. Kokonaisuutena Scifistä on hyödyllinen katsaus tieteiskirjallisuuden ilmiöihin, välillä yllättävistäkin suunnista. Tämän lisäksi teos avaa kiinnostavalla tavalla pitkän linjan kotimaisen tieteiskirjailijan ajatuksia omasta pelikentästään ja genrensä historian keskeisistä kirjoittajista.
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.