Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestettiin Helsingissä 14.9.–24.9.2023. Kosmoskynän Toni Saarinen osallistui moniin maailmoihin vievään tapahtumaan ja kirjoitti kolmiosaisen raportin elokuvista, jotka ovat erityisen kiinnostavia niin spekulatiivisen fiktion ystävälle kuin ylipäätään tarinankerronnasta kiinnostuneille. Tämä on koosteen kolmas osa, joka sisältää aakkosjärjestyksessä kuusi keskimmäistä elokuvaa. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen täältä.
Omen (Augure, 2023)
Kongolaisranskalainen yhdistelmä yhteiskunnallista draamaa ja yliluonnollista kansanuskoa on samalla taistelua modernin muutoksen ja perinteisten tapojen välillä. Uusi sukupuolten kirjo kohtaa vanhat pakkoavioliitot. Toisin kuin ensimmäisessä osassa käsitelty Nightsiren (jonka kanssa Omen jakaa myös äitiyden ja naiseuden teemoja), tämä aikojen ja kulttuurien törmäys on raikas ja monitulkintainen.
Baloji Tshianin koko elokuva sijoittuu sekä konkreettiseen että epätodelliseen välitilaan. Se on yhtä aikaa niin Kinshasan kadut kuin maaseudun hiilikaivokset. Kaiken muun hyvän lisäksi Omen vaiheilee myös esteettisesti Mad Max -tyyppisen jengisodan ja Grimmin veljesten satumaailmojen välillä. Eikä korttipakka levähdä, vaikka sekaisin se on.
Tarina rakentuu neljän näkökulmahahmon ympärille. Koffi (Marc Zinga) palaa Euroopasta ja kohtaa perheen, joka ei tunnu enää tutulta. Sisko Tshala (Eliane Umuhire) asuu Kinshassa polysuhteessa, mikä on suvulle vaikea paikka. Äiti Mujila (Yves-Marina Gnahoua) yrittää selvitä sekä näistä seikoista että vaarallisissa töissä kaivoksella olevan miehensä poissaolosta. Ja näennäisesti etäällä muista, Marcel Otete Kabeyan esittämä nuori Paco taistelee vallasta mielikuvituksellisesti rakentuneiden katujengien maailmassa.
Kudelma käsittelee eri näkökulmista perheen merkitystä – niin hyvässä kuin pahassa. Perinteen mukaan Miehen ja Naisen pitkää jatkaa Sukua hinnalla millä hyvänsä, mutta toisenlaiset suhteet (muun muassa valkoisen naisen kanssa) ja ei-binääriys ovat jo osa tätäkin maailmaa. Tarina kuulostaa tyypilliseltä realistiselta draamalta, mutta hahmosta toiseen hyppivä juoni pakottaa pohtimaan salattuja yhteyksiä.
Eräissä upeissa kuvissa vilahteleekin todellisuus, jossa noituus tai vähintään magia on jättänyt jälkensä hahmoihin. Tshiani on rakentanut käsikirjoituksen erinomaisesti niin epämääräiseksi, että sinne tahtoo mielellään lukea vertauskuvallisen selityksen niin perinteiden myrkyllisyydestä kuin pelastavasta voimasta. Elokuvaa vertaa väistämättä tässäkin mielessä Nightsireniin, jossa yksitoikkoinen kehityskulku tyytyi esittämään eri tilanteita, joissa heristää sormea moukkamaisille maalaisille.
Omen on hyvä esimerkki tarinankerronnasta, joka sijoittuu ei-kenenkään-maalle kaikkien ratkaisujensa osalta. Siinä on kiistatta yliluonnollinen elementti, jonka todellista luonnetta ei kuitenkaan pysty selittämään yhdellä lauseella. Sopiva kategoria tällaiselle tarinankerronnalle on esimerkiksi slipstream, joka tekee kummasta arkipäivää tai vihjaa ihmismielen vieraiksi muuttuviin ominaisuuksiin. Omenissakin on mahdollista, että hahmojen päänsisäiset maailmat ovat käyneet toteen. Niitä on kuitenkin hankala erottaa afrikkalaisen kansanuskon perinteistä.
Pakoja & haaveita (2023)
Kaisa El Ramlyn esikoiselokuva edustaa tyylipuhdasta road trip -kategoriaa, tosin yhden henkilön sijaan matkalla on lauma kulkijoita: tyhjällä perisuomalaisella tienpätkällä ajaa edestakaisin autoja täynnä pieniä mutta hellästi absurdeja ihmisiä. Heidän kohtaloihinsa liittyy kuolemaa, ystävyyttä ja kipeitä muistoja. Tie on matka elämän halki. Törmäyksiä ei voi välttää.
El Ramly rikkoo suoraviivaisuutta ja kronologiaa railakkaasti. Tässäkin tapauksessa melkein kaikki yhdistyy melkein kaikkeen, ja aluksi eriskummallisilta vaikuttavat, juonenkin ohittamat tilanteet selittyvät oivaltavasti, kun hypätään menneisyyteen. Mutta tie ei silti ole tavallinen paikka. Selitykset eivät aina ole tästä maailmasta, tai ainakin ne kuvitellaan omaperäisesti. Satunnaiset Suuria Tunteita henkivät kohtaukset eivät vaivaa niin kuin valtavirran draamoissa, jotka ottavat itsensä usein liian vakavasti.
Tyyliä saa aina rikkoa, kun tietää miten sen tekee. Elokuvassa keskeistä onkin se, millä tavoin, kuinka usein ja millä hetkellä tyyliä rikotaan. Mukana on muun muassa narraatio ja stop motion -animaatio koiran näkökulmasta, mutta ei siitä sen enempää.
Harmillisinta ensimmäisessä osassa kehumaani Driving Mumiin verrattuna on se, että vastaavaa, ja kiehtovinta, mysteerielementtiä selitetään lopussa liikaa. Samalla se tavallaan kesytetään. Mysteeri koskee tasaisin väliajoin ilmestyvää erikoista kulkurihahmoa, jota esittävä Erkki Saarela on joka tapauksessa sopivissa määrin sekä iloluontoinen että pahaenteinen. Hahmon läheisyyttä korostaa kiitettävän harvoin pärähtämään soiva, uhkaava musiikki. Juuri tätä rujoutta on pohjustettu paljon, mutta sitä ei täysin lunasteta. Ymmärrän ratkaisun mutta en täysin hyväksy sitä, koska sen vuoksi tarinasta tulee yhtä suora kuin pohjoissuomalainen tie.
Lopputuloksena on syntynyt silti nätti kokonaisuus, joka osoittaa, kuinka laaja tunteiden skaala on paljastettavissa pelkällä kohtausten leikkelyllä ja uudelleen sijoittelulla. Pakoja & haaveita edustaa sääntöjä rikkovaa ja riskejä ottavaa tarinankerrontaa, jota tarvitaan virvoittamaan elokuvakenttää. Muistutan stop motion -animaation näkevästä koirasta.
Palimpsest (2022)
Suomessa syntyy lisää scifiäkin. Hanna Västinsalon Palimpsest edustaa sitä kevyimmässä mahdollisessa muodossa sijoittuen nykyajalta näyttävään Helsinkiin. Ainoa novum (”uusi asia”) on kokeellinen lääke, joka saa vanhukset nuortumaan. Kyseessä on selvästi ajatusleikki, sillä scifi-elementti ei monipuolistu matkan varrella. Keskeiseen rooliin nousee se, millaisia ratkaisuja ihmiset elämänsä suhteen tekevät saadessaan toisen tilaisuuden.
Ajatusleikki kuin ajatusleikki, varsinkin pidemmässä mittakaavassa, hyötyy vaihtoehtojen vertailusta. Västinsalo toteuttaa tämän hyvin asettaessaan Benjamin Buttonin uskomattoman elämän (2008) päähenkilön sijaan keskeiseen rooliin kaksi koehenkilöä. Sairaan vaimonsa operaatioon patistama Juhani ja vanhanakin railakas Tellu lähentyvät matkalla kohti nuoruutta, mutta samalla heidän henkiset polkunsa erkanevat toisistaan. Juhani haluaa käyttää uuden nuoruuden eri tavoin, Tellu ei osaa eikä tahdo lopettaa palaamista menneisyyteensä.
Filosofisesta vertauskuvasta tulee nopeasti ilmeinen: toinen kaipaa itsekuria elämänmuutokseen, toinen entistä suurempaa vapautta. Samalla kaksikolla on motiiveja, joita saattaa tulkita vaivattomasti psykologian kehyksessä. Molempien hahmojen polut käsittelevät kuitenkin sitä, mitä ikääntyminen on saanut aikaan. Samalla Palimpsestissa jää kuitenkin käsittelemättä konseptin mahdolliset yhteiskunnalliset vaikutukset – elokuvassa teknologia on toki lapsenkengissään(!), mutta sen olemassaolo ylipäätään houkuttaisi monien uusien ulottuvuuksien tutkailua. Ehkä teoreettisessa jatko-osassa?
Suurempi ongelma, johon kunnianhimoinen kerronta usein sortuu, on ajallisen rakenteen tahditus. Palimpsest kuvaa monia eri ikävaiheita, mistä kielii Juhania ja Tellua esittävien näyttelijöiden määrä. Tällaisessa tapauksessa olisi tärkeä päättää, mihin on oleellista keskittyä pisimmäksi aikaa. Kelloa vilkuilematta vaikutti siltä, että eri ikävaiheet ovat sitä lyhyempiä mitä nuoremmaksi hahmot käyvät. Mikäli näin oli, ratkaisu on mielenkiintoinen.
Haittapuolena mainion vanhuusosion jälkeen tahti käy välillä kiivaaksi, eikä esikoisohjaaja ja -käsikirjoittaja vaikuta aina tietävän, missä merkittävissä tilanteissa kannattaa harppoa ja missä hidastaa. Kun hahmot käyvät läpi käänteentekeviä hetkiä nuoruudessaan, puolentoista tunnin kesto ei riitä selittämään kokemusten syvempiä seurauksia. Palimpsest on sellainen harvinainen tapaus, joka olisi kaivannut enemmän dialogia – varsinkin muutamalta keskeiseltä sivuhenkilöltä. Hiljaisuus ei aina riitä.
Visuaaliselta puoleltaan aivan minimiin nipistetty syvyysterävyys tuottaa raskaan katselukokemuksen. Vierekkäin istuvista hahmoistakin näkee useimmiten vain yhden. Ratkaisun tarkoitus jää epäselväksi.
Joka tapauksessa Palimpsest on pieni, fiksu elokuva. Kahden rinnakkaisen hahmon seuraaminen ei vain tarjoa tilaisuutta persoonien vertailuun vaan myös pitää mielenkiintoa yllä. Elokuva ei kykene välttämään loogisia aukkoja, mutta ainakin se saa sanottua jotain uskottavalla äänensävyllä.
Sorcery (Brujería, 2023)
Kolonialismiteemoja melko simppelisti käsittelevä Sorcery kuvaa Huilliche-kansan pyrkimyksiä vastustaa espanjalaisia ja saksalaisia maansa valtaajia. Tämän vastustuksen työkalu on noituus, kuten elokuvan nimestä käy ilmi. Aiheesta ei kuitenkaan saada paljoa irti.
Sorcerya vaivaa hahmojen ja ryhmien määrittely hyviin ja pahoihin ilmaan minkään sortin välimuotoja. Yksittäiset tilanteet, jotka vihjaavat mutkikkaammista suhteista, kumotaan pian. Tärkeä aihe ei kaipaisi tällä tapaa asioita yksinkertaistavia kertomuksia, sillä mustavalkoiset asetelmat tekevät esiin nostettavista argumenteista genre-elokuvan viihteellistä polttoainetta. Genre-elokuvat ovat minulle rakkaita, mutta niihin pätevät eri säännöt: ne pyrkivät tietoisesti rakentamaan yhden keskeisen idean hallitsemia maailmoja. Siten ne etääntyvät todellisuudesta.
Tämä ei tarkoita, etteikö taikuus tai yliluonnollisuus toimisi kehyksenä tai vertauskuvana tosimaailman vääryyksille. Ongelmaksi muodostuu se, että on vaikea aidosti välittää yhden sortin hahmoista ja vihata toisen sorttisia. Hahmojen stereotyypit ovat niin selvästi kaavoittuneita viihteelliseen fiktioon, tässä tapauksessa historialliseen sellaiseen. Pienikin ravistelu veisi kuvion kohti vierautta, joka jää mieleen ja vahvistaa siten sanomaa.
Sorcery ei siis haasta ajattelemaan. Toisaalta se ei ole myöskään riittävän outo, että yksiulotteisuuden sivuuttaisi. Ensimmäisen kolmanneksen lopulla muutamat hienot kuvat povasivat surrealistisempaa jatkoa, mutta pian niin juoni kuin audiovisuaalinen puoli latistuivat turvalliseksi kasvutarinaksi kolonialistisella mielivallalla höystettynä.
Synkkiä satuja uskaliaille aikuisille (2021–2023)
R&A esitti myös mielenkiintoisia lyhytelokuvia. ”Synkkyys” ja ”uskaliaisuus” samassa otsikossa riittivät tietenkin myymään näytöksen tälle kriitikolle. Viidestä lyhäristä koostuva kokonaisuus oli kiinnostava mutta epätasainen – kuten novelliantologiat. Suurimpia epäkohtia viisikossa oli tarinoiden alleviivattu symboliikka, parhaita puolia taas visuaalinen vetoavuus.
Alexis Manetin Brick Head (Tête de brique, 2022) kertoo miltei tyhjästä serbialaisesta kaupungista, jossa ilmahälytykset soivat milloin sattuu ilman, että merkkiäkään vaarasta näkyy. Jonkin asteinen vaara kulkee maalla: jengiään mielivaltaisesti johtava Mladic (Uroš Gojković) on luonut järjestelmän, jossa muut nuoret joutuvat kantamaan mukanaan tiiliä, ja niskuroinnista saattaa saada äkkiä köniinsä. Mukana kaikkialla kulkee myös huilua soitteleva nuorukainen, jonkin sortin narri – kuninkaan hovissako?
Tarinalle keskeiset erikoisuudet hämmentävät pitkään sekä hyvässä että pahassa. Lopussa ainakin tiilien symbolinen merkitys selviää. Brick Head on aivan laadukas lyhytelokuva, mutta jää kyseenalaiseksi, oliko matka viimeiseen kuvaan kulkemisen arvoinen. Yksi ratkaiseva hetki voi riittää ja avata tien koko ympäröivän tarinan uudelleentulkintaan, mutta tässä tapauksessa tuo hetki ei paljasta mitään tärkeää edellä nähdystä, vain tekijänsä kannanoton.
*
Daria Kashcheevan Electra (2023) vie toiseen ääripäähän, hyperaktiiviseen kollasiin, jossa vertauskuvalliset näyt virtaavat tai suoranaisesti vyöryvät katsojan ylle yleensä pelkkien sekavien assosiaatioiden pohjalta. Electra on uni, johon nuoruuden trauma jatkuvasti hyökkää. Tai fantasia, joka ei pääse pakenemaan tosimaailmaa. Kaiken huipuksi merkityksellistä Kashcheevan maanisessa elokuvassa on nuorten naisten esineellistäminen tai tarkemmin ottaen ”nukkeistaminen”.
Kyllä, Electra on Barbie helvetistä. Mutta siinä missä Kate McKinnonin Weird Barbie oli väännelty outoihin asentoihin, Kascheeva repii irti raajoja, rakentaa uusia kokonaisuuksia ja sijoittaa kehonosia kaikenlaisiin eri tavoin häiritseviin ympäristöihin. Idea on lopulta suoraviivainen kertomus naisesta, joka palaa mielessään nuoruuteensa ja eritoten erääseen kamalaan syntymäpäivään. Alitajunta on kuitenkin hyvin sotkuinen paikka niin visuaalisesti kuin kerronnallisesti. Tyylit vaihtelevat rankasti: välillä vaikuttaa siltä kuin nukkeanimaattori Jan Svankmajer tekisi #metoo-elokuvaa. Electran sekavuus on toisaalta esimerkki tyylin ja sisällön tarkasta yhdistämisestä, toisaalta taas ikään kuin tarinallista kohinaa, joka vaikeuttaa päähenkilön menneisyyden muistamista.
*
Pella Kågermanin Reckless (2021) on tiivis ja selkeimmin spekulatiivinen kertomus veden alle rakennetusta kaupungista ja siellä asuvasta, exänsä perään haikailevasta naisesta. Lyhytelokuva esittää yhden ainoan tosimaailmaa peilaavan huomion: sen, kuinka riskialttiin järjestelmän varaan elämämme rakentuu. Tämä ei itsessään riittäisi kovin pitkälle, mutta eronneen pariskunnan suhde jää monin tavoin epämääräiseksi, mikä herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Siksi kiinnostus ei herpaannu ennen yllättävää loppua.
*
Joseph Wallacen Salvation Has No Name (2022) tuottaa pettymyksen, sillä kerrassaan upea animointityyli on hukattu puupäisen ja rankalla kädellä alleviivatun allegorian kuvaukseksi. Tilanne on ikävän tunnistettava: lasta odottava pakolaisnainen saapuu mereltä eräänlaisten sirkusolentojen kylään, mutta kyläläiset eivät siedä erilaisia ihmisiä. Kylän pappi jää kahden vaiheille, sillä hän haluaisi auttaa naista mutta toisaalta ei tee vastarintaa oman yhteisönsä kohdellessa vierasta kaltoin. Tarina etenee valitettavasti arvattavan kaavan mukaan alusta loppuun ilman yllätyksen poikastakaan. Katsojan kyvykkyyteen ei luoteta alkuunkaan, sillä jokainen mahdollinen tosiasia – sekä valhe – sanotaan ääneen, usein kahdesti. Viimeinen repliikki on suorasukaisuudessaan vaivaannuttava, sillä sen olisi voinut esittää ilman sanaakaan.
Ongelma on sama kuin Sorceryssa. On syytä kysyä, miksi pitää kertoa jotain sellaista, mikä ei vaadi vastaanottajalta lainkaan vaivannäköä. Salvation Has No Namen kaltaiset elokuvat vaikuttavat kohdennetun vain katsojille, joiden näkemys asiasta on jo kauan sitten vahvistunut. Tällaisen kertomuksen, oli sen muoto mikä tahansa, pitäisi esittää sama argumentti nimenomaan uudesta kulmasta ja vähemmän laiskasti. deologisen taustan ei pitäisi toimia vain visuaalisen projektin ponnistuslautana. Nyt kauniisti animoidusta kannanotosta jää mielikuva, että on tullut katsoneeksi pelkän teknologiademon.
*
Nothing Holier than a Dolphin, lyhytelokuvanäytöksen paras pala, jätettiin onneksi viimeiseksi. Kreikkalainen metakertomus myyttien ilmentymistä nykyajassa on paitsi ilahduttava myös mieleen jäävä teos. Juonen voi esittää lyhykäisesti näin: kalastajakylän asukkaat viettävät iltaa tavernassa. Eräs heistä, yhteisössään hieman väheksytty musta mies, alkaa kertoa menneiltä polvilta periytyvää myyttistä tarinaa saaren synnystä. Kertomus tempaa jokaisen mukaansa, ja ennen pitkää tavernan sisätiloissa näytellään tee-se-itse-välinein vauhdikas esitys armosta ja oikeudenmukaisuudesta. Hiljainen nuori myyjätär saa roolin pelastavana delfiininä ja löytää sitä kautta uuden vapauden. Aika on nykyhetki mutta myös muinaisuus tai ajattomuus, paikka Kreikka mutta myös mikä tahansa meri.
”Synkkiä satuja” -sarjaan Nothing Holier than a Dolphin ei minusta tunnu istuvan. Se on herttainen kuvaus sympaattisesta väestä ja kertomusten voimasta kerrottuna yhtä sympaattisesti ja yhtä voimakkaasti. Kaksi päällekkäistä maailmaa on rakennettu hienovaraisesti niin, ettei yleisö unohda kumpaakaan vaan pystyy aina hahmottamaan yhteydet. Tämä kertomus edustaa sellaista vertauskuvallisuutta, jota ei selitetä katsojalle ja jota katsoja ei voi yhdellä lauseella selittää toisille. Sen viesti on monitasoinen mutta toisaalta yleismaailmallinen – anomus tasa-arvon ja luonnonsuojelun puolesta aikana, jolloin molemmat ovat vaarassa synnyttäen tuhoisia ketjureaktioita. Myytit voivat tehdä yhteisöistä yhdistyneitä ja tässä tapauksessa myös vapauttaa mielikuvituksen. Ehkä ihminen oppii uusia tapoja elää kuin esimerkiksi delfiinit.