Sami Makkosen Hevosjumala (Like 2022) on synkkäsävyinen kuvaus Suomen syrjäseudun kauhuista. Makkonen on kotimaassa tunnettu ennen kaikkea Kalevala-tulkinnastaan. Kansainvälisesti Makkonen on tehnyt jo pitkän ja palkitun uran ensisijaisesti piirtäjänä. Hevosjumala on kokonaan Makkosen omaa käsialaa, myös käsikirjoituksen osalta.
Teoksen alussa retkeilevä opiskelijajoukko hakee lumimyräkässä suojaa yksinäisestä mökkipahasta, ja eihän siinä tietenkään hyvin käy. Mökissä asuu vanha pariskunta vammautuneen poikansa kanssa, ja ladossa on odottamassa isoisän kalmo. Neljässä tarinassa laajennetaan hahmokaartia naapurustoon ja edelliseen sukupolveen. Mustanpuhuvien ruutujen reunamilla väijyy jatkuvasti paha, jota kohti tarina tyylikkäästi kaartelee.
Tarinallisesti Hevosjumala ei juuri tuo uutta kotimaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Kauhutarinaa lukiessamme tiedämme, ettei syrjäisestä mökistä kannata mennä pyytämään apua, ja paikallisissa on aina jotain hyvin epäilyttävää. Makkonen kuitenkin yhdistää suomalaiseen kansanperinteeseen ja shamanismiin laajemmin okkultistisia aineksia, jotka tuoreuttavat tuttua teurastannerta. Vaikka päätarina on juonellisesti moneen kertaan nähty, teoksen sielu asuukin yksityiskohdissa: sudenkorentohirviöissä ja istukat päässä kekkaloivissa kulttilaisissa.
Sisällöllisesti kunnianhimoisinta teoksessa on sen rakenne. Hevosjumala etenee käänteisessä aikajärjestyksessä: tiedämme valmiiksi, miten kaikki tulee päättymään, ja seuraava tarina selittää sen, miten myöhempään tragediaan on päätytty. Ratkaisu tuo kertomukseen vääjäämättömyyden ja uhan tuntua. Osa lukijoista saattaa kaivata enemmän yllätyksiä, osa varmastikin nauttii selkeydestä ja armottomuudesta.
Visuaalisesti Hevosjumala on upea teos. Piirrosjälki on hallittua alusta loppuun ja jokaisesta viivasta henkii se, että Makkonen todellakin on kansainvälisen tason kuvittaja. Lähes mustavalkoista maalauksellista jälkeä Makkonen tehostaa värisävyillä vain muutamassa kohdassa harkiten: niukka värien käyttö tuo harvoihin värien lämpäreisiin kiehtovan toismaailmallisen vaikutelman.
Oikeastaan ainoa visuaalinen haaste teoksessa on typografia. Varsinkin sisäiseen monologiin varattu kirjasinkoko on niin pieni, että vähänkään heikkonäköisempi joutuu kamppailemaan saadakseen tekstilaatikoista selvää. Puhekuplat ovat huomattavasti luettavampia, mutta varsinkin alussa taustoittavaa tekstiä ja monologia on runsaasti, mikä saattaa muodostaa kynnyskysymyksen teokseen tarttuvalle satunnaiselle selailijalle.
Parhaimmillaan Hevosjumala on lähtiessään rohkeasti käymättömille korpimaille. Pienen makustelun jälkeenkin ehtottomasti parhaiten teoksesta jäävät mieleen ne kohdat, joissa Makkonen on uskaltanut poiketa genreperinteestä ja tehnyt rohkeasti jotain omaa: sudenkorentokaari loistaa sisällöllään muiden yli, ja siihen kytketyt eläinkohtalot inhimillistivät kyseisen tarinan keskushahmoa. Toivottavasti Makkonen jatkaa tällaisten tuoreiden kuvien tutkimista tulevassa tuotannossaan.
Parhaiten teos soveltunee visuaalisesti orientoituneille lukijoille, jotka kaipailevat tummia sävyjä synkkeneviin syysiltoihin.
Teos on saatu arvostelukappaleena. Tämä arvostelu on osa Suomen arvostelijain liiton tukemaa spekulatiivisen sarjakuvan kritiikkihanketta, jonka tavoite on nostaa esiin laadukkaita kotimaisia sarjakuvia ja tarkastella niitä sekä itsenäisinä teoksina että laajemmin osana spekulatiivisen fiktion kenttää. Arvostelut ilmestyvät Kosmoskynän verkkolehdessä Sarjakuvien syksy -juttusarjassa. Lisäksi Kosmoskynä-lehden painetussa numerossa 2/2022 on luvassa artikkeli suomalaisen spekulatiivisen sarjakuvan kritiikin historiasta ja nykytilasta.
