Kevätauringon säteet lämmittävät mukavasti. Kirkkaus herättää Kristiinan. Kun hän raottaa silmiään, hän näkee paljaan selän.
Mitä? Kristiinan silmät rävähtävät auki. Tietoisuuteen tunkeutuu häikäisevä auringonvalo, aurinkoisen huoneilman ja ihmisen tuoksu. Aamu voisi olla täydellinen, mutta kuviossa on kaikki pielessä. Tuo selkä ei kuulu hänen nenänsä eteen. Hän on sängyssään ilman vaatteita tuntemattoman alastoman ihmisen vieressä ja saman peiton alla. Kaikkein häiritsevin on ihon tuoksu. Se on tuttu.
Kristiina pidättelee henkeään. Hänen sydämensä hakkaa – näenkö harhoja? Vieras selkä on ja pysyy häiritsevän lähellä. Se liikkuu hiljaa jonkun toisen rauhallisen hengityksen tahtiin.
Kristiina kääntyy varovasti selälleen ja livahtaa peiton alta. Hän ei halua toisen heräävän. Mitä on tapahtunut? Onko hänellä muistikatkoksia? Onko hänessä kännissä puolia, joista hän itsekään ei tiedä? Lukuisat mahdolliset tapahtumakuviot välähtelevät hänen mielessään. Jopa ajatus ehkä se olikin hauskaa käy hänen mielessään, mutta hän hylkää sen saman tien järkytyksen tuottamana sekavuutena.
Hän nousee varovasti ja kumartuu tuntemattoman ylle katsoakseen vierasta tarkemmin. Silloin hän jähmettyi paikalleen. Naisen kasvot ovat hänen omansa. Kristiinan ajatukset vaihtuvat hämmennyksestä ja järkytyksestä epäuskoon ja takaisin. Muuta mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Kyse ei ole läheisestä yhdennäköisyydestä, vaan hän näkee itsensä yhtä varmasti kuin katsoessaan peiliin. Kaikki kasvonpiirteiden yksityiskohdat. Hiusrajan luomi, jota pitää varoa. Tuttu nukkuma-asento.
Kristiinaa huimaa. Mitä tapahtuisi, jos toinen hän heräisi? Ei, se olisi jo liikaa. Hän laskee jalkansa varovasti viileälle lautalattialle. Se vaikuttaa aivan tarpeeksi todelliselta. Mutta kun hän kääntyy katsomaan naista, aivot tahtoivat taas kieltäytyä uskomasta silmiä.
Sairasta pilaa? hän epäilee. Mutta temppu olisi liian täydellinen ollakseen mahdollinen. Hän hiipii vessaan ja katsoo itseään varmuuden vuoksi peilistä. Samat kasvot siellä ovat.
Jos hän olisi nähnyt tuon sängyssään makaavan naisen eilen, hän muistaisi sen minkä tahansa humalatilan läpi. Kaiken lisäksi hänellä on nyt selkeä muistikuva siitä, mitä hän on tehnyt eilen illalla. Hän on käynyt seminaarissa ja siinä yhdessä tanssipaikassa illalla, tullut kotiin ja nukkunut. Siinä se.
Viittätoista minuuttia myöhemmin Kristiina on onnistunut pukeutumaan toisen heräämättä. Yhdessä vaiheessa kaksoisolento kääntyi ja äännähti hänen äänellään, muttei avannut silmiään, ja odotettuaan viisi minuuttia Kristiina, jatkoi mitä oli tekemässä. Nyt hän ottaa hiljaa avaimensa, rahansa ja laukkunsa ja muutaman muun tärkeän tavaran ja pakenee asunnostaan.
Lukon kovaääninen kolahdus saa hänen niskakarvansa nousemaan. Hän sulkee oven nopeasti ja juoksee ulos katsomatta taakseen.
Bussipysäkillä Kristiina tuijottaa jalkakäytävän laattoja, joilla muurahaiset kokoontuivat, ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtunut. Hän yrittää ajatella olevansa menossa opiston aamutunneille, niin kuin aina. Vasta vähän aikaa tuijotettuaan hän tajuaa, että millekään tunneille ei pääse. On lauantaiaamu. Joku pikkulintu kiljuu puussa vihlovasti ja kadut ovat melkein tyhjiä.
Hän jää tuijottamaan muurahaisten pesää. Se on hiekkakohouma laattojen raossa. Muurahaisia on kuitenkin paljon liikkeellä ja ne ovat kiihdyksissään. Kristiina seuraa, miten muurahaiset kohtaavat ja hapuilevat toisiaan tuntosarvillaan kierrellen kummallisia pikku kehiä. Aivan kuin niilläkin olisi jotain pielessä. Mitään varsinaisesti luonnotonta ei näy, ja Kristiina tajuaa, että tässä tilanteessa kaikki vähänkin tavallisesta poikkeava tuntuu kai ahdistavalta tai näyttää oudommalta kuin onkaan.
Tuntematon hyvinpukeutunut mies kiertää Kristiinan kiireisin askelin ja katsoo häntä oudosti. Kristiina tajuaa käyttäytyneensä kuin hörhö. Aikuinen ihminen ei tuijota muurahaisia bussipysäkillä. Mietittyään päämääräänsä hän valitsee puhelimesta Leinon numeron. Puhelimeen vastaa pitkän tuuttauksen päästä väsynyt ääni: ”Mitä nyt?”
”Anteeksi, että soitan tällaiseen aikaan”, Kristiina sanoo hermostuneena. Miksi valitsinkaan Leinon, hän miettii jo. Leinoa hän on viime kuukausina joutunut kiusaamaan jo liikaakin, ottaen huomioon, miten ikävän asian hän joutui tekemään miehelle pari kuukautta sitten. Mutta Leino asuu tässä lähellä. Sitä paitsi kenen muunkaan puoleen hän kääntyisi tällaisessa asiassa? ”Ehkä osaisit auttaa minua. Minulla on ongelma. Haluaisin tietää, mitä sinä ajattelet siitä. Ei, en minä voi selittää tässä. Tietenkään. Tulen sinne.”
Leino kaataa hänelle punaviiniä. Leinon viikset hapsottavat hajanaisempina kuin koskaan ja hän näyttää vasta heränneeltä.
”Älä viitsi”, Kristiina sanoo ja työntää lasin kauemmas. ”En ole syönyt aamiaista.”
”Otatko riisikakkuja?”
Leino on sanonut olevansa allerginen monelle asialle. Kristiina epäilee vahvasti, että allergiat ovat kuviteltuja.
”En minä, kiitos. Haluan oikeaa ruokaa. Anteeksi.”
Leino on vähän aikaa hiljaa. Sitten hän hymyilee vinosti kysyy: ”Senkö takia lähdit?” pehmentäen ääntään melkein siihen Leinoon asti, joka oli rakastunut Kristiinaan. ”Minulla ei koskaan ole kunnon ruokaa.”
Juuri tämän takia minun ei pitäisi käydä täällä, Kristiina ajattelee.
”Mutta katsotaanpa. Sanot, että joku ihan sinun näköisesi ihminen oli sängyssäsi? Puhuitko hänelle?”
”En. Olisitko itse? Mitä olisin voinut sanoa?”
Leino nyökkää vakavoituen. ”Ehkä se olikin viisasta.” Hän miettii. ”Sinuna minäkin olisin varmaan pelästynyt. Entä jos kaksoisolento olikin siellä jossain ikävässä tarkoituksessa? Tai kuka tietää, mutta jospa se oli robotti… tai muodonmuuttaja?”
Kristiina tuntee helpotusta. Niin paljon kuin hän inhoaakin Leinon salaliittoteoreetikko- ja hörhöpuolia, Leino ainakin ottaa tällaiset jutut vakavasti eikä ala pilkata.
Kun he ovat istuneet vielä vähän aikaa, Leinon puhelin soi. Leino vastaa, vilkaisee yllättyneenä Kristiinaa ja panee kaiuttimen päälle.
”–Olen varma, että joku on käynyt täällä. Ja kukkaroni on viety. Ja takki, avaimet ja kukkaro. Siellä on tietysti kortit.” Kopiolla on Kristiinan äänen lisäksi hänen puhetapansa.
Leino katsoo Kristiinaan ja hieroo leukapartaansa. Hän on ahdistunut. Kristiina arvaa, että Leino on alkanut epäillä, kumpi heistä on oikea.
Leino hymisee puhelimeen epämääräisiä vastauksia, ja kopio-Kristiina kysyy, pitäisikö hänen Leinon mielestä soittaa poliisille.
”Älä nyt”, Leino sanoo hermostuneena. ”Jos mietit ensin asiaa.”
”Onko sinulla kaikki OK?” kopio-Kristiina kysyy äkkiä terävämmällä äänellä.
”On, on. Kuule Kristiina, jutellaan vähän ajan päästä.” Leino sulkee puhelimen.
”Onko sinulla ikinä aikaa?” kopio-Kristiinan ääni kuuluu ennen kuin linja katkeaa.
Leino katsoo ikkunasta ja pyyhkäisee ylipitkiä hiuksia naamaltaan.
”Voi Luoja.” Kristiina istahtaa alas. ”Minä en edes tiedä”, hän aloittaa eikä osaa jatkaa.
”Minä luulen tietäväni, kuka saattaisi tietää”, Leino sanoo. Hän näyttää kiusaantuneelta, mutta ainakin hän yrittää auttaa. ”Mutta sinun pitäisi ottaa toinen Kristiina mukaasi. On hänelläkin oikeus tietää.”
”Ei! Ei missään nimessä.” Kristiina pysähtyy miettimään. ”Ei. Mitä jos hän onkin oikea ja minä kopio?” Hänestä tuntuu saman tien, että ajatusta ei olisi pitänyt edes lausua ääneen. Mitättömyyden tunne kuristaa häntä. Hän katsoo käsiään ja nipistää itseään niin kovaa kuin pystyy. Veripisara valuu alas kättä. Se ei todistaa mitään, mikään ei kai todistaisi.
”Hei! Mitä hittoa sinä teet? Totta kai sinä olet oikea.” Leino tarttuu hänen ranteeseensa.
”Mistä sen tietää? Entä jos vain lähtisin ja jättäisin elämäni elämisen hänelle? Kukaan ei kaipaisi minua, toinen Kristiina täyttäisi sen aukon. Eipähän tarvitsisi lukea maanantain tenttiin.”
”Ei kuulosta hyvältä”, Leino sanoo tuohtuneesti – jostain kumman syystä, vaikka on aina naureskellut Kristiinan opinnoille ja konsulttiurahaaveille.
Leino ei saa Kristiinaa suostuteltua puhumaan kopio-Kristiinan kanssa. ”Ehkä myöhemmin”, Kristiina sanoo lopulta. Siihen myönnytykseen Leino tyytyy ja sanoo: ”Kuule, minusta meidän täytyy tavata Rakennemies.”
Kristiina tyrskähtää, vaikka hänen tekee vähän mieli itkeä. ”Mikä se on? Joku kehonrakentajatyyppi?”
”Ei ei.” Leino näyttää innokkaalta. ”Muistatko kun puhuin sinulle universumin rakenteesta käydyistä keskusteluista?”
”Mistä? Ai. Muistan.” Muistikuva ei vakuuta Kristiinaa. ”Puhuit niistä tosiaan. Päivästä toiseen, etkä lopettanut. Lähdin, koska–”
”Niin, tiedän”, Leino keskeyttää kireästi. ”Tarkoitan vain, että nämä sinun ongelmasi antavat vähän samanlaisia viboja kuin Rakennemiehen vihjailut. Ja hän tietää asioita, sen näkee jos vähänkään seuraa niitä keskusteluketjuja. Hänen puheistaan voi olla eniten järkeä sinun tilanteeseesi. Annas kun näytän sinulle hänen sivunsa.”
Näytölle aukea karkeasti piirretyn muratin reunustama sivu, jolla on esittely:
Rakennemies vastaa oudoimpiin kysymyksiisi.
Tunnen maailmankaikkeuden rakenteen ja minulla on yhteys suurille linjoille.
Kysymykset vastauksineen sähköpostilla.
Kiireisissä tapauksissa tulkaa paikan päälle osoitteeseen Elefanttikuja 4 a.
Kuvassa on tähtien ja galaksien rykelmä, jonka päälle on piirretty mitä kummallisin sotku värillisiä viivoja. Sivun taustakuvassa tähdet välkehtivät.
Kristiina on pettynyt. Mikä idiootti tuo edes on? hän miettii, mutta yrittää muotoilla kysymyksensä kohteliaammin: ”Onkohan sivuja päivitetty viimeiseen kymmeneen vuoteen?”
Leino näyttää siltä, että hänen kärsivällisyyttään koetellaan. ”Tietenkin on. Mutta Rakennemies on tärkeä asiantuntija suunnilleen kaikissa keskusteluketjuissa, joita olen seurannut”, hän sanoo. ”Ja tiedän, että hän asuu tässä kaupungissa.”
Kristiina ei keksi parempaakaan vaihtoehtoa. Kopio-Kristiinan puhelun jälkeen hän ei usko, että virastoista tai poliisista olisi apua.
Elefanttikuja on lyhyen bussimatkan päässä. Leino suostuu lähtemään Kristiinan seuraksi. Matkan varrella bussi joutuu kiertämään lepän, joka kasvaa keskellä katua. Se on aivan yhtä lähellä toista samanlaista puuta kuin Kristiinan kopio on ollut Kristiinaa.
”Katso!” Kristiina nykii Leinon hihaa. ”Eikö ole samanlainen?”
”Identtinen”, Leino myöntää.
Toiset matkustajat äännähtelevät hämmentyneinä. Asfaltti on tehnyt tilaa juurille ikään kuin leppä olisi aina seissyt siinä. ”Outo pila”, joku mutisee.
”Kuinkahan monta sellaista kloonia täällä on, joista ei näy mitään päällepäin?” Kristiina kysyy kun he ovat poistuneet bussista. Hän pudistaa päätään. Puhunko todellakin klooneista, hän miettii.
Elefanttikujalla oven avaa nainen, jonka harmaat hiukset ovat löyhästi kiinni. Hänellä on monitaskuinen esiliina, jossa on työkaluja.
”Me tulimme tapaamaan Rakennemiestä”, Kristiina sanoo.
”Peremmälle”, nainen sanoo hymyillen ja nyökkää heille. Hänen kohtelias käyttäytymisensä tuo Kristiinan mieleen vanhan opettajan. ”Minä olen Katja.”
”Kristiina. Tämä on Leino. Oletko sinä hänen…”
”Aviopuolisonsa”, Katja sanoo. ”Teillä täytyy olla jotain kiireellistä, koska olette ovellamme, eikä hän ainakaan kertonut, että olisi saanut postia.”
”Jotain hyvin omituista ainakin”, Kristiina sanoo ja astuu kivitaloon. Rakennemiehen vaimo kävelee kohteliaana hänen ja Leinon perässä, mutta ei vastaa mitään. Rakennemiehen koti on avara huoneisto, kaksi huonetta ja keittiö. Kaikki täällä kertoo siisteydestä. Kristiina huomaa vastahakoisesti pitävänsä paikasta.
”Missä hän on?” Kristiina kysyy.
”Hän on tässä.” Katja osoittaa olohuoneen pöydällä olevaa laitetta ja katsahtaa Kristiinaa asiallisena, ehkä hieman haastavasti.
Kristiina tuijottaa konetta. Siinä on kaiuttimet, ja se näyttää eri tietokoneiden osista kootulta – jotkut osat näyttävät melkeinpä itse tehdyiltä. Hän miettii, onko tässä jotain, jota hän ei tajua. ”Ai. Eikö hän olekaan–”
”Hän on tässä”, Katja toistaa kärsivällisesti kuin olisi tottunut tämänkaltaisiin reaktioihin. Nyt Kristiina kiinnittää huomionsa siihen, että naisen esiliinan taskuista pilkistävät sähköjohdon hapsottava pää, ruuvimeisseli ja työkalu, jota hän ei ymmärrä. Kristiina hämmentyy lisää.
”Mistä Rakennemiehen nimi tulee?” Leino kysyi.
”No niin, ei enempää kysymyksiä”, Katja sanoo opettajamaisesti. ”Kysykää häneltä itseltään, mitä halusitte tietää. Kulta, täällä on vieraita”, hän kumartuu sanomaan pehmeällä äänellä mikrofoniin.
”Hyvä. Tulkaa vähän tännepäin”, laitteen kaiuttimet sanovat. Rakennemiehen äänen laatu on hyvä. Se ei särise eikä puuroudu.
Leino näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin Kristiina tuntee olevansa, mutta mies istuu toimistotuoliin laitteen eteen ja näyttää miettivän kysymystä.
”Hänestä ei näy, no, kuvaa?” Kristiina kysyy. Hän tuskailee puolittain myöntyvänsä johonkin huumehörhöjen harhaan. Näyttö on pimeä.
”Olen yksityisyyttäni vaalivaa tyyppiä. Tässä minä kuitenkin olen”, Rakennemies vastaa kaiuttimista. Kristiina säpsähtää. ”Puhukaa mikrofoniin, niin kuulen paremmin.”
Leino ja Kristiina kertovat Rakennemiehelle ylimääräisestä Kristiinasta. Rakennemies kommentoi myötätuntoisin äännähdyksin ja kysyy tapauksen yksityiskohtia, ja Kristiina rohkaistuu kertomaan niitä. ”Ongelma on siinä, että en tiedä, miten saisin hänet pois sieltä… voi helvetti, en edes tiedä, onko se minun kotini. En tiedä, olenko oikea Kristiina vai onko se sittenkin hän.” Yllätyksekseen Kristiina tyrskähtää ja tukahduttaa kauhunsekaisen hihityksen. Tässä minä puhun jonkun hullun muorin tietokoneelle järjettömiä.
Leino katsoo muualle.
”Yksinkertaista”, Rakennemies sanoo hiukan tahdittoman nenäkkäästi. ”Te molemmat olette oikeita. Älä ajattele itseäsi halpana kopiona vaan kahdentumana.”
”Mitä eroa niissä on? En ymmärrä.”
”Kopio viittaa johonkin epäaitoon tai jälkeenpäin toisinnettuun. Todellisuudessa te kumpikin olette yhtä aitoja. Ajattele vaikka, että olette samasta muotista tehdyt.”
”Kuin kaksoset?”
”Ei tietenkään. Kummankin menneisyys oli sama lähtötilanteessa, siis silloin, kun virhe tapahtui.”
”Saanko kysyä, mistä olet päätynyt tähän?” Leino kysyy kunnioittavaan sävyyn.
”On tapahtunut maailmantasoinen kahdennusvirhe”, Rakennemies selittää opettajamaisesti kuin vaimonsa.
”…Niin?”
”Maailma on kohdannut toimintahäiriön. Te kohtaatte niitä joka päivä niillä laitteillanne, joita te nykyäänkin käytätte. Tämä vain koskee koko maailmaa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa elolliset objektit kahdentuvat.”
Mitä helvettiä sinä selität? Kristiinan tekee mieli kirkua. Ei. Se ei auttaisi mitään. Rakennemies on ainoa taho, josta saisi luultavasti irti näinkään paljon. Viranomainen tai lääkäri ei varmasti auttaisi näissä asioissa. Kristiinasta tuntuu, että hän elää huonoa tieteiselokuvaa, painajaista, eikä mikään muu kai auta selviämään tämän hulluuden läpi kuin jatkettu hulluus. Ainakin hänellä on mukana tuttu ihminen. Hän ponnistelee muotoillakseen jatkokysymyksen. ”Mitä… sitten? Mitä maailmalle nyt tapahtuu? Voiko sen jotenkin korjata?”
Rakennemies on hiljaa vähän aikaa. Vain pieni valo vilkkuu epäsäännöllisesti jossakin laitteen kyljessä. Kristiina on melkein varma, että erottaa vanhan kovalevyn rapisevan. Leinolla on kasoittain iäkkäitä rapisevia kovalevyjä komerossa ja muutamia käytössä. ”Ehkä”, Rakennemies sanoo viimein. ”Mahdollisesti sen voisi korjata tuhoamalla jonkun kopioista. Jonkun mahdollisimman pienikokoisen. Silloin järjestelmä saattaisi huomata poikkeavuuden ja korjaisi itsensä.”
”Tuhoamalla? Astumme siis jonkin muurahaisen päälle?” Kristiina kysyy helpottuneena.
”Ei, ei! Sanoin tuhoamalla. Ihmisellä on hyvin vähän keinoja siihen. Kävisikö edes antimateria? Se olisi eristettävä täydellisesti – No, eksyn jo liian kauas.” Rakennemiehen kaiuttimista kuuluu kuiva naurahdus. ”Teidän tarvitsee tietää, että täältä maailman sisältä käsin on hyvin, hyvin vaikea hävittää mitään täysin. Siihen vaaditaan melkein kaikkivoipaa positiota.”
”Kaikkivoipaa… tarkoitatko jotain jumalaa? En tunne yhtään jumalia. Enkä tunne ketään, joka tuntisi.” Koko keskustelu tuntuu yhtä lailla mielikuvituksen tuotteelta kuin koko päivä. Kristiina yrittää osallistua siihen sillä tasolla.
”Jumalia? Hah. En minäkään. Mutta saatan tietää sen suuntaisia voimia. He ohjailevat suuria linjoja. Ehkä heitä voi jostain näkökulmasta jopa sanoa jumaliksi.”
”Mistä näkökulmasta?” Leino kysyy vaikuttuneena.
”Se ei kuulu kuolevaisille”, Rakennemies nauraa. ”Voin jakaa vihjeitä asiasta joissakin nettikeskusteluissa. Mutta jos haluatte hävittää kahdentumiset…” Taas hän on vähän aikaa hiljaa. ”Se ei olisi mikään pikkujuttu ihmiskunnalle. Tiettyjä asioita alettaisiin epäillä jopa vakavissaan. Kuten: entä jos elämä onkin enemmän kuin satunnaista kehitystä ja evoluutiota? Entä jos asioiden toiminnalle on olemassa yksinkertaisempi koodi kuin se, mitä on ymmärretty tutkia? Voisiko siihen vaikuttaa, päästä ohjelmoimaan asioita itse?”
”En tiedä, mistä puhut, mutta haluan ymmärtää. Me haluamme tietää enemmän”, Leino sanoo kiihkeästi ja nojautuu eteenpäin.
”Ei. En ehkä ilmaissut itseäni tarpeeksi selkeästi. Yritin sanoa, että se ei johtaisi mihinkään hyvään”, Rakennemies sanoo. ”En voi auttaa ihmiskuntaa liiassa tiedon lisäämisessä. Mutta jos haluatte saada kahdentumisongelman korjatuksi, voin neuvoa teitä oikean tahon puheille. Kyllä, luulen tuntevani sopivan henkilön.”
”Haluamme tietysti”, Kristiina sanoo.
”Ottakaa laite, jonka kohta tulostan teille. Menkää vanhan kävelysillan alle – se on sadan metrin päässä täältä. Painakaa laite sillan tämänpuoleisen tukipilarin kylkeen. Painakaa nappia ja odottakaa. Enempää en auta, alan olla väsynyt. Ai niin: Juuri ottaa vastaan vain yhden kerrallaan.”
”Juuri? Onko se hänen nimensä?”
”Sillä nimellä me kutsumme häntä. Valitkaa, kumpi näkee hänet, ja puhukaa lähinnä asiaa.”
Rakennemiehen laitteiden hurina vaimenee äkisti ja kaiuttimista kuuluu naksahdus, joka kertoo virran katkeamisesta.
”Hän tekee tuota välillä. Ei ole enää niin nuori”, Katja selittää.
Toisessa huoneessa on 3D-tulostin, joka herää toimintaan samalla. Heidän odotettuaan jonkin aikaa Katja käy hakemassa valmiin tulosteen. Se on harmaa muovikiekko, jonka keskellä on nappi.
”Älkää painako sitä ennen kuin pääsette sovittuun paikkaan”, Katja painottaa. ”Ette halua ärsyttää sitä, jota etsitte.”
Leino ja Kristiina lähtevät kiitettyään Katjaa.
Tunnin kävelyn ja etsiskelyn päätteeksi he seisovat mutaisessa maassa kävelysillan pilarin juurella. He ovat kiistelleet siitä, kumpi saa käyttää nappia.
”Tämä on hurjempaa kuin kukaan on koskaan arvaillut!” Leino sanoo. ”Että elämää voi ajatella tietokoneohjelman tavoin, sen voi kopioida ja sammuttaa? Mitä kaikkea se tarkoittaa! Minun olisi pitänyt tavata Rakennemies jo vuosia sitten. Haluaisin kuulla, mitä Juuri sanoo. Pieninkin vihje merkitsee niin paljon, ymmärrätkö?”
Hän antaa kuitenkin lopulta periksi, kun Kristiina sanoo kiihtyneenä: ”Se on minun kahdentumani, josta piti päästä eroon. Jos minä olen se, joka lakkaa olemasta, haluan ainakin neuvotella asiasta.”
Leino halaa häntä lopuksi. ”Minä lähden kotiin. Toinen Kristiina on tekstannut”, mies sanoi. ”Hän tarvitsee tukea. Onnea sinulle.” Hän epäröi ja lisää: ”Mitäs luulet, voisikohan hänen kaltaisensa hieno leidi antaa tällaiselle heittiölle uuden mahdollisuuden?”
Kristiina tuijottaa häntä. ”En minä oikein usko, Leino. Mitä jos yrittäisit jotakuta toista välillä? Ei sieltä keskustelupalstalta ketään löytyisi?”
Leino nyökkää, hymyilee vinosti viiksiensä takana ja heilauttaa kättään. ”No, ainahan tätä voi kokeilla uudestaan toisen kanssa eri tavalla, jos yhteen ei toimi.”
Kristiina pudistaa päätään ja kääntää Leinolle selkänsä, vaikka ei voi olla virnistämättä itsekseen. Mies on toivoton tapaus. Hän kiinnittää kiekon pylvääseen ja painaa nappia. Hän tuntee samassa imeytyvänsä pylvääseen muovikiekon mukana, valuvansa pois kuin maito viemäriin.
Kristiina haukkoo henkeään. Tuntemus oli inhottava, mutta hetkessä hän on taas entisellään. Ympäristö ei sen sijaan ei ole. Maailman outous on päätähuimaavaa. Ihmeet saisivat jo riittää tältä päivältä, Kristiina ajattelee. Juuri tämän takia kieltäydyn huumeista.
Hän tuntee olevansa pyöreän saippuakuplan keskellä. Se on ainakin lähin vertaus mihinkään konkreettiseen. Hänen ympärillään on vaihtuvia muotoja, ja hänen jalkansa ovat vedessä. Kuplassa hänen kanssaan on ihminen. Hän ei ole varma, onko kyseessä mies vai nainen. Olennon piirteitä on kumma kyllä vaikea katsoa tai edes ajatella, ne tuntuvat muuttavan muotoaan huomaamattomin tavoin. Kristiina tekee parhaansa.
Muukalainen kääntyy häntä kohti ja katsoo häntä kuin pilaantunutta kalaa. ”No?”
”Oletko sinä Juuri?” Kristiina kysyy.
”Kyllä olen.” Juuri kuulostaa hyvin haluttomalta keskustelemaan. ”Ja?”
Kristiina muistaa saamansa neuvon: Suoraan asiaan. ”Rakennemies lähetti minut. Tulin puhumaan kahdentumisista. Miten niistä pääsisi eroon?”
”Mistä kahdentumisista?”
”Siitä, että kaikki… kaikki elolliset predikaatit kahdentuvat.” Kristiinan poskia kuumottaa. Mitä sanaa Rakennemies käyttikään? Väliäkö sillä. ”On tapahtunut jokin virhe ja kaikki monistuu. Kopioituu.”
”Siis mitä? Hetkinen…” Juuri ojentaa kätensä ja tekee jotain, mutta se peittyy kirkkaaseen valoon, joka häikäisee Kristiinan silmiä. ”Kas kas. Ja onnistuit pääsemään tänne asti. Uskomatonta. Vaan mitä, sanoitko haluavasi niistä eroon?”
”Minulle on ilmaantunut kaksoisolento.”
Juuri nauraa sävyyn, josta Kristiina ei pidä. ”Sitten ymmärrän! No, ei sinun ole tarvetta tehdä mitään. Asia hoituu itsekseen.”
”Miten?”
”Älä vaivaa päätäsi sillä.”
Kristiinan mielestä olento näyttää jotenkin juonikkaalta. Toisaalta se on vain tunne, eikä hän keksi syytä siihen.
”Oletko havainnut mitään muuta outoa?” Juuri kysyy.
”Niin kuin mitä outoa?”
”Toimiiko kaikki muu niin kuin pitää? Kun sekoitat värejä, sekoittuvatko ne uudeksi väriksi? Tai jos sekoitat soraa, jääkö seos tasaiseksi vai putoavatko pikkukivet pohjalle?”
Kristiina tuijottaa.
”Okei, unohda. Kai niistä näkyisi pahempia oireita, olisi taas kasoittain ruumiita ennen kuin kukaan tajuaisi mitään”, Juuri mutisee. ”Tämä on suhteellisen helppo homma. Ei vaadi paljon korjauksia.”
Enempää Kristiina ei saa Juuresta irti, vaan tuntee taas imeytyvänsä olemattomiin. Se kestää korkeintaan sekunnin. Hän on silmänräpäyksessä kävelysillan alla. Rakennemiehen muovikiekosta ei näy jälkeäkään.
Kristiina nousee kävelysillan alta takaisin kadulle. Nyt hän ei enää keksi, minne menisi.
Ehkä maailma on loppumassa tai olen sairastumassa johonkin vakavaan. Tai ehkä ei kumpaakaan, hän ajattelee. Hän alkaa ensimmäistä kertaa miettiä Rakennemiehen ja Leinon sanoja täysin vakavasti. Totuutena. Jos maailma onkin tietokoneohjelman kaltainen, mitä se tarkoittaa? Onko ihmiskunnalla mahdollisuuksia ylittää rajansa, maailman ohjelmointi? Olemassaoloa on katsottava täysin uudesta näkökulmasta. Fysiikan on uudistuttava. Koko tieteen on uudistuttava. Minun pitäisi oikeastaan keskustella kopioni kanssa. Ehkä kaksi Kristiinaa vakuuttaisi sittenkin –
Hän katoaa kesken ajatuksen, eikä kukaan huomaa.