Kuolemanvuoren valtiaat, osa 5
Panu Karjalainen
[Edelliset osat julkaistu aiemmin verkko-Kosmarissa]
PDF: Kuolemanvuoren valtiaat, osa5
LXXVII
Loistelias vanha nousuasema Gigianmeren rannalla oli koristeltu liekehtivin kukka-asetelmin. Sepulkaanien silkkiliput lepäsivät raskaina seinillä. Sadat univormuihin pukeutuneet pienylimykset tungeksivat halleissa.
Prinsessaa vastassa oli pitkä nainen kuunharmaassa mystikon kaavussa.
– Tervetuloa, Nin-Warden prinsessa, mystikko sanoi ja suuteli prinsessan kättä. – Olen oraakkeli Karela Untakis. Valitettavasti Sepulkaani on vuoteenomana, ja…
Samassa jyrähtivät tuomarien pasuunat. – Sepulkaani!
Kaikki lakosivat polvilleen. Ihmiskujien läpi lyllersi viimeisillään raskaana oleva pieni nainen.
Sepulkaani pysähtyi prinsessan eteen. He katsoivat toisiaan. Prinsessa väisti ensin.
– No, onhan hän kaunis, Sepulkaani sanoi. Sitten hän tarttui oraakkelinsa hihaan. – Untakis, keskeytä heti se Kuolemanvuoren ohjelma. Emmehän halua että se… se olento herää.
– Emme todellakaan, sanoi Untakis.
LXXVIII
Maan pyhän säännöstön mukaan sepulkaanimorsianten oli käytävä läpi tietyt puhdistusmenot, koska he tavallisesti saapuivat ulkoavaruudesta. Gynekologisten, psykologisten ja mikrobiologisten riittien lisäksi piti sovittaa morsiuspukua ja testata hajuvesiä. Sepulkaani yritti hoputtaa esivalmisteluja, mutta hänen oraakkelinsa toppuutteli.
– On mentävä vanhan kaavan mukaan. Prinsessan on tiedettävä tehtävänsä vakavuus. Lisäksi Neljännen armeijan soturit eivät ole kaikki ehtineet Maan pinnalle.
Perinteistä poiketen unibarbaarit ottivat vastuulleen prinsessan hääpuvun. Arvokonservatiivit napisivat, mutta kukaan ei uskaltanut vastustaa tuota karmealeukaista Nin-Wardun papitarta, Siipikäärmettä.
Sepulkaani oli poissaoleva ja puhui lähinnä tulevasta lapsestaan. Valtakunnan toiminnot oli käytännössä delegoitu hänen neuvonantajilleen, joita johti oraakkeli Untakis. He tekivät tiettyjä muutoksia järjestelyihin, mutta salavihkaa.
LXXIX
Kätketyssä kammiossa Harnoin linnassa haikaramystikot tervehtivät toisiaan.
– Me vannomme Sepulkaanin kuolemaa. Tulkoon galaktinen krytokratia!
– Suunnitelmat ovat muuttuneet prinsessan saapumisen myötä, sanoi oraakkeli Untakis. – Kun vihkivalat on luettu, Nin-Wardun viittaan puettu tarkka-ampuja surmaa Sepulkaanin. Me pelastamme hätäsektiolla perillisen. Julistamme prinsessan petturiksi ja vallananastajaksi. Käytämme tapausta tekosyynä jatkaa Abardnuulin herättämistä. Pian valta on meidän!
– Entä Ensimmäinen armeija? kysyi salaniminen Prosamnes.
– Vallassamme oleva Neljäs armeija pitää heistä huolen, oraakkeli vastasi. Sitten: – Seis! Joku tarkkailee meitä!
Oraakkeli sulki silmänsä ja levitti hirmuisen mielensä aitheriin. Kammiossa värähti, kun oraakkelin henki antoi iskun.
– Tuo pitää heistä huolen. Lähtekää nyt kukin tahoillenne ja jatkakaa antamieni ohjeiden mukaan!
LXXX
Noviisit olivat esittelemässä Nin-Tikshulle kehittämäänsä morsiuspukua. Se oli ulkonaisesti ylellisen shimashtiviitan näköinen, mutta sisäpuolelta täysiverinen unibarbaarin taisteluviitta. Nin-Tikshu epäili viitan tarpeellisuutta – hän oli menossa naimisiin, ei sotaan – mutta noviisit sanoivat aina halunneensa tehdä sellaisen.
Yhtäkkiä papitar ryntäsi sisään.
– Siipikäärme on huonona!
Nin-Tikshu löysi oppiäitinsä yskimästä verta lavuaarin äärellä.
– Korkein heistä on Untakis, Siipikäärme korahti Nin-Tikshulle. – En tiedä, keitä muita hänellä on. Minun pitää nyt levätä, tyttäreni…
Sitten hän luhistui. Nin-Tikshu itki ja huusi hänen nimeään, mutta Siipikäärme ei enää vastannut. Viimeisenä hetkenä hänen äänensä kaikui Nin-Tikshun mielessä.
Taistelemme vielä yhdessä, kuten sanoin. Nyt mene! He aikovat surmata sinulle luvatun morsiamen!
LXXXI
Hääkellot kaikuivat. Harnoin linna kiilsi keisarillisen harmaana yön jääsateiden jäljiltä. Valtaistuinsalia koristivat Maan sepulkaanien tunnukset. Kaikkia sisääntuloteitä vartioivat juhlahaarniskoidut Lauman jäsenet: Neljännen armeijan soturit.
Istuimellaan tyynyjen tukemana istui Sepulkaani. Tuomarien torvi soi. Salin täyttävä hääkansa kumarsi, kun sisään marssi Nin-Wardun prinsessa shimashtiviitassaan.
Prinsessan mieli oli kuin jäätä. Siipikäärmeen kuolinsanat kaikuivat hänessä hääkelloja voimallisemmin. Hänen aistinsa olivat ylivirittyneet, kuin säkenöivä kimppu teräsnuolia.
Oraakkeli seisoi alttarin yllä kalliokotkan lailla. Hän ohjasi hääkansaa varmoin ottein. Prinsessa polvistui Sepulkaanin jalkoihin.
Hän etsi mielessään kohdetta. Mitä he aikoivat?
Häävalat vannottiin. Prinsessan suu toimi mekaanisesti.
Sitten hän aisti sen: tappajan aie! Salamurhaaja oli piiloutunut korkealle parvelle!
LXXXII
Ase laukesi. Samalla hetkellä Nin-Tikshu hyppäsi ja pyöräytti shimashtiviittansa Sepulkaanin suojaksi. Luoti kimmahti kiivaasti unibarbaarien taistelukuiduista.
Hääkansa kohahti. Viitan alla prinsessa ja Sepulkaani olivat silmätysten.
– Sinullahan on proteesi, Sepulkaani totesi. – Hyh, vammainen!
– Minä olen nyt vaimosi, joten totuttele siihen, Nin-Tikshu virnisti, – Mikä tärkeämpää, sinut yritetään surmata!
Oraakkeli huusi: – Prinsessa on petturi! Lauma, suojelkaa Sepulkaanianne!
Neljännen armeijan soturit aktivoivat kivääriensä pistimet. Samassa prinsessan pää pilkisti viitan kätköistä.
– Kostajat! hän kirkui. – Kohteenne on oraakkeli!
Kreivitär Sarashvampala nousi juhlakansan joukosta hullun virne kasvoillaan. Hänen mukanaan nousi sata kostajaa.
– Vihdoinkin rähinää, kreivitär hyrisi.
Hääsali muuttui taistelutantereeksi, kun yhteen ottivat Neljäs armeija ja Nin-Wardun häävieraat.
LXXXIII
Prinsessan suojaksi valtaistuimen äärelle ryntäsivät Amaria ja Paramashtun keihässisaret. Lähitaistelussa ei ollut heidän veroisiaan: Neljännen armeijan soturit kaatuivat heidän edellään.
Oraakkeli katseli heitä kylmästi. Nin-Tikshun katse oli sitäkin kylmempi, silkkaa jäätä ja murhanhimoa.
– Olet yksin, Nin-Tikshu sanoi.
Oraakkeli hymähti.
– Routahengen orja, hän sanoi. – Surmaa tämä lapsi.
Prinsessan kauhuksi Amaria pyörähti ja löi iskukeihäällään. Lyönti meni taidokkaasti shimashtiviitan kauluksen yli ja osui Nin-Tikshua kurkkuun – mutta siitä se kimmahti syrjään kuin kilvestä. Prinsessa lennähti taaksepäin ja kömpi jaloilleen.
– Minua suojelevat niin elävät kuin kuolleet, Nin-Tikshu ärisi.
Oraakkeli astui hämmentyneenä taaksepäin. Nin-Tikshun kaulaa kiersi teräksinen riipus: se esitti tuota outoa pakanajumalatarta, Hopeista rouvaa.
LXXXIV
Hetken näytti siltä, kuin prinsessan joukot olisivat saamassa yliotteen, mutta sitten saliin vyöryi lisää Neljännen sotilaita. Oraakkeli pääsi vetäytymään heidän suojassaan. Häntä turvaamassa oli Amaria, joka ei voinut vastustaa Kuolemanvuoren kahletta. Amarian kasvoilla väikkyi lamaantunut hätäännys.
Harnoin linnan katolla odotti Neljännen armeijan kiitäjä. Oraakkeli seurueineen astui siihen.
– Vie meidät Kuolemanvuorelle. Jos emme voi tappaa Sepulkaania salaa, teemme sen avoimesti. Abardnuulin horrosohjelma on ajettu melkein loppuun.
Salissa prinsessan joukot taistelivat epätoivoisesti. Kreivitär Sarashvampala yritti raivata heille pakotietä. Prinsessa tuki raskasliikkeistä Sepulkaania.
– Meidän on otettava hänet mukaan!
– Miksi? Kreivitär kuulosti ärtyneeltä.
– He tappavat hänet muuten, Nin-Tikshu sanoi. – Sitä paitsi hän on vaimoni.
LXXXV
He pääsivät töin tuskin linnan laajalle sisäpihalle. Kauhukseen he näkivät, että sinne oli laskeutunut Neljännen armeijan kuljetusaluksia. Heitä vastassa oli ainakin neljä plutoonaa raskaasti aseistettuja sotilaita.
– Mistä näitä muurahaisia sikiää? kreivitär sanoi harmistuneena.
Nin-Tikshu suojasi ähisevää Sepulkaania viitallaan.
– Jos pääsemme noiden alusten luo… hän sanoi.
– Kaikkien noiden läpi? Prinsessa, kostajatkaan eivät ole ihmeidentekijöitä!
Samassa taivasta halkoi paleandraani. Sen kaiuttimista kuului käskevä ääni.
– Tässä puhuu komentaja Siv Karstos. Neljännen armeijan sotilaat! Kiväärinne osoittavat Maan Sepulkaania. Antautukaa tai teloitamme teidät pettureina!
Neljännen armeijan sotilaat kieltäytyivät laskemasta aseitaan. Paleandraanin tykit avasivat tulen. Sitten iskuportti avautui. Ulos hyppäsi joukko salakulkijoita johtajinaan Ingrod ja Karstos.
LXXXVI
Karstos ja Nin-Tikshu löivät kättä hetkeksi rauhoittuneella taistelukentällä.
– Meidän on häivyttävä täältä, Karstos sanoi. – Neljäs armeija neutraloi parhaillaan Ensimmäistä. Tänne on tulossa lisää petturijoukkoja.
– Vie minut Kuolemanvuorelle, Karstos, Nin-Tikshu pyysi.
– Älä ole hullu!
– Tunnen Amarian ja oraakkelin henget siellä. Meidän on seurattava heitä ja pysäytettävä peto.
– Tässä eivät nyt henget…
Prinsessa riisui teräsriipuksen ja ripusti sen Karstosin kaulalle.
– Agnus taistelee kanssamme, Karstos. Tule, haluan sinutkin vierelleni.
Karstos painoi päänsä.
Sepulkaani puuttui puheeseen. Vaikka hän oli joukon lyhin ja yhdeksännellä kuulla raskaana, hänen äänensä oli vastaansanomaton.
– Jos oraakkelini on minut pettänyt, haluan itse nähdä, kun hänet ammutaan. Vie meidät Kuolemanvuorelle, komentaja!
LXXXVII
Paleandraaniin oli ahtautunut niin paljon taistelijoita kuin se veti. Kylki kyljessä olivat salakulkijat, kostajat, unibarbaarit, keihässisaret ja Calampoksen nunnat.
Paleandraani nousi Harnoin linnasta ja suuntasi kohti päiväntasaajaa ja Kuolemanvuorta, jonka kuurainen huippu jo siinsi horisontissa. Nin-Tikshu tarkkaili sitä ikkunasta. Miksei hän nyt pelännyt? Mikä oli muuttunut?
Hänen kätensä olivat Sepulkaanin hartioiden ympärillä. Maan valtias oli kääritty huopaan ja hoki itsepintaisesti: – Ei vielä, ei vielä…
Tämäkö se oli? Hänestä oli tulossa äiti. Ei – Nin-Tikshu tunsi Sepulkaanin kohdussa uuden sydämen rummutuksen. Hän oli äiti. Varmuus levisi Nin-Tikshun jäseniin kuin tuli.
– Pitäkää kiinni! pilotti huusi. – Lähestymme Neljännen armeijan tykistöasemia. Yritän saada meidät läpi!
LXXXVIII
Taivas ja maa järisivät. Tykkituli lohkoi pilviä ja repi kukkuloita. Kiivaimmat Ensimmäisen armeijan yksiköt tekivät vielä vastarintaa, ja heihin oli liittynyt Seitsemännen armeijan taistelijoita paleandraaneissa ja rynnäkköhaarniskoissa. Sepulkaanille uskolliset olivat ahtaalla: yllätettyinä ja alivoimaisina he menettivät maata tuuma tuumalta.
Kuolemanvuoren mustilla rinteillä viholliset olivat asemissa. Karstosin paleandraani sukelsi tulipilvien läpi vaurioista huolimatta. Sepulkaani käski laskeutumaan Kalan temppelille. Sieltä voitiin hallita uinuvan Abardnuulin prosesseja.
– Mahdotonta! pilotti sanoi. – Temppelin katolla on torjuntapatteri. Olemme onnekkaita, jos pääsemme ehjinä tuon rotkon suojaan!
Paleandraanin runko tärähteli. Prinsessa puristi Sepulkaanin olkaa. Maan valtias irvisteli kivusta. Sitten kuului metallin ulvontaa, kun paleandraanin kylki repeytyi vasten kallion pintaa.
LXXXIX
Laskeutuminen sujui arveltua paremmin. Rotkoon kiilautunut paleandraani ei tosin ollut lentokunnossa.
– Paluulento on peruttu, Ingrod sanoi.
Rotko kaartui ylöspäin kohti Kalan temppeliä. Rotkon alapuolella taas oli asemissa Neljännen armeijan taisteluyksikkö – ainakin tuhat soturia.
– Meidän pitää päästä temppeliin pikimmiten, Nin-Tikshu sanoi. – Tunnen allamme pedon voimistuvan hengityksen.
– Nuo petturit ampuvat meitä selkään, jos menemme, Ingrod sanoi tähystäen Neljännen sotureita.
Siellä koottiin jo joukkoja, joiden tehtävänä olisi tuhota rotkoon tippunut paleandraani.
Karstos asteli prinsessan luo.
– Menkää temppelille, teidän ylhäisyytenne. Seitsemäs armeija taistelee niin kauan kuin pystyy.
He halasivat viimeisen kerran. Sitten taistelijat jakaantuivat: rotkoa puolustivat salakulkijat ja kostajat, muut aloittivat nousun kohti temppeliä.
XC
Rotkossa Nin-Tikshu tuli toisiin aatoksiin Sepulkaanin mukanaolosta. Heidän etenemisensä ylöspäin oli piinaavan hidasta. Mutta sitten kaksi ronskia Calampoksen nunnaa otti Sepulkaanin tämän vastustelusta huolimatta kantoon ja matkanteko nopeutui huomattavasti.
Kiviset portaat nousivat pitkin rotkon reunaa. Ensimmäisenä kulki Nin-Tikshu takanaan keihässisaret.
Nin-Tikshu tunsi vastustajiensa henget edellään. Täällä oli oraakkeli kätyreineen – Siipikäärmeen tappajat. Täällä oli Abardnuul, silmätön ja nälkäinen. Täällä oli myös Amaria, jonka psyykkinen avunhuuto oli sydäntäsärkevä. Ennen tuollainen huuto olisi saattanut Nin-Tikshun itkevänä polvilleen. Nyt sen vaikutus oli päinvastainen. Huuto vahvisti hänen mieltään kamppailua varten ja siivitti hänen askeleitaan.
Lopulta päämäärä kohosi heidän edessään: peilikirkkaaksi hiotusta laavakivestä rakennettu Kalan temppeli.
XCI
Temppelin portilla keihässisaret yllättivät Neljännen vartiojoukon. Taistelu kesti vain hetken. Ruumiit kasattiin sivuun ja portille jäi pieni ryhmä sisaria vahtiin. Nin-Tikshu kiirehti temppelin synkkään päätunneliin, joka vei sisälle vuoreen.
He eivät olleet päässeet pitkälle, kun Sepulkaani vaati päästä alas.
– Helvetin helvetti, Sepulkaani manasi. – Kaikki seis! Minun on nyt pakko synnyttää.
Nin-Tikshu riensi vaimonsa luo. Calampoksen nunnat auttoivat Sepulkaanin synnytysasentoon. Joku lähti hakemaan puhdasta vaatetta.
Maan valtias synnytti kuten hallitsi: aikailematta ja raivokkaasti huutaen. Nunna nappasi vastasyntyneen asiantuntevasti syliinsä. Vauva vastasi yhtäläisellä raivolla äitinsä huutoon.
– Tyttö vai poika?
– Jaa-a, nunna sanoi. – Tunnusmerkit ovat epäselvät.
– Väliäkö sillä! Sepulkaani huusi. – Sepulkaani siitä tulee!
XCII
Rotkossa Karstos ja Ingrod istuivat selät vastakkain lataamassa aseitaan. Ympärillä lensivät mustan kiven sirpaleet, kun Neljännen kiväärit pilkkoivat heidän suojiaan.
– Emme millään saa lyötyä heitä takaisin, Ingrod sanoi.
– Emme me heitä lyökään, Karstos sanoi. – Ostamme aikaa prinsessalle. Sitten kuolemme.
Kreivitär Sarashvampala hivuttautui heidän viereensä kranaatinheitin olallaan. Kreivittären sääri oli silpoutunut irti. Haava oli paikattu kudosliimalla.
– Mitä te neidit synkistelette? Voitto on pian meidän! Eniten huolestuttaa tuo myrmeksi, jota ne tuovat rinnettä ylös. Siihen eivät kranaatitkaan pure.
He näkivät raskaasti aseistetun panssariajoneuvon vyöryvän kohti asemiaan.
– Koska olet viimeksi rukoillut, Karstos? Ingrod kysyi.
– Siitä on aikaa, Karstos sanoi.
Tässäkö oli matkan pää?
XCIII
Karstos sulki silmänsä. Esiäidit, hän aloitti. Äh, miten turhaa! Sitten hän koitti toista: Hopeinen rouva…
Ympärillä räjähteli. Rukoukset pakenivat Karstosin mielestä.
– Tuo myrmeksi täytyy pysäyttää! kreivitär huusi. – Menisin itse, jos minulla olisi jalat!
Karstos huokaisi.
– Suojatkaa minua, hän tokaisi ja hyppäsi suojavallin yli.
Karstos juoksi läpi tulen. Seitsemännen kiväärit sähisivät takanapäin. Edessäpäin oli liekehtivä helvetti: sotilaiden keskellä voittamaton panssariolento, piikikäs myrmeksi.
Luoti osui hänen kypäräänsä. Hän horjahti.
Samassa hänen mielensä tyhjeni. Ilma oli kirkas. Karstos katsoi ympärilleen ja näki heidät. Sadat esiäidit seisoivat Kuolemanvuoren rinteillä. Ei, heitä oli enemmän… Tuhansia. Loppumaton esiäitien armeija. Ja heidän kärjessään, Karstosin rinnalla, taisteli Agnus.
XCIV
Nin-Tikshu seisoi imettävän vaimonsa vieressä. Soturit heidän ympärillään ihastelivat vastasyntynyttä.
Sitten valot räpsähtelivät päälle pitkin tunnelia. Sen päässä kohosi hirmuinen, mustasta teräksestä tehty patsas, joka esitti hauenpäistä sepulkaania. Patsaan edessä seisoivat Amaria ja oraakkeli.
Nin-Tikshun ja Sepulkaanin ympäröi puolestaan joukko Neljännen sotilaita aseet tähdättynä. Nin-Tikshun soturit eivät pimeydeltä ja synnytykseltä olleet huomanneet heidän saapumistaan.
– Oivallinen yhteensattuma, oraakkeli sanoi. – Nyt voimme sanoa, että prinsessa otti Sepulkaanin panttivangikseen. Kerromme, että molemmat kuolivat taistelussa!
– Untakis! Sepulkaani sanoi. – Joku, antakaa minulle pistooli. Haluan ampua hänet.
– Yksikin liike, niin annan tappokäskyn, oraakkeli sanoi. – Surmautan sekä teidän ylhäisyytenne että vauvan. Nyt, sallikaa minun katsoa Maan perillistä.
XCV
Heidät riisuttiin aseista. Oraakkeli tuli seisomaan Nin-Tikshun eteen.
– Osoittauduit sitkeäksi vastustajaksi, prinsessa.
– Se ei ole ohi, prinsessa murisi.
Oraakkeli hymähti. Samassa prinsessa iski mielensä avulla.
Läpikuultavan aitherin todellisuudessa hänen tajuntansa iskeytyi vasten oraakkelia, mutta kimposi takaisin kuin valtavasta jäätiköstä. Oraakkelin mieli kohosi hänen yllään suunnattomana myrskynä, voittamattomana, kauhistuttavana.
Silloin kaukaisuudesta kuului ääni. Iske kanssani, tyttäreni.
Nin-Tikshun ja Siipikäärmeen henget kietoutuivat yhdeksi ja löivät – eivät kuitenkaan oraakkelia, vaan säiettä, jota hän piteli vallassaan. Amarian kahletta.
Amaria havahtui. Hänen kasvonsa olivat äärimmilleen pingottuneet. Sanat tippuivat hänen huuliltaan: – Paramashtu… taistelee… prinsessan… puolesta!
Hän heilautti iskukeihästään kaksin käsin. Lyönti leikkasi oraakkelin pään siististi hartioilta.
XCVI
Myöhemmin, kun loputkin viholliset oli taltutettu, Nin-Tikshu käveli Sepulkaanin kanssa syvälle Kuolemanvuoren sisään. Nin-Tikshu tunsi luita järisyttävän sykkeen, joka oli Abardnuulin sydän. Sittenkin se tuntui kalpenevan kahden kiivaamman, elinvoimaisemman sydämen rinnalla: hänen vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa.
Sepulkaani puhutteli Kalan temppelin teknikoita. Abardnuul oli valmis käynnistykseen.
– Onko peto terve ja toimintakuntoinen?
– Täysin, teidän ylhäisyytenne Sepulkaani.
– Hyvä. Testi on ohi. Palauttakaa peto horrokseen.
– Käskystä, teidän ylhäisyytenne Sepulkaani.
Heidän poistuessaan syvistä, leimuavista kuiluista Kuolemanvuoren moottorit alkoivat jo hidastua. Niiden kuumeinen vinkuna vaihtui pehmeämpään huminaan.
– Et ehkä tiedä, mutta tämän vuoren uumeniin on kätketty eräs salaisista aseistani, Sepulkaani sanoi.
– Ahaa, Nin-Tikshu sanoi ja hymyili.
XCVII
Neljäs armeija odotti malttamattomasti merkkiä oraakkelilta. Heidän joukkonsa olivat kohdanneet odottamatonta vastarintaa: lojalistit pitivät tiukasti hallussaan taktisesti keskeistä rotkoa.
Joku mielipuolisen rohkea Seitsemännen armeijan salakulkija oli yksin kiivennyt myrmeksiin ja saattanut sen liikuntakyvyttömäksi. Nyt tämä salakulkija piti hallussaan myrmeksin tykkipesäkettä ja kylvi sieltä tuhoa alas rinteille.
Taisteluyksikkö pyysi lisäapua, mutta sitä ei herunut. Odotetun nopean voiton sijaan Ensimmäinen armeija oli käynyt vastahyökkäykseen. Sepulkaani oli puhunut heille palavasti radion välityksellä, julistanut sepulkaaniperillisen syntyneeksi ja vaatinut Neljättä armeijaa antautumaan tai muuten heidät murskattaisiin täysin.
Lopulta Kuolemanvuoren Kalan temppelin katolla liehui lippu. Mutta se ei ollut oraakkelin: lippu oli shimashtiviitta, Sepulkaanin soturivaimon tunnus.
XCVIII
Taisteluiden loputtua Nin-Tikshu istui unibarbaarien kanssa sepulkaanien talvipaviljongissa. Amaria nukkui kastekääröllä heidän keskellään.
– Haluan, että tuotte Amarian hengen takaisin Kuolemanvuorelta, Nin-Tikshu sanoi.
– Routahenki ei hevillä päästä irti omaisuudestaan, papittaret sanoivat. – Terapiasta voi tulla pitkä.
– Siihen on nyt aikaa, Nin-Tikshu sanoi.
Paramashtun keihässisaret odottivat paviljongin ulkopuolella. Nin-Tikshu lupasi, että heidän päällikkönsä paranisi ajan myötä. Paluu Metisin planeetalle edesauttaisi tervehtymistä, kun Amaria olisi tutussa ympäristössä, kaukana Kuolemanvuoresta.
Paikalla oli myös kommodori Karstos.
– Seitsemäs armeija palaa Reunamaille. Varmistan, että Ilashmari ja Kormekos vapautuvat täysin sotilasvallasta. Minkä viestin välitän Nin-Baathuun?
– Sano, että heidän tyttärensä on nyt Maan Sepulkaanin puoliso, ja ylpeä siitä!
He halasivat.
XCIX
Sepulkaani ei ollut tyytyväinen, kun kuuli prinsessan tehneen omia päätöksiä Seitsemännen armeijan komentajien kanssa. Hänen mielestään avioliitto Nin-Wardun prinsessan kanssa tarkoitti, että Reunamaat automaattisesti liitettäisiin osaksi sepulkaanikuntaa.
Prinsessa puolestaan huomautti, että monet Reunamaista olivat vain liittolaissuhteessa Nin-Wardun alueeseen. Sitten hän vaati Sepulkaania lupaamaan, ettei Reunamaille ikinä lähetettäisi sotalaivoja valloitustarkoituksessa, ei käytettäisi kauppasaartoja, ei salamurhaajia eikä poliittista kiristystä.
– En pidä siitä, että et tottele minua, Sepulkaani sanoi ärtyneesti.
– Totuttele siihen, prinsessa sanoi ja virnisti. – Olet nyt naimisissa Nin-Wardun prinsessan kanssa. Me emme tottele ketään!
Sepulkaani tyytyi osaansa ja myönsi, että ilman urheaa vaimoaan hänen olisi ollut hieman vaikeampaa kukistaa kapinoivat neuvonantajansa.
C
Reunasota kesti kahdeksan kuukautta. Sitä seurasi lyhyt ja hämäräperäinen Maan sisällissota, jonka jäljiltä Lauman Neljäs armeija oli pitkään ekskommunikaatiossa. Haikaramystikkojen poliittis-uskonnollinen lahko julistettiin kielletyksi, joskin osa mystikoista jäi Sepulkaanin hallitukseen hylättyään mystikkouskonsa.
Maan valtaistuimelle Sepulkaanin viereen nousi Nin-Wardun prinsessa Tikshu, jolla oli paljon valtaa etenkin sotapolitiikassa. Hetken aikaa Maassa oli muodikasta seurata uneksimisen tietä, joskin myöhemmin uneksimisen riitit sulautuivat osaksi Kuolemanvuoren kulttia.
Sepulkaanin perilliseksi julistettiin Haagenta Arma, jota kutsuttiin liikanimellä Monineuvoinen. Virallisesti nimen selityksenä oli, ettei hän koskaan jäänyt sanattomaksi väittelyssä. Huhun mukaan nimi kuitenkin johtui siitä, ettei Haagenta ollut mies eikä nainen, eikä hän myöskään ollut vintra taikka gaipa.