Kylässä vallinnut odotus päättyi. Portista sisään ratsasti muuttunut mies.
Ihmiset pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan Lakoa hänen noustessaan ratsailta. Hän ei ihmetellyt sitä: sen täytyi johtua hänen verisistä, surun vääristämistä kasvoistaan.
”En onnistunut – hän on mennyttä”, hän takelteli selitykseksi.
Kuinka vaikeaa oli sanoa, että heidän laulava noitansa oli kuollut? Poissa… Me emme osanneet arvostaa häntä tarpeeksi. Emme läheskään.
Lakon vaimo riensi paikalle ja kietoi kätensä hänen ympärilleen kouristuksenomaisesti. Sitten Kaiall vetäytyi kauemmas, katseli häntä ja kysyi: ”Mitä sinun hiuksillesi on tapahtunut?”
”Hiuksilleni?” Lako toisti ymmärtämättä. Hänellä oli veriset, turvonneet kasvot, ja vaimo puhui hänen hiuksistaan?
”Ne ovat harmaat”, joku selitti.
”Mitä?” Lako kiskoi niskaan asti ulottuvaa, aaltoilevaa tukkaansa, kunnes sai näkyviinsä hiustupsun. Hän tuijotti sitä. Hänen tukkansa oli ollut täysin musta tähän asti, mutta nyt hiukset olivat tasaisen harmaat ja jotenkin… lakastuneet. Hän kokeili raaputtaa niitä kynsillään, mutta harmaa ei lähtenyt. Ne katkeilivat kuin heinä.
”Mitä on tapahtunut?” Nuoren tytön korkea ääni säröili. ”Missä minun äitini on?”
Lako näki, että Sabarr oli saapunut paikalle. Se oli liikaa. Maailma tuntui pysähtyvän. Hän oli varma, että ei löytäisi koskaan sanoja.
Paikalla oli myös päällikkö Metsärotta, jonka katse tuntui vaativan selitystä. Lako ymmärsi olevansa Metsälinnan ainoa jäljellä oleva noita.
”Kerro kaikki.”
* * *
Taivaanranta oli vasta alkanut vaaleta, kun Lako käveli kohti varastoa, jossa pidettiin Kaivojenlaaksosta koottuja veroja. Aamuyö oli mukavan viileä ja sateeton ryöstöretkeen. Yksityiskohtia ei vielä erottanut, mutta mitäänsanomaton, tasakattoinen leveä rakennus oli ainoa talo lähitienoilla. Sen täytyi olla oikea.
Hän oli jättänyt hevosen kärryineen varmuuden vuoksi metsän suojaan. Ei ollut hyvä viivytellä, varsinkin kun yö oli alkanut epäilyttävällä tavalla: heidän yhteysmiehensä, kylän sinetinvartija oli löytynyt puolikuolleena. Lako nyki asetakkiaan ja varustevyötään parempaan asentoon ja seurasi varjoja hyvin tarkkaan mutta ei hidastanut askeliaan, sillä missään ei näkynyt taikuuden vaarallista hohdetta, jonka hän olisi erottanut noidansilmillään vähäisessäkin valossa.
Varastorakennus oli kivivelhojen suojeluksessa. Lako inhosi ajatusta taika-ansoista, ja vielä vähemmän hän halusi joutua siihen tilanteeseen, että joku Kivikruunun velhodynastian käskyläisistä sattuisi paikalle – vaikka se epätodennäköistä olikin, kun veronkeräykseen oli vielä viikko.
Kivivelhot olivat keränneet kaikki käsiinsä saamansa loitsukirjat maanalaisiin kirjastoihinsa; ties mitä sotataikoja he olivat opettaneet pakkovärvätyille käskyläisilleen pitkien oppivuosien aikana. Lakon saappaat, sormettomat nahkahansikkaat ja asetakki olisivat luultavasti yhtä tyhjän kanssa heitä vastaan, samoin se hajanainen noitatemppujen valikoima, jonka hän oli oppinut elämänsä aikana toisilta lainsuojattomilta noidilta tai itse kokeilemalla ja hapuilemalla.
Mutta Lakon väki kaipasi epätoivoisesti sitä, mitä rakennus piti sisällään. Heidän kasvava joukkonsa kylässä kaukana viidakossa tarvitsi ruokaa. Ja kaikkea muutakin. Monella esineellä voisi käydä vaihtokauppaa.
Juuri ennen ovea Lakoa varoitti hiljainen sähähdys. Kaksi vartijaliskoa loikkasi vasemmalta, kuin suoraan maan sisästä. Valppautensa ansiosta Lako ehti nostaa vasemman kätensä ja huudahtaa loitsusanan. Eläimet mätkähtivät näkymättömään kilpeen. Ne hämmentyivät hetkeksi, ja hän ehti upottaa miekkansa kummankin kurkkuun.
Hän ei jäänyt seuraamaan niiden kuolinnytkähdyksiä verilammikossa. Hän huomasi nyt, että ne olivat tulleet esiin peitetystä maakuopasta, jollaisissa tällaisia liskoja joskus pidettiin.
Lako kääntyi hapuilemaan varaston ovea. Se oli lukossa. Tietenkin. Hän hätkähti tuntiessaan kämmenessään jotain polttavaa ja märkää. Hän tihrusti sitä tarkemmin hämärässä ja huomasi haavan, jonka liskonkynsi oli viiltänyt käsineen läpi.
Hän pudisti päätään ja sanoi hiljaa itsekseen: ”Afiall, hemmetti. ’Et tarvitse apuani’, muka. Tarvitsen aina apuasi. Metsärotta heittää sinut ja pentusi ulos, jos kuolen siitä syystä, että et tullut mukaani.”
Hän kaivoi taskustaan sinetinhaltija Vaeddin avaimen ja toivoi, että liskoilla ei ollut myrkkykynttä kuten viidakon puissa piileskelevillä pienillä daorneilla ja ettei sisällä varastossa olisi enempää yllätyksiä. Hartaimmin hän kuitenkin toivoi, ettei hänen apurinsa Afiall ollut joutunut vaikeuksiin jäätyään parantelemaan Kaivojenlaakson sinetinhaltija Vaeddia loitsuillaan – luultavasti turhaan. Vanha sinetinhaltija oli näyttänyt saaneen tappavan sairaskohtauksen ja oli tuskin enää elossa, kun he olivat tulleet sovitusti hakemaan varaston avainta. Ehkäpä heidän salainen yhteistyönsä ja sopimuksensa varaston tyhjennyksestä oli ollut Vaeddille liian suuri rasituksen ja pelon aihe, ja tämän sydän oli pettänyt.
Afiall oli väittänyt sitä kivenkovaan kiroukseksi. Lakon oli kuitenkin vaikea uskoa. Hän ei ollut nähnyt merkkejä sellaisesta.
Lako oli niin hyvä erottamaan taikaa noidansilmillään, että Metsärotta lähetti hänet johtamaan kaikkia ryöstöretkiä, joilla taikojen kanssa saatettiin olla tekemisissä. Lakon juuri tappamat liskot eivät näyttäneet lumotuilta. Ainakin ne olivat kuolleet kuten mitkä tahansa eläimet.
Vaeddin suuri metalliavain sopi oven metalliseen, järeään lukkoon. Sinetinhaltija ei ollut kertonut mistään poikkeuksellisesta ollessaan vielä terve. Ehkä hän ei tiennyt liskoista? Hän oli ollut tyytyväinen saamaansa rahasummaan sekä korjausloitsuihin, joita Lako ja Afiall olivat tehneet kylässä vastineeksi avaimesta.
Ovi narahti kaikuvasti Lakon kiskaistessa sen auki. Hän loitsi nopeasti kämmenelleen liekin ja katseli ympärilleen nurkasta nurkkaan.
Sisällä ei ollut ketään tai mitään elävää.
Lako huokaisi helpotuksesta. Varaston sisältö oli juuri sellainen kuin Vaedd oli sanonutkin. Se oli täynnä alueelta kerättyjä vuosittaisia veroja. Säkeittäin viljaa, vuorikaupalla tavaroita.
Metalliharkkoja, villaa, kankaita… Haltioitunut Lako säntäili tavaravuorelta toiselle ja portaita alas pieneen kellariin. Se oli täynnä olutta ja viinaa. Hän hihkaisi hiljaa riemusta.
Juhlat eivät olisi pahitteeksi, kun he palaisivat Metsälinnaan. Onneksi kärryt olivat leveät ja niitä vetämässä oli Metsärotan kaksi parasta hevosta.
Kylän pääkatu oli rauhallinen, kun Lako palasi Kaivojenlaaksoon hakemaan Afiallia. Katu oli tässä kivetty ja sitä reunusti muutama hylätty, rapistuva rakennus, joissa oli aiemmin ollut majataloja tai kauppoja. Aamuauringon sivuttaisen valon kirkkaudessa väkeä alkoi kuitenkin tulla ulos taloistaan. Lakoa hermostutti kuljettaa kärryjä kylän läpi, vaikka ne oli huolellisesti peitetty öljykankaalla, mutta vielä enemmän häntä olisi hermostuttanut jättää ne jonnekin vartioimattomina.
”Kauppatavaraako kuljetat?” humaltunut vanha nainen huusi tienvarresta. ”Onko kauppareitti palautettu käyttöön? Onko itäraja taas auki?”
”Rajasola? Toivottavasti ei”, Lako vastasi hymyillen ja pudisti päätään. ”Jos se avataan, täällä on kohta pelkkiä riivaajia.”
”Äh, painukoot henkimaailmaansa, mistä tulivatkin!” nainen huudahti. ”Joskus niidenkin armeijoiden täytyy väsyä! Kivikruunun mahti on niin suuri, että sitä ei voiteta.” Nainen heristi nyrkkiään.
”Meidän poikamme ja tyttäremme suojelevat meitä – ne, joilla on taikavoimia. Annoin oman poikani Kivikruunulle ja tein sen ilolla.”
Ja näitkö häntä koskaan sen jälkeen? Lako halusi kysyä. Hän kuitenkin hillitsi kiukkunsa ja myötäili: ”Näin on. Kivikruunun mahti pitää riivaajat loitolla.”
”Tiedätkö, minä muistan ajat ennen riivaajahenkiä”, nainen huikkasi hänen jälkeensä. ”Kyllä nämä ajat vielä loppuvat.”
”Niin varmasti”, Lako vastasi huolettomasti ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.
Hän ei uskonut naista hetkeäkään. Riivaajat ovat ikuinen vitsaus, sanonta kuului. Niitä oli aina ollut, vanhoina aikoina ne eivät olleet vain valloittaneet ihmisvaltakuntia loputtomassa nälässään. Jotkut uskoivat, että ne voittaisivat vielä ja että ihmiskunta eli viimeisiä aikojaan. Oli kuitenkin totta, että Kivikruunun vastenmielinen tyrannia oli hyvä yhdessä asiassa: rajojensa linnoittamisessa ja puolustamisessa. Kivivelhot saattaisivat pitää riivaajat poissa vielä vuosikymmeniä, kenties vuosisatoja.
Lako saapui Kaivojenlaakson sinetinhaltija Vaeddin talolle ja jätti hevosen kärryineen pihalle puiden katveeseen. Hän oli hiukan huolissaan raapaisun saaneesta kämmenestään. Koko kättä särki, ja hän tunsi olonsa heikoksi, kuumeiseksi.
Ovella tuoksu tuulenvireessä tai selittämätön häivähdys musiikin tuntua sai hänet pysähtymään. Oliko jokin muuttunut yön aikana?
Vanha kivirakennus oli nähnyt parempiakin aikoja. Kaiverrukset oviaukon reunoissa kertoivat menneistä taisteluvoitoista ja rakentajista. Nyt ne olivat rapistumassa ja katoamassa. Kivivelhojen valtapiiri oli nielaissut kaikki kuningaskunnat vuorten tällä puolen ja yhdistänyt niiden kansat toiselta puolen lähestyvää uhkaa vastaan. Kivikruunun valtakunta oli korvannut pikku valtakuntien omat johtajat kyliin ja kaupunkeihin nimittämillään sinetinhaltijoilla, jotka pitivät hallussaan kivivelhojen sinettiä, ja vaihtanut paikalliset tarinat omiin kertomuksiinsa oman hallitsijasukunsa teoista.
Lako painoi korvansa paksuun tammioveen. Sen läpi kuului hiljaista laulua, jonka hän tunnisti.
Lako kiskaisi oven auki ja sulki sen nopeasti perässään, jotta laulu ei kuuluisi ulos.
Afiall istui penkillä vuoteen vieressä kämmen miehen otsalla ja lauloi käheällä äänellä. Lako jäi tuijottamaan ja hämmästelemään. Hän ei ollut koskaan todistanut mitään vastaavaa.
Afiallin mukaan laulaminen sai parannusloitsut toimimaan paremmin. Kuullessaan tästä ensimmäisen kerran Lako oli tuhahtanut ja arvellut, että nainen pilaili. Hänen tiedossaan ei ollut ketään, joka lauloi loitsunsa. Ja miksi olisi? Loitsusanoja oli toistettava tarkasti, se vaati keskittymistä. Laulaminen oli naurettava ajatus, ja jos hän olikin kuullut Afiallin laulavan yksinkertaisia perunankaivuu- tai tulentekoloitsuja, se oli helppoa ja vähäpätöistä. Jotain, mille virnuilla.
Enää Lakon ei ollut vaikea uskoa Afiallin taikojen voimaan. Sinetinhaltija Vaedd makasi edelleen vuoteella, mutta hänen rintakehänsä nousi ja laski rauhallisesti ja hänen kasvoillaan oli taas väriä kuin terveellä ihmisellä. Köynnöskasvi oli levittäytynyt vuorokauden aikana sisälle raollaan olevasta ikkunasta ja kukki rehevänä vuoteen pääpuolessa. Sisään lensi perhonen ja laskeutui yhteen punertavista kukista.
Afiallin laulama monimutkainen loitsu tuntui koskettavan kaikkea ympäristössään olevaa ainutlaatuisella tavalla, Lakoakin. Vaikka hän yritti pitää etäisyyttä siihen, se sai hänen ihonsa kihelmöimään varsinkin oikeasta kämmenestä, jossa liskon tekemä haava kirveli edelleen.
Afiall vilkaisi ovelle ja päätti laulunsa pitkään, polveilevaan lopetussanaan.
”Metsärotta onkin löytänyt hienon parantajavelhon”, Lako nauroi vaikuttuneena ja kumarsi Afiallille. ”Et ollut kertonut, että osaat tuoda ihmisen takaisin kuoleman rajalta. Minua tuskin enää tarvitaan parannustyössä.”
”Älä liioittele”, Afiall vastasi hymyillen toisesta suupielestään. Hänen silmiensä alla oli tummat painaumat. ”Vaikka kirous oli kyllä nopea ja arvaamaton, ja siitä on vieläkin rippeet jäljellä. Tämän täytyy olla vaikeinta, mitä olen tehnyt.”
”Vieläkin väität sen olevan kirous?” Lako raapi päätään. Afiall nyökkäsi varmana, ja Lako vakavoitui. Uutiset eivät olleet hyviä. ”Pakko kai uskoa, kun kerran olet sen parantanut. Onko hän puhunut mitään?”
”Ei.” Afiall rypisti otsaansa. ”Toivottavasti hän herää pian ja kertoo, kuka teki tämän.”
”Niin. Jospa hän on suututtanut jonkun maankiertäjänoidan…”
He vaikenivat levottomina. Toinen mahdollinen selitys oli hermostuttavampi: Kividynastian käskyläisvelhot. Mutta sellaisia ei liikkunut täällä ennen veronkeräystä, ja siihen oli vielä viikko.
Sinetinhaltija oli juuri suostunut vastineeksi lahjuksista sekä Lakon ja Afiallin taioista katsomaan toisaalle heidän ryöstäessään kivivelhojen verovarastoista kärryllisen saalista, ja se oli vakava rikos. Ehkä Vaeddin sairaus oli kivivelhojen kosto? Tai ehkäpä ei. Mistä he muka olisivat saaneet tietää ryöstöretkestä näin pian? Afiallin ja Lakon metsäläisten lisäksi teillä liikkui muitakin lainsuojattomia noitia. Pikkukylät selvittelivät joskus välejään ulkopuolisten tahojen avulla, kun eivät halunneet kutsua Kivikruunua jakamaan oikeutta epämiellyttävin tavoin. Oliko Kaivojenlaakson sinetinhaltijakin joutunut tällaisen kahnauksen uhriksi?
”Tuletko mukaan metsään?” Lako kysyi. ”Alkaa olla päivä. Meidän olisi jo pitänyt lähteä.”
Nainen pudisti päätään. ”Kerro Sabarrille terveisiä. Minun on jäätävä tähän vielä joksikin aikaa. En ole vielä saanut kaikkia kirouksen tekemiä tuhoja laulun piiriin. Kun Vaedd herää, pyydän häneltä hevosen ja lähden.”
”Kai muistat olla valppaana velhojen varalta?”
”Tietenkin. Muista varoa itse matkalla, ettei kukaan seuraa sinua!” Hän katsoi Lakoa äitimäisen merkitsevästi. Sitten hän kohensi tulenliekin muotoista hiussolkea mustissa hiuksissaan, pyyhkäisi hikisiä kasvojaan, kumartui Vaeddin ylle ja alkoi taas laulaa.
Lako etsi hevosensa, varmisti, että ryöstösaalis oli kiinnitetty kunnolla kärryihin ja lähti kohti kotia, Metsälinnaa. Hän vilkaisi ympärilleen ja katsoi tarkkaan noidansilmillään, mutta ketään ei näkynyt kukkuloilla ja käkkyräisissä pensaissa.
Ajaessaan kärryjä takaisin pohjoiseen viidakoita kohti hän katsahti kämmentään – se tuntui ohjaksissa erilaiselta. Hän huomasi hämmästyksekseen, että haava oli poissa. Kättä oli lakannut särkemästä, eikä häntä heikottanut.
Hän hymähti itsekseen ja pudisti päätään edelleen vaikuttuneena. Afiallin taioissa tuntui olevan suurempaa mahtia. Oliko se sellaista, jonka riivaajat olivat idässä ja pohjoisessa hävittäneet tai ajaneet piileskelemään ja joka täällä Kivikruunun valtakunnassa suljettiin Pohjattoman linnoituksen sisään?
Hän mietti myös, olisiko Afiallista ollut sittenkään apua liskojen tai minkään muunkaan tappamisessa. Afiall osasi selvästi parantaa ja kasvattaa uutta, mutta hänen taioillaan tuntui olevan omakin tahtonsa. Ehkä oli järkevää varovaisuutta olla käyttämättä sellaista voimaa taisteluloitsuihin.
Matka metsään kesti iltaan asti. Päästyään suurten puiden alle Lako sytytti lyhdyn. Sitä ilman kulku iltausvaisen viidakon läpi kotikylään olisi ollut mahdotonta.
Ulkopuoliset eivät uskaltautuneet Khelioddin metsään. Täällä asuvista metsänhengistä kerrotut legendat olivat pelottaneet Lakoakin lapsena, ennen kuin hänestä oli tullut lainsuojaton. Metsänhenkien mahti oli liikaa kaikille paitsi Metsälinnan asukkaille, jotka tiesivät turvalliset reitit ohi kierolehtojen.
Oli jo täysin pimeä ja iltarastaan laulu oli vaihtunut öiseen koukkulinnun naksutukseen, kun hevoset vetivät Lakon kärryineen linnoitetulle kotikylälle. Porttivahti päästi hänet sisään. Nähdessään kärryt täynnä tarpeellista tavaraa aina viljasta lauta- ja rautatavaroihin ja viinatynnyreihin vahti virnisti soihtunsa valossa. ”Oliko varasto todella noin täynnä vai veitkö seinätkin mukanasi?”
”Ei ollut mitään syytä kitsasteluun.” Lako hymyili itsetyytyväisesti takaisin. ”Pohjattomalle linnoitukselle ei tarvitse säästellä, se kyllä osaa hoitaa oman rosvouksensa.”
Afiallin talossa oli pimeää ja hiljaista. Lako jäi kynnykselle ja yritti turhaan nähdä sisään.
”Äiti?” uninen ääni kysyi sisältä. Ärtynyt huokaus seurasi. ”Missä olit näin pitkään? Näin unta, että olimme taas kaupungissa ja paransit jonkun jalan. Miksi me edes muutimme tähän metsään?”
Lako oli epävarma, miten puhuttelisi Afiallin tytärtä, Sabarria, joka oli jossakin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. ”Täällä on Lako. Afiall joutui jäämään Kaivojenlaaksoon parantelemaan sinetinhaltijaa. Hän voi tulla takaisin jo huomenna.”
”Sinetinhaltijaa?” tytön uninen, pettynyt ääni kuului pimeästä. ”Enkö voisi mennä hakemaan häntä?”
”Kylä on pitkän matkan päässä.”
”Osaan ratsastaa.”
Lakon teki vuorostaan mieli huokaista. Hänellä ei ollut kokemusta tämänikäisten kanssa väittelystä, mutta hän huomasi inhoavansa sitä. ”Odota aamuun, äläkä mene minnekään”, hän käski.
”Huomenna Afiall on täällä.”
Mitään vastausta ei kuulunut. Vain kahahdus, kuin joku olisi kääntänyt äkillisesti kylkeä vuoteella.
”Sabarr?”
”Hyvä on”, kuului jäykkä vastaus.
Lako sulki talon oven ja toivoi, että Sabarr ainakin pysyisi siellä missä oli.
Kotonaan Lako asettui vaimonsa Kaillin viereen sängylle ja hengitti hänen tuttua, tyynnyttävää tuoksuaan.
Kaill kääntyi syleilemään häntä ja veti hänet lähemmäs, mutta vetäytyi sitten kauemmas ja näytti olevan nyt kokonaan hereillä. ”Sinussa on Afiallin loitsujen tuntua!” hän sanoi varautuneena. ”Se on kuin metsän tuoksu.”
”Noh!” Lako oli kiusaantunut. ”Hänen taikansa leviää joka paikkaan, siltä ei voi välttyä.”
”Niinkö? Outoa, ei sinun taikasi niin toimi. Oletko varma, ettei hän ole lumonnut sinua toisella tavalla, vähän liian kaunis rakkaani?” Kaillin ääni kuulosti pimeässä lievästi huvittuneelta.
Lako tuhahti. ”Jätin sen naisen loitsuineen Kaivojenlaaksoon, hän saa tulla omin nokkinensa takaisin.” Hän suuteli Kaillia sanojensa vakuudeksi.
Seuraavana päivänä Afiall ei tullut takaisin. Kun päivä alkoi kääntyä illaksi, Mizko lennähti läheiseen puuhun ja säksätti Lakolle. Se oli Metsärotan oma arokinkorppi, poikasena kesytetty ja viestilinnuksi kasvatettu mutta vapaana lentelevä. Tuttu kullalla koristeltu mies seurasi sitä lähestyen Lakoa synkkä ilme naamallaan. Metsälinnan päällikkö. Huoli Afiallista kylmäsi Lakoa.
Metsärotta piti kultakäätyjä kaulassaan ja sormissaan sormuksia, kuten kunnon rosvopäällikkö. Linnoitus oli kasvanut ja alkanut levitä muuriensa ulkopuolelle, ja sen elämä muistutti mitä tahansa linnoitettua ja eristettyä kylää, mutta heidän alkuperäinen elinkeinonsa oli ja pysyi. ”Minkälaista loitsua Afiall jäi tekemään?” hän murahti Lakolle. ”Oletko varma, että siinä kestää näin kauan?”
”Parannusloitsua. En minä tiedä hänen loitsuistaan. Ne ovat minulle vieraita, mutta ne toimivat. Ehkä hänen piti levätä ennen paluutaan, hän vaikutti väsyneeltä jo silloin kun lähdin. Miksi noin vakava ilme? Onko jotain uutta käynyt ilmi?”
”Mizko kävi Kaivojenlaaksossa vakoilemassa ja toi minulle tämän esineen.” Metsärotta nosti liekin muotoon taottua hiussolkea. ”Eikös se ole Afiallin? Onko sinulla arvauksia siitä, mitä on tapahtunut?”
Lako tuijotti solkea. ”Se on tosiaan hänen. Ei aavistustakaan.” Tosiasiassa hänellä oli aavistuksia, ja ne kaikki olivat pahoja. ”Hän saattaa olla vaarassa”, hän myönsi vastahakoisesti.
”Saattaa olla?” päällikkö huudahti kasvot raivosta tummuen. ”Et saisi jättää uutta noitaa yksin noihin kyliin. Jos Pohjattoman linnoituksen väkeä on ilmestynyt paikalle, tiedät, mitä sinun täytyy tehdä. Älä ole yhtä typerä kuin hän. Ole huomaamaton. Yritä varovasti varmistaa, etteivät Metsälinnan salaisuudet ole päätyneet vääriin korviin – varovasti. Koska jos ovat, saat luvan purkaa itse koko perhanan Metsälinnan heti tänään ja siirtää sen vaikka hirsi kerrallaan johonkin toiseen metsään. Nyt matkaan, ja palaakin sitten mahdollisimman pian!”
”Me olemme sopineet, että hän esittää kiertävää parantajaa”, Lako sanoi hermostuneena. ”Ei hänelle varmaan ole käynyt –”
”Ymmärrätkö, poika? Jos et seuraa käskyjä, sinulle ei hyvin käy.”
”Ymmärrän, herra Metsärotta.” Lako oli asunut täällä useita vuosia, mutta päällikön uhkauksia hän edelleen pelkäsi, sillä aika ajoin ne toteutuivat.
”Puhutteko te Afiallista?” huolestunut naisääni kysyi. ”Mitä hänelle on tapahtunut?”
Lako käännähti ja näki Sabarrin. Tytön yhdennäköisyys äitinsä kanssa oli ilmeinen. Musta tukkakin oli letitetty samalla tavoin. Hän näytti liian nuorelta kuullakseen tällaisia keskusteluja. ”Ei mitään.”
Lako satuloi hevosensa ja ratsasti pois. Hän joutui varomaan, ettei juoksuttaisi hevostaan näännyksiin. Hän yritti hyödyntää matkan miettimällä, mitä tappavia taikoja osaisi.
Hänen ajatuksensa lipsuivat kuitenkin koko ajan odotettavissa olevaan uhkaan ja siihen, ehtisikö hän ajoissa. Entä jos vastassa tosiaan olisi taikaa käyttävä vihollinen? Ajatus sai hänen kämmenensä hikoamaan.
Lako kääntyi metsäpolulle ennen saapumistaan Kaivojenlaaksoon ja ratsasti metsästä kylän ikkunattomille sivukujille. Hän tuli päämiehen talolle kiertäen talon takaa. Ulkona ei ollut Afiallin hevosta. Lako laskeutui ratsailta ja ryntäsi sisään koputtamatta.
Sinetinhaltija Vaedd kyhjötti tuolissaan, mutta säpsähti ja ponnistautui istumaan suorempana nähdessään Lakon. Miehen hitaista liikkeistä näki hänen olevan vielä heikko. Hänen kaulallaan roikkui sinetinhaltijalta toiselle periytyvä sinettikivi. Pohjattoman linnoituksen lahjoittama vallan merkki, jollainen oli kaikkien kaupunkien ja isompien kylien päämiehillä.
”Missä Afiall on?” Lako puuskutti. ”Minun täytyy löytää hänet.”
”En tiedä. Oletko sinä se, joka kierteli hänen kanssaan? Hän on vaarassa.” Vaedd nojasi huojuen kämmeneensä. ”Ennen kuin sairastuin, kolme Pohjattoman linnoituksen velhoa tuli tänne. He kyselivät minulta, mitä tiedän rikollisesta taikuudesta. He sanoivat kuulleensa, että täällä oli korjattu taloja noituudella. Eikä millä tahansa noituudella, vaan lauletulla noituudella, joka sai oksat kasvamaan ja puskemaan lehtiä seinistä. Tämä kiinnosti heitä erityisesti. En tiedä, kuka heille oli kertonut asiasta näin nopeasti. Ehkäpä vouti oli kutsunut heidät lähikylästä. Mutta kuka voudille oli kertonut?” Vaedd pudisti päätään.
Lako nyökkäsi sydän kurkussa. Hän pystyi kuvittelemaan muutamankin kyläläisen, joka olisi saattanut kieliä hänen ja Afiallin korjaustaikuudesta – itsenäinen taikuushan oli laitonta. Hän ei silti ollut kuvitellut, että se kävisi näin nopeasti. ”Ja?”
”He kirosivat minut siitä rangaistukseksi ja noidalle ansaksi, luulen. Muistan painajaisen, jossa kuolin vähä vähältä. Mutta sitten näin noidan unessani.” Hän ojensi kätensä hypistelläkseen hämmentyneenä Afiallin ikkunalaudalle kasvattamaa köynnöstä, jonka kukka oli jo alkanut kuihtua. ”Hän oli uudelleensyntymä.”
”Uudelleensyntynyt?” hämmentynyt Lako kysyi.
”Ei, uudelleensyntymä.” Vaedd katsoi kauas. ”En nähnyt häntä enää herätessäni.”
Lako kiitti Vaeddia ja juoksi ulos. Hän kirosi heidän huolettomuuttaan ja yli-innokkuuttaan kylän talojen korjailussa. Maksaisiko se virhe Afiallin hengen? Kyselemällä kyläläisiltä Lako sai tietää, että velhot olivat vieneet lainsuojattoman noidan voudin taloon. Moni ei enää halunnut puhua hänelle. Hänet oli nähty Afiallin seurassa.
Voudin talo oli ulkoa hiljainen. Puurakennuksen kaiverruksin koristellut seinät olivat paksut. Lako vilkaisi kadulla ympärilleen, mutta kaikki olivat häipyneet lähitienoilta. Hän työnsi oven auki mahdollisimman äänettömästi – saranat olivat onneksi hyvin öljytyt.
Hän kurkisti ovenraosta, ja kuunteli pitkän hetken, hengitti hyvin hiljaa. Hän kuuli miesäänten epäselvää puhetta noidista. Jotakin varkaan nappaamisesta. Naurua ja astioiden kolahduksia kuin juhlissa, mutta ääni oli etäistä. Hän katsoi hämärään eteiseen ja sen takana avautuvaan huoneeseen ja näki tyhjän pöydän.
Lako kokosi rohkeutensa ja loitsi hiljaa taian, joka vaimensi hänen askeleensa. Hän hiipi ovenraosta uhkarohkeasti sisään ja asteli huoneeseen. Äänet kuuluivat oven läpi seuraavasta huoneesta. Täällä ei ollut ketään, paitsi yhdellä seinustalla. Nainen seisoi tuvan seinää vasten pää painuksissa. Afiall! Itsevarmat velhot olivat jättäneet hänet vartioimatta. Lako hiipi varovasti lähemmäksi sydän toivosta jyskyttäen.
Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, hänen toivonsa vaihtui järkytykseksi. Lähempänä hän erotti tummat tahrat naisen harmaassa paidassa ja miekankahvat, jotka pistivät esiin Afiallin ruumiista. Afiall ei vain nojannut puuseinään, vaan hänet oli naulittu paikoilleen miekoilla. Verta oli valunut lattiaan ja imeytynyt lautoihin.
Lako ajatteli, että naisen täytyi olla jo kuollut, mutta sitten hän kuuli tämän vaivalloisen hengityksen. Hän ei voinut olla ajattelematta, että velhojen joukossa oli asiansa osaava kiduttaja.
Lako hiipi aivan vierelle ja Afiall nosti päänsä kauhu silmissään. Lako hätkähti.
”Sinä”, Afiall henkäisi ja päästi oudon, tukahdutetun äänen. ”Typerä poika. Mene pois. Heti”, hän kähisi.
”En ikinä”, Lako kuiskasi. ”Autan sinua.”
”Minua ei voi auttaa!” Afiall vastasi epätoivoisesti. ”Et voi mitään näille velhoille. Heitä on kolme.”
Lako ei kuunnellut vaan tarttui yhteen kahvaan ja kiskoi, mutta se ei hievahtanut.
”Lopeta”, Afiall käski hampaitaan kiristellen. ”Velhot kuulevat… älä jää kiinni.”
Lako tunnusteli oikean kätensä lihaksia ja alkoi lausua hiljaa loitsua antamaan lisää voimaa. Se oli vaarallisempaa kuin mikään, mitä hän oli yrittänyt: jos ei tiennyt tarkkaan mitä teki, loitsulla saattoi turmella rakentamisen sijaan. Lako ei osannut ruumiin taikoja niin kuin Afiall.
”Et voi auttaa”, Afiall vetosi tuskissaan. ”Vaikka saisit… irti, minä kuolen. Mene. Pidä Sabarrista huolta.”
Lako päätti loitsunsa haparoiviin lopetussanoihin ymmärtässään, että Afiall oli oikeassa. Kauhea toivottomuus nielaisi hänet. ”Teen sen”, hän sanoi ja nyyhkäisi. Paremman puutteessa hän silitti Afiallin olkapäätä.
Lako havahtui kuullessaan askelia ja Afiallin kauhistuneen henkäisyn. Hän käännähti. Paikalle käveli ripeästi neljä miestä viereisen huoneen ovesta. Siinäkin ovessa oli täytynyt olla hyvin öljytyt saranat, ehkä jopa äänettömyystaika. He asettuivat Lakon eteen ja tukkivat häneltä tien kapeassa huoneessa ennen kuin hän ehti sännätä pakoon.
Miehet tulivat lähemmäs ja ympäröivät Lakon. Yksi heistä oli vouti päätellen harmaan ja violetin kirjavasta vaatetuksesta. Loput kolme olivat velhoja. Heitä oli vaikea erottaa toisistaan harmaassa vaatetuksessaan, hehkuva Pohjattoman linnoituksen symboli otsassaan. Heidän silmissään oli jotain kuollutta.
Lako hylkäsi ajatuksen taistelusta, se olisi toivotonta. Hän yritti nyt kyhätä mielessään tekosyitä, joilla saisi puhuttua itsensä pois tilanteesta. Hänen sydämensä kuitenkin hakkasi niin kovaa, ettei hän kuullut omia ajatuksiaan.
”Kuka olet?” yksi velhoista kysyi. Hän oli vetänyt miekkansa.
Kuinka paljon miekkoja näillä on mukanaan? Lako ihmetteli.
”Katsokaa”, joku tökkäsi sormensa hänen poskelleen, jolla oli tuore kyynelvana. Lako käänsi päätään sivuun ärtyneenä. ”Noidan mies.”
Mahdollisuus selityksiin oli mennyt. Hän avasi siis suunsa taistellakseen. Mutta jo ensimmäisen loitsusanan katkaisi nyrkki, joka osui hänen kasvoihinsa. Yrittäessään toipua iskusta hän tajusi hämärästi, että hänen takkiaan riisuttiin. Hänet asetettiin seinää vasten. Häneltä tivattiin, kenelle hän työskenteli. Miekankärki mittaili hänen käsivarttaan.
Ei siis muitakaan mahdollisuuksia, hän korjasi etäisesti itsekseen. Hän kuolisi täällä Afiallin kanssa. Verta valui haljennesta huulesta hänen leualleen.
Mutta hänen päässään humisi laulu. Ei, hän kuuli laulun päänsä huminan läpi.
Afiall oli alkanut laulaa. Ensin niin hiljaa, etteivät velhot huomanneet. Mutta loitsu sai voimaa sävel säveleltä. Se oli hyvin erilainen kuin mikään, mitä Lako oli kuullut hänen laulavan. Velhot ehtivät pysähtyä levottomina. Sitten olikin jo liian myöhäistä heille.
Laulu otti heidät kaikki valtaansa. Se ei kasvattanut uutta heissä, tällä kertaa se päinvastoin kuihdutti. Lako tunsi loitsun tarttuvan häneenkin. Se imi ja haihdutti kaikkea elävää. Hänen onnekseen laulun täysi voima kiehui hänen ympärillään, ei hänessä. Se sai velhot ja voudin kouristumaan kasaan.
Se oli Afiallin ensimmäinen ja viimeinen kirous.
Kun laulu oli ohi, maassa lojui neljä kuivettunutta muumiota. Yksi oli kyyristynyt polvilleen, toiset käpertyneet lattialle.
Lako nousi. Tuntui kuin hän olisi noussut kivenjärkäleen alta ja hengittänyt tuhkaa. Hän otti tukea seinästä horjuen ja kääntyi Afiallin puoleen, mutta näki, että nainen ei enää hengittänyt. Noidan kalvenneille kasvoille oli jähmettynyt päättäväinen irvistys.
”Ei”, Lako kuiskasi.
Lako poistui talosta kenenkään huomaamatta. Hän otti hevosensa ja lähti Kaivojenlaaksosta pyyhkien kasvoiltaan verta ja edelleen valuvia kyyneliä. Hän alkoi vasta vähitellen käsittää, mitä oli tapahtunut. Kun viimeiset talot jäivät taakse, häntä karmi edelleen Afiallin pelottavan laulun etäinen kaiku.
Myöhemmin lähiseudulla kerrottiin, että noita oli kuollut laulaen kirottua laulua, joka kuului kadulle asti, hapatti maidon toisella puolella kylää ja hyyti kuulijoiden veren. Häntä noutamaan tulleet velhot olivat kuolleet paikoilleen ja kuivettuneet saman tien. Legendat jäivät kuitenkin elämään. Vielä vuosia myöhemmin sanottiin, että noidan kirous riivasi voudin taloa. Väitettiin, että Kivikruunun velhot eivät voineet kulkea Kaivojenlaakson läpi tuntematta kauhua sydämessään.
* * *
Lako alkoi kertoa huojuvalla äänellä kaikkien kuullen, miten hän oli löytänyt sinetinhaltijan elossa ja kuullut Afiallin jääneen kiinni. Ympärille kerääntyneet ihmiset olivat vaiteliaita ja synkkiä. Edes päällikkö ei ollut tällä kertaa tuomitseva, pudisteli vain päätään surullisena ja suki partaansa. Sen sijaan lähimpänä seisova Sabarr tuijotti Lakoa kalpeana ja nosti kätensä suulleen.
Lakolla oli yhä hirveämpi olo. Hän oli jo kauan sitten oppinut varastamaan, jopa nauttimaan hiljaisista ryöstöretkistään kuin jännittävästä pelistä, niin paljon kuin hän nyt inhosikin itseään sen vuoksi. Mutta Afiallin kuoleman kertominen Sabarrille tuntui kaikkein todellisimmalta rikokselta.
Se oli kuitenkin tehtävä. Lako ponnisteli löytääkseen vähiten satuttavan tavan ja päätti kokeilla nopeaa ja suoraa. ”Löysin Afiallin voudin talolta. En usko, että hän kertoi heille mitään. Hän oli kolmen Pohjattoman linnoituksen velhon vankina. Hän – hän otti oman henkensä, mutta niin oli parempi.” Hän kiroili mielessään sanavalintojaan. ”Taika oli joka tapauksessa nopea, ja hän tappoi samalla kaikki velhot ja voudin –”
”Miksi et tehnyt mitään?” Sabarr kiljaisi ja lausui vaiennusloitsun päin Lakon naamaa. Sitten tyttö kääntyi ja juoksi pois. Väkijoukossa kävi vaimea kohahdus.
Osaako hän taikoa? Lako hämmästyi. Sitten hän tajusi, miten vahva loitsu oli. Hänen kielensä ei enää juuri liikkunut, eikä hän saanut kurkustaan sanaakaan.
”Mitä juuri tapahtui?” Kaill tivasi.
Lako tuijotti vaimoaan ja Metsärottaa ja osoitti suutaan ja kurkkuaan avuttomana.
Metsärotta kohotti kulmiaan. ”Tyttö tulee äitiinsä? Sanoisin, että kaikkea ei ole menetetty.”
Jos Lako olisi kyennyt puhumaan, hän olisi sanonut päällikölle, että laskelmoinnilla oli rajansa. Nyt hän tyytyi rypistämään miehelle kulmiaan paheksuvasti ja juoksi Sabarrin perään.
Tyttöä ei löytynyt. Käveltyään Metsälinnaa ristiin rastiin ja etsittyään puiden ja pensaidenkin alta Lako alkoi huolestua. Hän säntäili kylän kaukaisemmissa nurkissa olevien kyläläisten luo kysyäkseen, olivatko he nähneet Sabarria, ja tajusi viiveellä, ettei pystynyt puhumaan. Hän kirjoitti viestejä paperille ja antoi niitä lukutaitoisimmille.
Lako etsi Sabarria metsästä asti ja kierteli tunnettuja polkuja tiiraillen puiden väliseen hämärään. Kaill oli jo aiemmin vaatinut Lakoa luovuttamaan ja tulemaan kotiin lepäämään: ”Hän on asunut täällä jo kuukausia, ei hän eksy.”
Lako oli kuitenkin tyytynyt vain pesemään veren kasvoiltaan ja palannut etsimään tyttöä. Hän tiesi, että ilman tätä velvollisuutta hän olisi vetäytynyt suremaan ja vajonnut synkkiin ajatuksiin. Nyt Sabarr tuntui tärkeämmältä. Hänhän oli luvannut pitää tytöstä huolta.
Sabarria ei löytynyt, ja hänen loitsunsa ei ottanut lähteäkseen. Sana levisi kylässä, että tyttö oli edelleen kadoksissa. Portinvartijat sanoivat hänen juosseen etelään päin. Jälkiä ei kuitenkaan löytynyt. Auringon laskiessa Lako sai kielensä toimimaan ja onnistui takeltelemaan ensimmäiset sanansa vaiennusloitsun jälkeen. Mitään uutta ei vielä tiedetty.
Lako palasi vielä metsään, etsi raivokkaasti ja luki jäljitysloitsuja polkujen varsilla. Ei tulosta. Myöhään yöllä hän palasi uupuneena taloonsa ja nukkuvan Kaillin viereen. Yön viileydestä huolimatta hän oli hikinen kaikesta juoksemisesta, jäsenet särkivät ja ajatukset olivat synkkääkin synkempiä.
Lako säpsähti hereille pari tuntia myöhemmin Mizkon ensimmäiseen heleään kiekaisuun ja sitä seuraavaan säksätykseen. Arokinkorppi puheli itsekseen ikkunan ulkopuolella vaalenevassa hämärässä kylän ylle kurottuvissa puissa. Edellisen päivän kaikki menetykset ja epäonnistumiset laskeutuivat Lakon ylle painaen ja tukahduttaen kuin samea vesi.
Hän nousi istumaan ja miettimään. Sitten hän käveli ulos, kylän läpi ja avasi Afiallin talon narisevan oven. Hän ei ollut varma, miksi. Ehkä sieltä löytyisi lisävihjeitä: oliko tytöllä sukulaisia? Isä, jonka luokse tämä olisi juossut? Mutta sisällä talossa hän kohtasi tytön katseen.
Sabarr oli täällä. Täysin turvallisesti omassa kodissaan.
Lako koki välittömän puuskan turhautunutta raivoa, mutta hillitsi sen saman tien. Tytön silmät punersivat ja hän käänteli kädessään kiharaan kasvanutta lehteä, kieronlehteä. Sabarrin ilme oli uhkaava. Lako ei halunnut eilisen toistuvan. Jotain oli kuitenkin sanottava.
”Täällä sinä olet. Olimme huolissamme sinusta”, Lako sanoi.
Sabarr tuijotti häntä eikä sanonut mitään.
”Osaat taikoa. Ainakin vaiennussanat”, Lako jatkoi varovasti.
”No anteeksi”, Sabarr sanoi terävästi. Sitten hän lisäsi katuvampaan sävyyn: ”Äiti käytti sitä minuun pari kertaa, kun olin pieni ja tappelin hänen kanssaan.”
Lako hätkähti ja epäili. Ei kuulostanut siltä mukavalta naiselta, johon hän oli ehtinyt tutustua.
”Minulla oli tapana sytyttää tulia”, Sabarr mutisi. ”Parilla sanalla, jotka opin häneltä.”
”Mitä?” Lako epäili kertomusta. Ehkä opettajana oli ollut joku toinen. ”Oliko sinulla koskaan isää?” hän kysyi harkitsematta.
”Mitä se kenellekään kuuluu? Varsinkaan sinulle”, tyttö sanoi synkästi. ”Sinä petit minun äitini. Jätit hänet sinne, vaikka ei pitänyt.”
Syytös satutti Lakoa ja sammutti hänen suuttumuksensa. Hän ajatteli Sabarrin olevan liiankin oikeassa. Petos? Virhe ainakin. Hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää Afiallia yksin. Lako luovutti. ”Kunhan et lähde Metsälinnasta. Mutta jos haluat myöhemmin puhua, tule minun majaani. Tai edes päällikön luo. Meillä on asioita selvitettävänä. Mutta Sabarr, äitisi oli minullekin tärkeä, ja meille kaikille.” Kaikki mitä hän sanoi kuulosti tänään epätavallisen kömpelöltä hänen korvissaan. Vaikuttiko tytön loitsu vieläkin?
”Painu sinä riivattujen maille”, Sabarr sähähti.
Metsärotta kuunteli Lakon selostusta mietteliäänä neuvotteluhuoneessaan, jonka seinillä kiilsivät aseet ja ryöstösaaliit. ”Kuulostaa siltä, että hän on lahjakas. Hänestä on meille vielä suuri hyöty.”
Vai hyöty, Lako ajatteli suuttuen. Metsän varkaiden päällikölle ei kuitenkaan noin vain suututtu. ”Mietin, miten häntä voisi auttaa”, hän muotoili.
”En halua hänen juoksevan metsiin, mutta myönnän, että en tunne tuollaisten keskenkasvuisten käyttäytymistä. Tuskinpa edes ennustaja tuntisi.” Metsärotta murahti mietteliäästi. ”Jotain täytyy kuitenkin tehdä. Hänet täytyy kouluttaa. Kerro tytölle, että hänen äitinsä haluaisi hänen oppivan hallitsemaan taikakykyään. Itse asiassa Afiall halusikin hänen harjoittelevan sinun kanssasi.”
”Niinkö?” Valehtelisin hänelle Afiallin sanomisia? Metsärotan sanat kuulostivat Lakosta törkeämmiltä kuin mihin hän oli odottanut päällikön pystyvän. ”Hän on vasta eilen menettänyt äitinsä”, hän muistutti.
”Me tarvitsemme häntä”, päällikkö vastasi painokkaasti. ”Totta, viholliset tappoivat hänen äitinsä, meidän noitamme. Meidän on silti ajateltava kylän turvallisuutta. Mieti tätä: Pohjaton linnoitus voi hyvinkin kiinnostua, kun kivikuningatar saa tiedon käskyläistensä kuolemasta. Meidän on valmistauduttava.”
Lako katsoi Metsärottaa edelleen niin vetoavasti kuin uskalsi. ”Päällikkö… Uskon, että hän tarvitsee vielä aikaa.”
”Hyvä on – odota päivä. Tai pari”, päällikkö myöntyi vastahakoisesti. ”Sitten menet hänen puheilleen.”
Lako palasi kotiinsa pettyneenä ja istahti alas neuvottomana. Hän ei olisi halunnut totella, mutta Metsärotta osasi olla painostava. Ja Sabarrin oli paras pysyä päällikön suosiossa. Lako ei uskonut, että Metsärotta olisi keskenkasvuiselle tytölle kovin ankara, vaikka tämä ei olisi innokas opettelemaan heti sotaloitsuja, mutta vihainen Sabarr saattaisi onnistua suututtamaan hänet, mistä ei seuraisi mitään hyvää. Päällikkö uskoi järjestyksen ylläpitäjänä uhkailuun ja joskus väkivaltaankin.
”Autatko keittämään veden, ruoka valmistuu nopeammin”, Kaill sanoi. Hän oli juuri tullut viemästä Sabarrille illallista. Eikä hän ollut ainoa. Koko kylä oli antanut tytölle apua ja tukea. Tuntui siltä, että he olivat huolehtineet tytön tarpeista paremmin kuin Lako ja Metsärotta.
Lako haki polttopuita ja lausui taikasanat, jotka saivat kipinän syttymään oksiin. Miten paljon taikuus aiheuttaakaan murhetta, hän ajatteli ja yllättyi mietteistään. Ei, hän ei halunnut ajatella niin.
”Kaill, mitä mieltä olet ajatuksesta, että Sabarrille valehdellaan hänen äitinsä toiveista?” hän kysyi. ”Että Afiall halusi hänen oppivan taikuutta.”
”Mitä? Kuka sellaista on keksinyt? Se vanha rotta?” Kaill tuohtui. ”Tyttö on ehkä neljätoista–”
”Viisitoista”, Lako korjasi hieman kiusaantuneena.
”–kuulee illalla äitinsä kuolemasta vaarallisessa työssä ja seuraavana päivänä häntä halutaan jo samaan mukaan! Hävetä sen ukon pitäisi.”
”Niinpä kyllä”, Lako mumisi.
Syötyään, nukuttuaan ja sulateltuaan asiaa Lako kuitenkin päätti tehdä, mitä Metsärotta tahtoi. Tämän puheet olivat vaikuttaneet häneen. ”En halua, että Pohjattoman linnoituksen velhot tulevat tuhoamaan Metsälinnan ja me olemme valmistautumattomia”, hän perusteli Kaillille.
Kaill kohotti kulmiaan ärtyneenä. ”Miten ne nyt tänne tulisivat?”
”Olihan loitsu vahva… ennennäkemätön. Entä jos joku kiinnitti minuun huomiota ja yhdisti minut Afialliin?”
”No kiinnittikö?”
Lako mietti. ”En huomannut ketään, joka olisi. Mutta se ei tarkoita –”
”Äh. Päällikkö pelottelee sinua. Eihän sinetinhaltijalle ole kerrottu mitään Khelioddin metsästä, ja kaikki jotka satuttivat Afiallia ovat kuolleet.” Kaill näytti surulliselta, mutta ei huolestuneelta. ”Silti olisi hyvä, että joku pitäisi hänestä vähän huolta. Taistelutaikojen opettaminen ei ole paras tapa tehdä niin.”
”Se olisi kuitenkin jotain, josta aloittaa”, Lako sanoi.
Kaill pudisti päätään, mutta ei estellyt enempää.
Epäluuloinen, verestäväsilmäinen Sabarr suostui kuin suostuikin kuuntelemaan Lakoa.
”Äitisi… kertoi päällikölle, että halusi sinun oppivan taikomaan. Että minun on opetettava sinua.”
Sabarr katsoi Lakoa hämmentyneenä. ”Sinunko?”
”Me teimme läheistä yhteistyötä. Minä arvostin häntä suuresti. Ja olenhan minä ainoa noita täällä.” Lakon teki mieli irvistää taas omalle kömpelyydelleen asian ilmaisemisessa.
Sabarr istui hiljaa otsa rypyssä.
”Ei sinun tarvitse tehdä päätöstä nyt emmekä me aloittaisi heti.”
”Opettaisitko minulle taistelutaikoja?” Sabarr kysäisi.
”Tietysti. No, aikanaan.”
Sabarr nyökkäsi. ”Sovittu”, hän sanoi ääni väristen. ”Koska aloitetaan? Illalla?”
He pitivät ensimmäisen oppitunnin samana iltana. Lako kutsui Sabarrin metsäaukiolle, jossa Lako muisti Afiallin ensimmäistä kertaa esitelleen taitojaan. Muisto vihlaisi.
”No osaan minä tämän”, Afiall oli sanonut tuolloin. Hän oli ottanut veitsen ja viiltänyt sillä haavan käteensä. Sitten hän alkoi laulaa. Pian haava parani, siitä ei jäänyt edes arpea. Lako muisteli ihmetelleensä, oliko niin syvän haavan tekeminen tarpeellista. Nyt hän osasi vain verrata mielessään sitä ja Afiallin miekoilla lävistettyä ruumista toisiinsa, vaikka sellaisen miettimisessä ei ollutkaan mieltä.
”Aloitetaan yksinkertaisesta. Mitä osaat?” Paremman puutteessa Lako poimi maasta kastanjanlehden ja antoi sen Sabarrille.
Sabarr lausui pari loitsusanaa. Valtava liekkipallo syntyi hänen kämmenelleen ja nielaisi lehden. Se katosi saman tien ja lehti oli enää savuavaa tuhkaa, joka leijui hänen nokiselta, punoittavalta kädeltään alas. Sabarr katsoi Lakoa synkän päättäväisenä. Lako oli ottanut pari askelta taaksepäin.
Hänestä alkoi tuntua, että oppitunneista tulisi vaarallisempia kuin hän oli ajatellutkaan. Sabarr heilutteli kättään viilentääkseen sitä. Luultavasti siihen tulisi rakko tai useampia.
”Annas kun parannan kätesi”, Lako tarjoutui.
”Ei siinä mitään ole”, Sabarr sanoi ja piilotti kämmenen nyrkkiinsä.
Vastaus epäilytti Lakoa suuresti, mutta hän ei ollut varma, mitä tuon ikäiselle olisi parasta sanoa, ja luovutti. ”Jos olet varma. Tehdään… jotain muuta. Osaatko laulaa?” hän kysyi toiveikkaasti.
”Niin kuin äiti?” Sabarr kysyi. ”Ei kukaan muu niin osaa laulaa.” Mutta Lakon pyydettyä sinnikkäästi hän sovitteli loitsusanat sävelmään. Sabarr ei kuitenkaan saanut sanoihinsa taikaa yksinkertaisesta laulusta, ja kaiken lisäksi tytön sävelkorva oli hirveä.
Hän näki kaiken Lakon ilmeestä. ”Olen huono laulaja. Tiedän sen.”
”Laulu ei ehkä ole sinun lajisi, mutta osaat kyllä taikoa. Et tarvitse laulua.”
Sabarr puri huultaan. ”Hyvä on. Taion omalla tavallani. Haluan aloittaa tuliloitsuista.”
”Malta vähän!” Lako vaati myöhemmin, kun harjoitukset olivat koetelleet kummankin hermoja hyvän aikaa. ”Mikset voisi ottaa rauhallisemmin?” Hän otti kiinni Sabarrin ranteesta. Tyttö katsoi häntä ensin uhkaavasti, mutta päätti vastata.
”Minulla on kiire. Haluan kostaa”, Sabarr sanoi kylmästi.
Lako katsoi häntä suu auki. ”Kenelle? Velhot ovat kuolleet.”
”He eivät olleet yksin vastuussa. Tämä on Pohjattoman linnoituksen syytä.”
Metsärotta olisi kai tyytyväinen tuohon verenhimoisuuteen, Lako ajatteli, mutta häntä alkoi arveluttaa yhä enemmän. Jopa päällikkö kannatti varovaisuutta, ei äkkipikaisuutta.
”Ei”, Lako sanoi vielä monta kertaa sinä päivänä. Ja ”Ei vaarallisia loitsuja!” Mutta Sabarr oli itsepäinen ja uhkarohkea. Hän vaatimalla vaati, että he opettelisivat tuliloitsuja.
”Lopeta jo, ennen kuin sytytät metsäpalon!” Lako sanoi viimein. Sabarr ei näyttänyt kuulevan, joten Lako astui hänen eteensä ja yritti tarttua häntä kädestä. Silloin Sabarr kiljaisi ja huusi loitsusanoja, jotka sytyttivät Lakon paidan tuleen. Tyttö pelästyi silminnähden ja availi suutaan hetken, mutta kääntyi ja juoksi metsään. Lakon huomion vei täysin paita, jota hän yritti hakata ja sitten loitsia sammuksiin. Sabarrin loitsu oli kuitenkin vahva eikä tuli ollut sammua. Loppujen lopuksi hän onnistui, mutta ei ilman palovammoja.
”Sabarr!” hän huhuili. Tyttö oli taas kadonnut.
Lako meni etsimään Sabarria kylästä, tuloksetta jälleen. Afiallin talossa (hän ajatteli sitä edelleen Afiallin talona) hän näki pöydällä lehden, jota Sabarr oli pyöritellyt viimeksi palattuaan matkoiltaan. Metsähengen muovaama kieronlehti. Lehti, jollaisia kasvoi tavallisesti vain kierolehdoissa. Silloin se oli ollut tuore. Miksei hän ollut ajatellut sitä enempää heti?
”Riivatun vastuuton kakara!” Metsärotta manaili Lakon selitettyä, että Sabarr oli taas kadonnut vaarallisen tuliloitsunsa jälkeen. ”Jos hän tulee takaisin, tee selväksi, että tällaista ei tehdä toistamiseen, tai siitä on seurauksia. Ankaria ja epämiellyttäviä seurauksia.”
”Se oli oikeastaan harjoitusvahinko”, Lako selitti. ”Minun ei pitäisi opettaa hänelle taisteluloitsuja, ei vielä. Vastuutonta sekin, että käytin hänen äitinsä nimeä näin. Kuka vielä tietää, onko hänestä edes noidaksi? Afiall käski minun pitää huolta hänestä, ei ajaa häntä vaaraan tuliloitsujen kanssa. Luulen, että hän on vielä vähän sekaisin Afiallin kuolemasta.” Eikä ihme, minäkin olen, Lako lisäsi mielessään ja jatkoi: ”Mutta saatan tietää, missä hän on. Etsin hänet ja puhun hänen kanssaan.” Hän piti tauon, veti henkeä ja lisäsi painokkaasti: ”Jos hän haluaisi lähteä Metsälinnasta, lähtisin minäkin.”
Metsärotta mulkoili häntä vaarallisen näköisenä ja hymähti. ”Oliko tuo uhkaus? Minä en salli kummankaan teistä vaarantavan kylää lähtemällä ja jättäytymällä kiinni. Älä harkitsekaan tuollaisia, poika, jos arvostat vapauttasi. Haluatko tulla lukituksi varastoon? En halua joutua hakkaamaan sinuunkin kepillä järkeä, kuin olisit mikäkin sääntöjen rikkoja.” Hän huokaisi, tuijotti Lakoa ja suki partaansa jonkin aikaa, ja Lako pelkäsi menneensä liian pitkälle.
Kun päällikkö jatkoi, Lako kuitenkin yllättyi siitä, miten rauhalliselta ja mietteliäältä Metsärotta kuulosti. ”En halua kakaralle mitään pahaa. Enkä sinulle. Olen melkein lapsesta sinutkin kasvattanut. Ihmiselämä on haurasta, oletko sattunut huomaamaan? Ja kallista. Joskus virheidensä seurauksia ei voi korjata. Ainoa toivo tälle kylälle on pysyä huomaamattomina kuin rotat kolossaan ja olla tekemättä virheitä. En halua enää kadottaa kalliita, korvaamattomia asioita.” Metsärotta katsoi Lakoa, ja hänen katseensa oli hyvin merkitsevä. ”Kiertolaisina te kaksi ette pysyisi pitkään hengissä ja vapaalla jalalla. Afiall vihjasi aikoinaan tulleensa tänne juuri sen vuoksi, että Sabarr oli liiankin vahva. Ja selvästi tyttö on edelleen keskenkasvuinen.” Hän viittasi kädellään Lakon palaneeseen paitaan. ”Hän kaipaa koulutusta täällä kylässä, missä hän on suojassa. Siitä on hyötyä minulle ja meille, tietenkin, mutta myös hänelle itselleen. Etsi se tyttö ja opeta häntä pysymään aisoissa, niin teistä tulee vielä erinomainen työpari. Olen siitä varma.”
Lako nyökkäsi. ”Yritän parhaani.”
Missä metsänhenki asuu, siellä kasvavat kierot, kuului sanonta. Lako kävi mielessään läpi lähimetsän kierolehtoja. Häntä huolestutti. Metsänhenget eivät olleet mitään riivaajahenkiä, mutta häirittynä nekin olivat omalla tavallaan vaarallisia.
Lähin kierolehto oli tunnin kävelymatkan päässä. Lako lähti jalan. Maasto olisi ollut hevoselle vaikeaa, eikä matka ollut kohtuuttoman pitkä.
Hän ei ollut käynyt siellä usein, koska kierolehtoja viisaasti vältettiin. Lähestyessään paikkaa hän tarkkaili metsää, jotta ei törmäisi paikkaan päätä pahkaa. Ennen kuin merkkejä kieroista alkoi esiintyä, hän huomasi muutoksia. Lintuja oli edelleen paljon, mutta ne olivat eri lajia kuin muualla metsässä. Vaarallinen ktailintu sai Lakon hätkähtämään lehahtamalla lentoon lähipuusta. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen ja hivelemään niskatukkaansa mietteliäästi. Vaikka ktait olivat arkoja lintuja, sopi toivoa, ettei niillä ollut pesää lähellä, tai ne saattaisivat syöstä kirouksia. Taikalehto houkutti sitä paitsi vielä vaarallisempia lajeja.
Pian kieroja alkoi näkyä: pensaita, aluskasvillisuutta ja kohta puita, jotka kasvoivat luonnottomissa muodoissa ja väreissä. Kun niitä tuli vastaan enemmän, ne kiertyivät toisiinsa muodostaen pylväitä ja outoja muotoja, tunneleita ja piikikkäitä ansoja, joihin varomattoman jalka saattoi sotkeutua. Jotkut taas kasvoivat jättiläiskokoon tai kasvattivat ennennäkemättömiä kukkia, tai niistä haarautui erikoisia oksia. Metsänhengen puutarha oli ihmeiden paikka.
Täältä olisi saattanut löytyä tärkeitä uusia lajeja tai lumottuja kasveja. Sen ajatuksen Lako kuitenkin hylkäsi heti. Metsänhenki olisi voinut suuttua. Erityisen vaarallista olisi suututtaa henki sen omassa puutarhassa. Hän hidasti ja alkoi etsiä maasta jälkiä. Jonkin matkan päässä hän äkkäsi juurien vyyhden, joka oli repeytynyt maasta. Sabarrin jälkiä! Niitä oli maassa juurien ympärillä. Katsellessaan niitä hän kuuli keskustelua läheltä. Se sai hänen niskakarvansa taas nousemaan.
Hän näki puiden välistä pienelle aukiolle. Siellä nuori tyttö, jolla oli typerän uhmakas ilme, puhui vihreälle ilmestykselle edessään.
Lako tiesi, ettei voisi lähestyä metsänhenkeä sen lehdossa sen huomaamatta. Hän hiipi kuitenkin lähemmäksi mahdollisimman hiljaa, jotta Sabarr ei tekisi mitään äkkinäistä.
”En ole tullut häiritsemään rauhaasi”, Sabarr sanoi nenäkkäästi. ”Mutta jos et päästä minua kulkemaan tästä, poltan sinut maan tasalle.”
”Sinun olisi parasta oppia puhumaan varovammin, ihmistyttö, kun sinulla on vielä siihen mahdollisuus”, henki puhui. Sen valitsema rapiseva, sukupuoleton ääni oli halveksiva. ”Ihmisten aika on väistymässä. En haluaisi tappaa sinua, tuholainen.” Henki hymyili luonnottomilla vihreillä kasvoillaan. ”Odottaisin mieluummin, että riivaajat tulevat näille maille elämäsi aikana.”
”Mitä riivaajista? Tapan nekin, tapan kenet tahansa joka tulee tielleni.”
”Ne syrjäyttävät mielesi helposti ja syövät sen. Ne tekevät taikaa tihkuvista luistasi ja lihoistasi puutarhansa. Niin kuin minä metsästä. Sitten voimme elää yhteisymmärryksessä”, metsänhenki totesi.
”Mutta jos jatkat nyt, lopetan elämäsi tähän paikkaan ja teen sinusta lehdon ravinnetta.” Lähempää Lako näki, että henki oli ottanut yläosastaan lähes ihmismäisen muodon, Sabarria pidemmän. Sen korvien tilalla kasvoi lehtiä. Vartalo jatkui puunrunkona maahan, missä hengen juuret yhtyivät aineellisten puiden juuriin.
”En välitä, kuka minut tappaa.” Sabarr tuijotti henkeä raivokkaana. Hänen käsissään lepattivat liekit. ”Jos et päästä minua, voimme molemmat kuolla yhdessä.”
”Mutta haluatko kokeilla, ehtivätkö puuni repiä sinut kappaleiksi ennen kuin ehdit polttaa ne?” Muutamat oksat alkoivat liikkua uhkaavasti kohti Sabarria. ”Sammuta tulesi.” Sabarr nosti omia käsiään yhtä uhittelevasti.
Lako oli astellut hitaasti ja varoen eteenpäin lehdossa. Nyt hän lakkasi ajattelemasta ratkaisuja. Oli toimittava.
Lako tiesi ainoastaan, ettei pärjäisi metsänhengelle. Hän ojensi siis molemmat kätensä kohti Sabarria ja huusi sopivimmat loitsusanat, jotka äkkiä muisti. Lako tiesi tytön olevan vahva ja pani loitsuun niin paljon voimaa kuin uskalsi. Hänen taikansa tuntui kipinöinä sormenpäissä. Se sinkoutui kohti tyttöä ja työnsi Lakon pari askelta taaksepäin.
Lako horjahteli ja pyrki tasapainoon. Maailma keinui taian vaatiman ponnistuksen aiheuttamasta rasituksesta. Hän jäi hetkeksi nojaamaan polviinsa. Kun hän taas nosti päänsä, hän näki, että Sabarr makasi maassa taian tainnuttamana. Tuliloitsu oli sammunut. Se oli hyvä asia, mutta aluskasvillisuus oli sitonut jo tytön maahan. Se oli kasvamassa hänen päälleen köynnöksinä ja takkuisina varpuina ja piikkipensaina. Ne puristuivat huolestuttavan tiukkaan hänen vartalonsa ja raajojensa ympärille.
”Ei”, Lako huudahti ja kiirehti lähemmäs. ”Anna hänen elää, kunnioitettu henki. Vien hänet pois täältä.” Kun hän saavutti aukion, puut siirsivät oksiaan hänen ympärilleen ja sulkivat häneltä tien joka suuntaan. Metsänhenki katseli häntä ilmeettömänä. Kukkia aukeni sen edessä kummulle, joka peitti Sabarrin. Lako näki puiden välistä, että Sabarr aukaisi silmänsä ja hätkähti. Hän alkoi riuhtoa ja purra kasveja. Jokunen köynnös irtosi juurineen. Niitä oli kuitenkin liikaa, ja koko ajan kasvoi lisää. Ne vastasivat painumalla tiukkaan hänen kaulansa ympärille. Sabarr yritti turhaan haukkoa ilmaa. Hän oli kuristumassa kuoliaaksi.
”Miksi antaisin?” metsänhenki kysyi. ”Ihmisvelhot ovat meille jatkuva riesa. Olette aina turmelemassa lehtoja ja komentelemassa meitä.”
Lako mietti kuumeisesti. ”Jos annat meidän elää, me lähdemme lehdostasi heti, ja kuten viisaasti huomautit, riivaajat saavat meidät myöhemmin kuitenkin. Sitten saat kostosi. Mutta jos et suostu, tuhoan lehtosi ensin omilla loitsuillani. Ei millään pahalla, oi henki.” Lako nosti kämmenensä ja henkäisi syvään. Todellisuudessa hän ei ollut varma, pystyisikö juuri nyt minkäännäköiseen loitsuun. Hän toivoi, ettei metsänhenki tajuaisi, miten nääntynyt hän oli. ”Ja jos kuolen, lisää väkeä tulee tänne kostamaan meidät. Kosto tekee ihmisistä typeriä. Senhän sinä näit juuri. Heillä on kirveet ja vaikka osa kuolisi, sinullekin käy huonosti.”
Henki mietti hetken. Sitten se sähähti. ”Hyvä on. Korjaa häiriösi pois ja tee se äkkiä. Jos kerrankin vielä tapaamme, tapan teidät. Valtani on suurempi kuin te kuvittelette.” Köynnökset, varvut ja juuret alkoivat väistyä Sabarrin yltä ja oksat Lakon edestä, ja Lako kiskoi tärisevän, yskivän Sabarrin pystyyn. Tyttö nosti kätensä kaulalleen ja kompasteli Lakon ohjaamana pois.
Kun he pääsivät kauemmas kierolehdosta, Sabarr nojasi Lakoon ja alkoi itkeä hänen hihaansa märäksi. ”Luulin, että poltin sinut kuoliaaksi. Anteeksi”, hän sanoi nyyhkytysten välillä.
Lako kietoi kömpelösti kätensä tytön hartioille itsekin edelleen järkyttyneenä. ”Minut? Ei se sentään niin helposti käy. Sinähän olit äsken paljon lähempänä tapattaa itsesi. Ei kai se toistu?”
”Ei. En ollut aikeissa kuolla. Olin vain typerä. Vihainen. Ja en ainakaan halunnut, että sinä joudut vaaraan. Se oli väärin.”
Lako oli uupunut, mutta he istuivat alas vasta kun viimeinenkin kierokasvi oli jäänyt kauas taakse. Lakolla oli vielä asioita sanottavana, ja heidän hengähdettyään hän yritti muotoilla ne paremmin kuin sen mitä hän oli siihen mennessä sanonut. ”En oikeastaan tiedä äitisi toiveita. Hän kertoi minulle vain yhden: Pidä huolta Sabarrista. Niin hän sanoi. Mutta jos hän halusi sinun oppivan taikomaan, luulen, ettei hän välittänyt väkivaltaloitsuista. Eikä Metsälinnan väki taistele muuten kuin pakosta. Me emme kosta, emme tee tapporetkiä. Tiesitkö? On muita tapoja… tasata tilejä.” Hän hymyili vinosti ja ajatteli aiemmin tuomiaan kärryjä täynnä viljaa ja Pohjattomalle linnoitukselle tarkoitettua viinaa. Hän oli kuullut, että se oli erinomaista rommia.
Sabarr nyökkäsi ja nielaisi. ”Mutta minä en osaa parantaa.”
Lako huokaisi. ”No, äitisi loitsi hyvin erilaisella tavalla kuin kaikki muut. Minä voin opettaa sinulle meidän tavallisten noitien tapoja. Sitä paitsi on muutakin hyödyllistä taikuutta–”
”Entä riivaajahenget?” Sabarr keskeytti heiveröisesti. ”Entä sitten kun ne valtaavat Kivikruunun?”
”Noh! Mitä sinä sitä mietit?” Lako pakottautui hymyilemään vähättelevästi. ”Se nyt oli vain puhetta. Eivät riivaajat tänne pääse, itäiseen vuorisolaan on rakennettu kaksinkertaiset varustukset. Kivivelhot pitävät ne poissa.” Ja pääsivätpä joskus tai ei, se on sen ajan murhe, hän ajatteli itsekseen kyllästyneenä koko puheenaiheeseen. Ihmiskunta säilyy aina jossakin muodossa. Pysymällä pienenä ja huomaamattomana, vetäytymällä ja kätkeytymällä.
”Äiti muutti metsään, jotta olisimme täällä turvassa. En tiedä, mitä teen ilman häntä.”
”Äitisi kuolema oli menetys, jolle ei voi löytää sanoja”, Lako sanoi hiljaa. ”Mutta sinulla on aina paikka Metsälinnassa.”
Sabarr mietti. ”Haluan silti tehdä jotain, en vain istua kotona. Edes auttaa ihmisiä. Pystynköhän minä sellaiseen taikuuteen?”
Lako nyökkäsi. ”Varmasti pystyt. Tuliloitsuakin voi käyttää moneen hyvään ja hyödylliseen asiaan. Mutta muista myös, että sinulla on hyvin paljon aikaa oppia”, hän sanoi varovasti. ”Lupaan opettaa sinua parhaani mukaan. Hyvä opetus on kuitenkin hidasta. Vain kärsivällinen toisto tekee parhaan noidan.” Anna itsesi ensin kasvaa aikuiseksi turvassa Metsälinnassa, hän olisi halunnut lisätä.
”Niin kai.” Sabarr katsahti Lakoa kuin väsynyt, rähjäinen löytölapsi. ”Haluan kotiin. Inhoan metsää”, hän sanoi rauhallisemmin. Hän värähti ja lisäsi puolustelevasti: ”Se on kylmä.” Alkoi sataa ikään kuin hänen sanojensa todisteeksi.
”Tule meille. Lämmitetään liesi, ja minä ja Kaill teemme hyvää illallista. Voit jäädä vaikka yöksi, jos haluat. Sopiiko?”
Sabarr nyökkäsi taas, ja väsynyt hymy nousi hänen huulilleen. Hänen hymynsä oli hyvin erilainen kuin Afiallin. He kävelivät yhdessä kohti kotia pimenevässä illassa Lakon tuntemia polkuja ja ajattelivat liedessä ystävällisesti palavaa tulta.
Camilla Kantola on turkulainen kirjailija ja yhteiskuntatutkija, jonka esikoisromaani Linnunsolu ilmestyi kesällä 2022. Tällä hetkellä tekeillä on Laulavan noidan tyttären maailmaan sijoittuva fantasiaromaani, joka ilmestyy lähivuosina.