Nimeni on Ehrun ja olen saapunut tälle rannalle kohtaamaan kuolemani.
Olen edesmenneen veljen isosisko, kahden lapsen äiti, rakastavien vanhempien tytär, nuoren merimiehen vaimo ja velho-oppilas. Siksi olen täällä. Eikä minulla ole varaa pelätä tänään sillä pelolla on tuoksunsa.
Katselen kalliolta rannikkoa myöten levittäytyviä luotoja ja karikkoja. Kotiseutuni, Tyrninmaa, kasvaa harvoja keltaisia heinämättäitä ja kituliaita marjapöheikköjä veden pyöristämillä graniittikallioilla. Pensaat kantavat hapanta hedelmää. Rantakivikko katoaa horisonttiin ulottuvien levottomien laineiden alle. Täällä raavimme kokoon vaatimattoman elantomme ankeriaankalastajina, merirosvoina ja noitina. Noituuden tähden olen saapunut asettamaan alttiiksi henkeni ja terveyteni. Tälle paikalle väkeni nimittäin tulee pyrkiessään velhoiksi.
Olen maalannut kehoni sinisellä ja mustalla värillä. Maali on tärkeä osa rituaalia. Väri kutisee ja hilseilee alastomalla ihollani, mutta vastustan houkutusta raapia. Vyötärölle sitomassani nahkakukkarossa on väkeväntuoksuisia yrttejä ja makeita mausteita. Seison ontoksi koverretun kivenlohkareen vierellä ja kannattelen käsissäni tukevaa katajasauvaa. Olen tavanomaisia kokelaita iäkkäämpi. Tämä on kokeen perinteinen paikka, tarunhohtoinen Arvoitusten ranta. Tänne väkeni saapuu tavoittelemaan taikavoimia, jotka lohikäärme voi kanssamme jakaa.
Tunnen viileän merituulen maalin verhoamalla vartalollani. Ilmassa tuoksuu aalloilla kelluva merilevä ja rannalle ajautunut mätänevä puu. Ajopuut kertovat tarinaa myrskyistä ja haaksirikoista. Silloin tällöin muita kookkaampi laine heittää pärskeensä suuntaani. Maistan suolan tuulessa. On jo myöhäinen kesä, mutta on yhä melko lämmintä. Paksu maalikerros suojaa minua luonnonvoimilta. Lokit kaartelevat taivaalla. Valkoiset ja hopeiset siivet välähtelevät auringossa. Lintujen kirkaisut kaikuvat ilmassa. Myrskypilvet kerääntyvät hiljalleen ulkomerellä. Ennen yötä on luvassa rajuilma.
Olen sitonut viljanvärisen lettini latvaan pieniä kuparikelloja. Pienimmätkin liikkeet saavat ne helähtelemään paljaiden reisieni takana. Kaulassani kannan ohutta nahkahihnaa. Siihen on pujotettu pieniä metalli-idoleja, lasitettuja helmiä ja kaiverrettuja luunpaloja. Sandaalit jaloissani on nyöritetty ylös pohkeitani. Muuten olen tavan mukaan täysin alaston.
Kohotan sauvan korkealle pääni yläpuolelle. Tuijotan murtunutta merta ja isken katajasauvalla onttoa lohkaretta kerta toisensa jälkeen. Kannattelemani sauva ja lohkare, jota taon, ovat riimukaiverrusten peitossa. Piiskaan kiveä voimieni takaa ja kaikella tahdollani. Iskuni resonoivat kivessä, lähettäen taipuvaa puuta pitkin teräviä vavahduksia aina käsivarsieni luihin saakka. Tiu’ut helisevät hiuksissani. Jatkan kunnes käsiäni kolottaa ja haluan antaa periksi. Ääni ja yhteen iskevät riimut kehräävät loitsun kokoon ja lähettävät vastustamattoman kutsunsa meren syvyyksiin. Taonta kaikuu koko olemuksessani lumoavan hypnoottisena. Rituaali lohikäärmeen houkuttelemiseksi on yhtä tärkeä kuin varsinaiset arvoitukset. Esityksen puitteet ovat yhtä merkittävät kuin koe, johon olen antautumassa.
Pian näenkin erään kaukaisemmista luodoista liikkuvan. Se etenee hitaasti suuntaani, vetäen perässään matalaa lainetta harmaitten vetten lävitse. Jotakin suunnatonta ui veden alla. Tuon on oltava sen selkä, ajattelen ensin. Mutta veden väreiden lähestyessä ymmärrän, että sen on oltava ainoastaan pedon päälaki. Haluan juosta, kunnes jalkapohjani ovat kuluneet nahattomiksi. Pysyn kuitenkin paikallani. Lohikäärmettä ei noin vain juosta karkuun.
Hetken kuluttua suuri lisko, lohikäärme Thyranatrax, työntää leveän päänsä rannalle. Se kohottaa pienen osan mahtavaa ruhoaan kalliolle. Höyry ja kosteus seuraavat olennon mukana. Laineet kasvavat korkeammiksi, aivan kuin meri olisi yhtäkkiä kohonnut kuin nousuveden aikaan. Pedon jykevät etujalat puskevat osan lohikäärmettä merestä. Valtaosa ruhosta pysyy veden alla. Olen tietenkin kuullut tarinoita ja kuvitellut erottavani Thyranatraxin ärjynnän kaiun kaukaisuudessa. En ole kuitenkaan käsittänyt kuinka valtava lohikäärme todellisuudessa on. Sen koko on lähes käsittämätön. En voi kuin tuijottaa matelijaa kauhistuneen ihastuksen vallassa. Halvaannun sen musertavuuden edessä. Thyranatrax ei ole milloinkaan lentänyt, ajattelen. Kenties jotkin pedon vähäisemmistä jälkeläisistä jo kykenivät siihen. Lohikäärmeen paino ei yksinkertaisesti mahdollista lentämistä. Tunnen tarinan äidinmaidostani. Jokainen kansani lapsi tuntee sen. Thyranatrax on yksi vanhimmista kaltaisistaan, ellei vanhin elossa oleva.
Sen matelijansilmät kimmeltävät smaragdinvihreinä ja safiirinsinisinä. Thyranatraxin paksu, karkea nahka muistuttaa luotojen ja karikkojen kiveä. Jykevien suomujen alla on paksu traanikerros. Ihmisten pronssi, rauta tai teräs ei voi lävistää sen suojaavaa pintaa. Thyranatrax on puolijumalattaren kaltainen. Lohikäärmeen ruho on valtava. Yksikään tavallinen keihäs, ihmisahjoissa alkanut miekka tai kirves ei voi iskeä kauhistuttavaa Thyranatraxia kuolettavasti. Lohikäärmeen kaatamiseksi tarvittaisiin armeija. Sekään ei välttämättä riittäisi. Muinaisaikojen sankarit koettivat turhaan nujertaa pedon edessäni. Se on Thyranatrax Kauhistuttava, Lohikäärmeiden äidin Ainaraxusin tytär, kenties tarunhohtoisen sukupolvensa viimeinen. Monet sen sisaruksista kaatuivat muinaisen ihmiskunnan esitaistelijoiden edessä. Toiset jäivät oman lajinsa tyydyttämättömän nälän saaliiksi. Myös Thyranatrax turposi sukunsa lihalla. Kenties osa sen aikalaisista sukelsi merten syvimpiin sopukoihin tai kätkeytyi maan vuortenalaisiin uumeniin? Ehkä jotkut pedon sukupolvesta horrostavat yhä piilopaikoissaan ja odottavat hetkensä koittamista? Meidän aikanamme sen mahdille ei ole vastaavaa, eikä Thyranatraxin valtaistuimelle haastajaa.
Lohikäärme kääntää lävistävän katseensa suuntaani ja puhuu. Pedon ääni on kuin laineiden kohinaa ja ukkosen jyrinää: ”Olet kutsunut minua, ihminen.” Lohikäärmeen henki löyhkää menneiltä aterioilta: hylkeiltä, valailta, kalalta – sekä heiltä, jotka astuivat sen eteen minua ennen. Thyranatraxin nälkä on kyltymätön mutta on muinaisia lakeja ja ikiaikaisia sääntöjä, joita jopa saalistajista suurimman on noudatettava. Mikäli toimin noiden sääntöjen mukaan ja voitan, lohikäärmeen on tunnustettava voittoni.
Pakottaudun vastaamaan: ”Se olin minä, joka iskin kiveä. Minä kutsuin sinua, oi Thyranatrax, Kauhistuttava.” Pyrin kätkemään sanojeni äkillisen takeltelun. Yritän olla näyttämättä niin merkityksettömältä, jolta minusta sillä hetkellä tuntuu. Koetan olla kuulostamatta heikolta. Lohikäärme katselee minua korkeuksistaan, ikään kuin arvioiden viihdyttävyyttäni. Olennon pää roikkuu yläpuolellani kallionkielekkeen lailla. Sitten Thyranatrax puhuu jälleen: ”Olet epätavallinen, pikku ihminen. Tavallisesti kaltaisesi saapuvat luokseni nuoremmalla iällä, kun heidän lihansa on yhä mehukasta ja vähemmän jänteikästä.”
”En uskonut sillä olevan merkitystä noin mahtavalle olennolle, oi suurenmoinen Thyranatrax.”
”Olet oikeassa, ihminen. Se on paremminkin huomaavaisuuskysymys. Haluan nauttia ateriani kohteliaina. Se palvelee paremmin ruoansulatustani.” Suuri lisko nauraa. Sen ääni vavisuttaa maata allani. Lohikäärmeen kita on täynnä teräviä ja läpikuultavia hampaita. Ne näyttävät hienoimmalta milloinkaan näkemältäni lasilta. ”Mikä nimesi on, pieni ihminen?”
”Nimeni on Ehrun,” vastaan, ja sydämeni haluaa takoa tiensä ulos rinnastani juostakseen tiehensä. En kuitenkaan pakene. Juokseminen nyt olisi itsemurha. Tiukennan otetta sauvastani. Koetan imeä voimaa kaiverretusta puusta. Jatkan: ”Olen tullut suorittamaan velhonkokeeni. Sinun täytyy jo olla siitä perillä. Olen tullut tänne ja kutsunut sinut arvuutellakseni mahdistasi.”
Maali polttaa ja kutisee. Koetan olla paljastamatta kuolevaisen heikkouttani lohikäärmeelle.
”Hyvä on, pikkunainen. Arvuuttelen mielelläni kanssasi, mutta mikäli epäonnistut, ahmin sinut yhtä halukkaasti kitaani! Mikäli vastaat väärin, leukani murskaavat luusi, hampaani raatelevat lihaksesi ja vatsani lieskat kypsentävät lihasi. Olosi näyttää hieman epämukavalta. Hermostuttaako sinua?”
Lohikäärmeen kysymystä seuraa nauru. Kykenevätkö sen kaltaiset hirviöt hekottamaan?
Hetken pelkään pelini olevan pelattu jo ennen haasteen alkua. Syvällä sisimmässäni tiedän näin tapahtuvan sen vähäisimpienkin lajitovereidensa kanssa. Herkkien ihmisten sanotaan kykenevän tuntemaan lohikäärmeiden läsnäolon uhka, vaikkeivät he edes näkisi olentoa.
Mietin, tunsiko veljeni Elhin vuorollaan saman kauhun? Ymmärsikö hän edessään häämöttävää turmiota? Ehkä hän uskoi aivan loppuun saakka selviytyvänsä ja voivansa jallittaa lohikäärmettä?
”Tuoksusi on minulle tuttu,” Thyranatrax murisee arvioiden minua. ”Kenties olen aiemmin kohdannut sukuasi? Tuskin sukupolveakaan sitten.” Peto lipoo kielellään. En tiedä kuinka minun olisi tulkittava ele.
”Söit pikkuveljeni Elhinin joitakin vuosia sitten,” vastaan. Pelkään lohikäärmeen tunnistavan valheen. Niinpä pitäydyn totuudessa. ”Perheeni tarvitsee velhon,” jatkan, ”joten tässä olen.” En aio valehdella Thyranatraxille. Minulla ei ole varaa sellaiseen virheeseen.
”Tosiaanko?” Lohikäärme kysyy, muistellen nautinnolla aiempaa ateriaa. ”Olen varma, että veljesi oli mitä herkullisin.”
Lukemattomia sukupolvia lohikäärme on piinannut meitä tyydyttymättömällä ruokahalullaan. Kansani on sallinut sen vapaaehtoisesti. Miksi? Siitä hauraasta toiveesta, että pääsisimme osalliseksi edes häviävästä rahdusta Thyranatraxin muinaista mahtia. Ikiaikaisten alkujen veri juoksee jättiläispedon suonissa. Luomisen ja loppujen voima sykkii liskon lukuisissa sydämissä. Thyranatrax syntyi maailman ollessa yhä nuori ja tulvillaan taikuutta. Lohikäärme elää ja hengittää noitavoimia. Thyranatrax voi yksinkertaisesti tahtoa kuolevaisen miehen – tai naisen – jakamaan aavistuksen voimansa väkevyydestä. Vuosisatoja lohikäärmeeltä voitetut mahdin muruset ovat turvanneet meitä valloittajilta ja vainolta. Taikuus suojaa rantojamme kaukaisen pohjoisen vargiiseilta ja Calontan jakautuneelta keisarikunnalta etelässä. Sen turvin kala-ansamme täyttyvät ankeriaista, ja rannoillemme ajautuu haaksia ruumat lastia pullollaan. Niin kuuluja ovat noitamme, että he ovat tavoiteltuja kaukaisissakin hoveissa, ja sellaisten kansojen parissa, jotka ovat itselleni tyystin vieraita. Uhri, joka tästä annetaan, on kuitenkin korkea.
Muistan hyvin kuinka innokas veljeni Elhin oli oman kokeensa lähestyessä. Hän oli varma, että voittaisi arvoitukset ja lohikäärme jakaisi voimansa hänen kansaan. Velhous oli ollut hänen unelmansa niin kauan kuin muistan. Vain pieni kipinä suuren madon mahtia olisi ollut tarpeeksi sytyttämään hänessä taikuuden roihun. Olin alusta alkaen huolissani hänestä. Lohikäärmeet ovat ovelia ja Thyranatrax on kaikista vanhin ja petollisin. Suurin osa velhokokelaista sortuu sen salakavaliin ansoihin ja kieroihin kompiin. Vain harvat elävät kantamaan onnistumisen ja velhouden tavoiteltuja tunnuksia. Ne muutamat, jotka onnistuvat, eivät kuitenkaan milloinkaan palaa sellaisina kuin ennen olivat. Aivan kuin maagisen heräämisen tuli olisi polttanut heistä jotakin kulottaessaan itselleen sijan heidän kuihtuvaan lihaansa ja henkeensä. Lohikäärmeiden mahdin hinta on kallis.
Kun tyttäreni Eivall päätti ryhtyä tavoittelemaan taikuuden mahtia, tiesin että minun olisi astuttava Thyranatraxin eteen ennen häntä. Artun, aviomieheni, ei ymmärrä miksi haluan ottaa tällaisen riskin. Olen jo reippaasti yli kolmenkymmenen. Sekä hän että Thyranatrax tietävät minun olevan poikkeuksellisen iäkäs kokeeseen. Kerroin hänelle, että minun on tehtävä tämä veljeni epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Sanoin haluavani käyttööni keinoja valmentaa ja suojella tytärtämme. Eivall ei koe onnettoman veljeni kohtaloa.
Olin Artunille niin rehellinen kuin kykenin.
Aviomieheni isä, Akar, ymmärsi suunnitelmaani poikaansa paremmin. Akar ei ole suorittanut koetta mutta hän on kylämme samaani ja parantaja. Vaikka lohikäärmeiden taikuus ei virtaa hänen suonissaan, hän ymmärtää vihkimisrituaalin kulun ja mitä siihen tarvitaan. Kerrottuani suunnitelmastani, appeni auttoi kokoamaan tarpeelliset ainesosat eksoottisimpia ja kallisarvoisimpia myöten. Hän auttoi minua valmistamaan erityisen rituaalimaalin. Ilman häntä en olisi tehtävässä onnistunut. En tunne vanhoja taruja ja vaadittuja ainesosia riittävän hyvin. Työskennellessämme Akar kertoi minulle tarinoita lohikäärmeensurmaajista, jotka menneisyydessä taistelivat mahtavia petoja vastaan ja surmasivat niitä.
Thyranatraxin suomut ja nahka ovat liian paksut peitselle, keihäälle tai miekalle. Menneiden aikojen lohikäärmeensurmaajat kastoivat aseensa myrkkyyn, mutteivät koskaan kohdanneet mitään Thyranatraxin kaltaista ja eläneet kertomaan tarinaa eteenpäin. Legendat kertovat nuoremmista ja pienikokoisemmista lentävistä lohikäärmeistä. Ne voidaan tänäkin päivänä surmata raudalla ja teräksellä, jopa pronssilla. Varsinkin jos aseen peittää ohutkin kerros lohikäärmemyrkkyä.
Akar toivoo yhden lapsenlapsistaan jatkavan kansamme samaanina. Hän tekisi mitä vain suojellakseen heitä vaaroilta, uhraisi vaikka minut.
Thyranatrax kurottaa paksua kaulaansa ja pohtii hetken, kehräten mielessään arvoitusta. Sitten lohikäärme hymyilee. Erotan suupielistä tihkuvan kuolan. Happamat limapisarat kerääntyvät lammikoiksi punaisella graniitilla ja syövät sihisten juovia ikivanhaan kiveen. Tiedän korttien olevan merkityt pelimme alusta lähtien.
Thyranatrax ääntää sanansa huolellisesti, etten voi ymmärtää niitä väärin. ”Mikä vaikuttaa pitkältä vaikka olisi vasta lyhyt? Mikä tuntuu lyhyeltä huolimatta siitä kuinka pitkä olisi? Se parkuu molemmissa päissään.”
Arvoitus on helppo. Lohikäärme haluaa houkutella minua valheellisella itsevarmuudella. Thyranatrax on luonnoltaan julma saalistaja. Peto haluaa uskotella, että minulla on mahdollisuus. Hymyilen ja vastaan vakaalla äänellä: ”Elämä. Alussa se vaikuttaa pitkältä ja lopussa lyhyeltä. Se alkaa ja päättyy itkuun.”
”Oikein hyvä, pikkunainen!” Peto sähisee valtaisa pää keinuen. Se heittää varjonsa kohtaan, jossa seison. ”Vastaus on elämä,” Thyranatrax jylisee. ”Toistaiseksi,” se täydentää hymyillen. Pystyn kertomaan sen nälän hiljalleen kasvavan. ”Kysy vuorostasi Ehrun, maukkaan Elhinin sisar!”
Olen valmistellut arvoitukseni hyvän aikaa etukäteen. Toisinaan nuoret uskalikot saapuvat valmistautumattomina. Toiset kokelaat taas etsivät urheutta ja inspiraatiota alkoholista tai huumaavista yrteistä. Näin he unohtavat senkin minkä ovat valmistelleet. En voi ymmärtää sellaista houkkamaisuutta. He häviävät nopeasti vailla vähäisintäkään toivoa onnistumisesta. Kokeen säännöt ovat yksinkertaiset. Arvoitukset jatkuvat, kunnes joko kokelas tai lohikäärme epäonnistuu. Kokelaan hävitessä hänen kohtalonsa on sinetöity, mutta ellei lohikäärme kykene vastaamaan kokelaan arvoitukseen, pedon on luovutettava hänelle pisara taikavoimastaan.
Koetan kuulostaa uhmakkaalta katsoessani lohikäärmettä: ”Hyvä on, maineikas Thyranatrax. Tämä on arvoitukseni: Se alkaa sisältä ja päättyy suuhun. Se juoksee niittyjen ja metsien halki tai seisoo, muttei milloinkaan ryömi tai kävele.”
Ensin lohikäärme nauraa. ”Sinun tulee yrittää enemmän, Ehrun.” Thyranatrax virnistää. ”Vastaus arvoitukseesi on joki. Se saa alkunsa sisämaasta ja päätyy jokisuuhun. Joen veden sanotaan juoksevan niityillä ja metsissä, mutta jäätyessään se seisoo paikallaan. Veden virtausta sanotaan juoksuksi, muttei ryömimiseksi tai kävelyksi.”
Painan nöyrästi pääni ja kokoan ajatukseni parhaani mukaan. ”Aivan oikein. Vastaus ensimmäiseen arvoitukseeni on joki.”
Lohikäärme päästää matalan murinan ennen kuin kysyy: ”Mikä taivuttaa suoran ja tylsyttää terävän? Mitä enemmän kertyy, sitä vähemmän on jäljellä?”
Myös tämä kysymys on helppo. Hetken mietin onko se edellisen jälkeen liiankin helppo. Onko kyseessä ansa? Hirviö haluaa minun ajattelevan, että voin onnistua vähäisinkin ponnistuksin. Aistin, että Thyranatrax on tuudittamassa minua petolliseen turvallisuudentunteeseen, ennen kuin alkaa jakaa surmaniskujaan. Aika, ajattelen.
Olen jo ryhtynyt lausumaan vastaustani: ”Ai…” Sitten pysähdyn henkeäni pidättäen. Näen lohikäärmeen huulien raottuvan, matelijapupillien laajentuvan odotuksesta. Olenko kulkemassa väärään suuntaan? Minun on oltava! Entä sitten?
”Ikä!” Melkein kirkaisen sanan suustani. ”Oikea vastaus, minun vastaukseni, on ikä!” Thyranatrax henkäisee syvään. Kostea kuumuus purkautuu sen sieraimista märkinä savunkiehkuroina.
Lohikäärme punnitsee vastaustani ja viihdykettä, jonka tarjoan, sen jatkuvasti kasvavaa nälkää vastaan. Pelkään jälleen menettäneeni pelin. Olen varma, että Thyranatrax tekee minusta selvää ja ahmaisee minut yksin tein kitaansa.
Lohikäärme henkäisee. Tunnen ilmavirran märän lämmön. ”Hyvä on Ehrun, herkullisen Elhinin sisar, ne ovat vuosia. Olen tänään jalomielinen ja hyväksyn vastauksesi. Vuodet taivuttavat ihmisten selät ja ne tylsyttävät raudan ja teräksen. Mitä enemmän olet vuosia kerännyt, sen vähemmän niitä sinulla on jäljellä. On jälleen sinun vuorosi esittää arvoitus. Aseta seuraavat sanasi huolellisesti, Ehrun.”
Nielaisen ja koetan keskittyä. Tunnen hermostuneen hien kämmenilläni. Enää ei ole mahdollisuutta perääntyä. Tunnen hien juoksevan alas sinimustia kasvojani. Minun on pyyhittävä kosteutta, jottei se pääsisi huulilleni ja suuhuni saakka. Tiedän, ettei toinen arvoitukseni juuri ole ensimmäistä kummoisempi. En ole koskaan ollut tarinaniskijä tai laulunriimittelijä. Minun on kuitenkin koetettava. ”Sillä ei kasva hampaita, mutta se osaa purra. Sitä korvennetaan, sitä hakataan ja se hukutetaan, silti se taistelee edelleen. Se voi oikaista vääryyksiä ja yhtä lailla tehdä vääryyttä oikeamielisille.”
”Tuotat minulle jälleen pettymyksen,” lohikäärme sanoo. Erotan halveksunnan Thyranatraxin äänessä. ”Odotin sinulta enemmän. Se mistä puhut, on miekka. Sillä ei ole hampaita mutta silti se puree lihaa ja luuta. Metalli kuumennetaan ahjossa ja taotaan lukemattomin iskuin alasinta vasten. Lopulta terä karkaistaan upottamalla se veteen. Valmistuttuaan miekkaa käytetään taisteluun. Miekkaa harvoin kiinnostaa käytetäänkö sitä oikeudenmukaisesti vai vääryydellä.”
Lohikäärme sihisee ja sen kurkussa kuplii. ”Tämä ei näytä kannaltasi hyvältä, Ehrun.”
Vastaan huokaisten lohikäärmeen katseeseen. ”Aivan oikein. Vastaus on miekka.”
Suuri lisko on oikeassa. Tämä ei lupaa minulle hyvää. Lohikäärmeellä on ollut aikaa koota arvoitustensa varastoa ja viisautta siitä lähtien, kun se oli vasta kuoriutunut aikojen aamunkoitossa. Thyranatrax on voittanut lukemattomia haasteita pitkän elämänsä aikana. Se on nauttinut juhla-aterioita haastajiensa raadoilla. Jotkut ovat kyenneet voittamaan lohikäärmeen nokkeluudessa, mutta useimmat yrittäjät ovat epäonnistuneet. Pikkuveljeni oli aina perheemme terävin, eikä hänkään läpäissyt koetta. Olen vanhempi ja kokeneempi, mutta olenko riittävän älykäs jallittamaan pedon edessäni? Olenko riittävän nokkela ratkomaan arvoitukset, jotka Thyranatrax heittää eteeni? Lopulta kaikki tiivistyy nokkeluuteen ja kestävyyteen. Minun on kyettävä vastaamaan oikein riittävän kauan, ja minun on oltava varma vastauksistani. Yksi väärä sana erottaa velhokokelaan pikaisesta ateriasta. ”Olen valmis seuraavaan arvoitukseesi.”
Lohikäärme näyttää kokoavan hetken ajatuksiaan. Pedolla on käytössään liki rajaton varasto, josta valita. Kenties Thyranatrax nauttii pitkittäessään odotustani. Lohikäärme on käsittämättömän julma, ajattelen. Puristan nyrkkini tiukasti sauvan kaiverretun puun ympärille. Peto tuntee yliotteensa, joten miksei se nautiskelisi jokaisesta hetkestä? Lohikäärme halveksuu lyhytikäistä lajiani, joka on sen omaan verrattuna hauras ja heikko. Silti, saapuessamme kohtaamaan Thyranatraxin, julistamme kukin vuorollamme olevamme oikeutettuja osuuteen lohikäärmeen perinnöstä, jos mitättömäänkin. Inhoan lohikäärmettä sen julmuuden tähden. Se käyttää mittavaa mahtiaan vain itsekkääseen tyydytykseen, jonka leikeistään saa.
Viimein Thyranatrax päätyy ratkaisuun. ”Tämä on arvoitukseni. Kukaan kuolevainen ei voi minua tuntea, eikä kukaan paeta. Ihmiset koettavat luoda minusta mieleisensä ja jumalat minua hallita. Voin korottaa rääsyläiset korkeuksiin ja suistaa hallitsijat istuimiltaan.”
Tiedän oikean vastauksen. Olen varma siitä.
Vastaamisen sijaan sanon kuitenkin: ”En osaa vastata kysymykseesi Thyranatrax.”
En aio leikkiä arvoituksilla enää hetkeäkään pidempään.
Thyranatrax kohottaa valtaisaa päätään. Lohikäärme tuijottaa minua katse kaventuen. ”Myönnätkö siis tietämättömyytesi vapaaehtoisesti, Ehrun, Elhinin sisar? Ymmärrätkö mikä luovuttamisen seuraus on?”
Väistän hirviön katsetta. Lohikäärme lipoo huuliaan, jatkaen: ”Ymmärräthän, että on myöhäistä kääntyä valitsemallasi tiellä? Kohtalosi sinetöitiin astellessasi ontolle kivelle sauvoinesi ja helyinesi. Syön sinut, jollet anna minulle oikeaa vastausta.” Lohikäärme ottaa askeleen eteenpäin vetäen ruhonsa painoa ylemmäs rannalla. Olennon raskas häntä nousee hetkeksi pintaan ulapan kaukaisuudessa, läiskäyttäen vettä. ”Etkä halua arvata? Edes pelastaaksesi kallisarvoisen elämäsi?” Thyranatrax kuulostaa malttamattomalta. Olen tuottanut lohikäärmeelle pettymyksen! Thyranatrax leikkii kanssani kuin kissa hiirellä. Se ei halua hupinsa päättyvän. Tiedän, että minun on tarjottava pedolle jokin vastaus.
Thyranatrax on oikeassa, ajattelen. Kohtaloni oli päätetty tullessani tänne. Tai kenties se oli päätetty tyttäreni kertoessa halustaan kohdata peto velhonkokeessa? Kenties jo ennen, Thyranatraxin ahmiessa veljeni? Ehkä sitäkin aiemmin, hänen tuntiessaan taikavoimien houkutuksen ensi kertaa? Voi olla, että kohtaloni määrättiin jo kauan sitten, lohikäärmeen suomujen kasvettua niin paksuiksi ja koviksi, ettei niitä enää voinut leikata ihmiskeinoin? Ehkä siksi kohtaamme nyt Arvoitusten rannalla? Tunnen kallion sandaalieni ohuiden pohjien lävitse. Tunnen maalin kutinan ja tuulen ympärilläni. Haistan lohikäärmeen kostean hengityksen löyhkän. Kuulen hiuksiini punottujen kellojen helinän ja laineiden kohinan rantaa vasten. Tunnen yhtäkkiä olevani suorastaan kauhistuttavan elossa, niin voimakkaan tietoinen kaikesta ympärilläni.
Koetan parhaani vakuuttaakseni Thyranatraxin. Jos erehdyn nyt, lohikäärme saattaa turhautuneessa raivossaan vain murskata minut rantakivikkoon mahtavan etujalkansa alle. Sellainen kuolema olisi hyödytön. ”Onko se…?” Nielaisen ja hetken minuakin jännittää. Taistelen nyt elämästäni, mutta taistelen myös jonkin merkittävämmän puolesta. ”Voisiko se olla… Voisiko vastaus olla ylpeys?”
”Ei!” Thyranatrax ärjyy. ”Vastauksesi on väärä! Olet vastannut väärin arvoitukseeni ja se jää viimeiseksi teoksesi!” Lohikäärme sihisee ja kuiskuttaa hymyillen. Saalistajan ärtymys muuttuu riemuksi halvastakin voitosta. ”Odotin sinulta enemmän, Ehrun. Odotin vaikeampaa haastetta.”
En ole tullut tänne Thyranatraxin arvoituksia varten. Olen saapunut surmaamaan lohikäärmeen. Olen tullut rannalle kostamaan veljeni kuoleman ja suojellakseni tytärtäni enonsa kohtalolta.
Juuri ennen kuin lohikäärme avaa ammottavan kitansa ja murskaa minut mahtavissa leuoissaan veljeni lailla, tiedän voittaneeni. Olen katsonut petoa silmiin ja saanut hyvitykseni. En ehkä saa oikeutta, mutta saan koston. Thyranatraxin jauhaessa leukojaan se alkaa hiljalleen tuntea maalin salakavalan poltteen. Väri ylläni ei nimittäin ole tavanomaista, vaan tarkkaan valittua myrkkyä. Lohikäärmeen elimistössä se on peruuttamattoman kuolettavaa. Ihmisen se surmaa vain, mikäli se pääsee avoimeen haavaan tai nautitaan sisäisesti. Siksi peitin itseni paksulla kerroksella hylkeenihraa ennen kuolettavan maalikerroksen levittämistä.
Riippumatta siitä kuinka paljon Thyranatrax sylkee ja kakoo, lopulta mahtava peto menehtyy. Lohikäärme kuolee hitaasti ja hirvittävissä tuskissa. Sen suojaamattomien sisälmysten kallisarvoinen kosteus kuivuu, ja hiljalleen myrkyn polte kuluttaa lohikäärmeen elinvoiman sisältä käsin. Mikään loitsu tai rukous ei pysty enää parantamaan hirmuista Thyranatraxia nyt, kun sen kohtalo on sinetöity.
Kun tieto lohikäärmeen kuolemasta saavuttaa väkeni toiset huokaavat helpotuksesta, ja toisista tekoni on kammottava rikos. Jonkin aikaa jälkimmäiset kiroavat nimeäni. Sitten he kääntyvät nuorempien ja vähäisempien lohikäärmeiden puoleen. Mikäli ihmisten viha nousee, olen ohjeistanut Akarin purjehtimaan perheemme kanssa rannikkoa pohjoiseen, Yeromin valtakuntaan, joka on karanneiden orjien, hylkiöiden ja pakolaisten perustama. Artun tuntee reitin. Sieltä he löytävät turvapaikan. Tiedän kuitenkin, ettei Thyranatrax enää surmaa heistä yhtäkään.
Tuskissaan lohikäärme sukeltaa meren pimeimpiin syvänteisiin sammuttaakseen sisuksiaan kuluttavat lieskat valottomien vetten kylmyydessä. Thyranatrax tulee rimpuilemaan ja pyristelemään. Meri tulee kiehumaan, vaahtoamaan ja höyryämään. Kenties eräänä päivänä sen luut huuhtoutuvat jollekin kaukaiselle rannalle, tai ehkäpä ne lojuvat ikiaikoihin saakka levottomien laineiden alla. Minä jään Thyranatraxin viimeiseksi uhriksi, lohikäärmeen viimeiseksi, kuolettavaksi, ateriaksi.
Entä viimeinen arvoitus? Me lyhytikäiset ihmiset emme tunne kohtaloamme etukäteen, riippumatta lohikäärmeiden, velhojen tai kaupustelevien kiertolaisten väitteistä. Kukaan meistä ei voi lopulta paeta sitä, ei edes Lohikäärmeiden äidin viimeinen elossa oleva tytär. Silti me kuolevaiset koetamme itse luoda kohtalomme ja jumalat hallita sitä huvituksekseen. Kohtalon oikut korottavat kerjäläiset valtaistuimille ja suistavat viimein hallitsijat maan tomuun.