Baikonur
ELLI LEPPÄ
PDF: Baikonur
”Me emme yksinkertaisesti voi ottaa häntä mukaan!”
Valeri vilkaisi minua, hymyili hajamielisesti ja kääntyi takaisin näyttöpäätteen ääreen. Heikko sininen valo välkehti hänen vaaleilla kiharoillaan ja minä purin huultani, etten olisi tarttunut häntä harteista ja ravistanut. Sen sijaan harpoin takaisin konehalliin ja nykäisin tupakat haalarieni taskusta. Lena nalkuttaisi taas savusta ja palovaarasta ja mistä kaikesta se saatanan vosu aina keksikin marista, mutta siinä hetkessä päätin olla piittaamatta enää. Koskaan. Kyllä nyt helvetti keisarillinen insinööri polttaa missä haluaa. Ja minua eivät turpeat ukrainalaislehmät täällä määräile.
Vedin savua keuhkoihini ja yritin rauhoittua. Pian Valeri saisi päivän laskelmansa päätökseen ja luultavasti hakisi kupin teetä ennen teleskoopille menoa. Yrittäisin puhua hänelle uudelleen silloin. Vaikka varmaan Lena olisi jo ehtinyt törmätä paikalle piukoissa haalareissaan, joihin pukeutui vain tehdäkseen innokkaan vaikutuksen – eihän hän mitään fyysistä työtä Projektin eteen suostunut tekemään. Mieleeni nousi kuva hänen likaisenruskean kankaan peittämistä raskaana hyllyvistä rinnoistaan ja tukahdutin värähdyksen. Jos toistaisin äskeiset sanani Lenan kuullen, hän varmaan repisi silmät päästäni punaiseksi maalatuilla kynsillään. Mistähän hän sitä kynsilakkaakin sai, kun tee ja tupakatkin alkoivat olla vähissä?
Odotellessani kiipesin tikkaita vasemman kyljen vakaimen sigmasarjaan ja kokeilin erilaisia asetuksia. Kylkipaneelit olivat vielä hiomatta ja maalaamatta, mutta lähes kaikki sisuskalut alkoivat olla paikoillaan. Konehallin hämäryydessä alus häämötti kömpelönä kuin esihistoriallinen merieläin. Yritimme säästää sähköä, sillä katkoksia oli ollut viikko viikolta enemmän. Ehtisimme silti valmiiksi ennen laukaisuikkunaa.
Sytytin otsalamppuni ja vääntelin osoittimia. Kvasidereaalisten moottorien hienosäätö oli minun vastuullani, eikä meillä ollut kuin yksi mahdollisuus onnistua. Eilen viimeistellyt Poincarén yhtälöryppäät, joiden kanssa Valeri oli taistellut lähemmäs kaksi viikkoa, näyttivät pitävän kutinsa ja hymähdin tyytyväisenä. Muistin kuinka professori Arbalenski oli sättinyt häntä haihattelijaksi, kun hän oli opiskeluaikana vienyt teoreemansa ylpeänä näytille, ja kuinka olin lohduttanut harmista kyynelehtivää ystävääni yötä myöten votkapullon ääressä kehumalla häntä koko Instituutin parhaaksi matemaatikonplantuksi. Kauneimmaksi myös, mutta sitä en ollut koskaan sanonut ääneen.
Olisipa vanha Lenski nähnyt meidät nyt. Vaikka parempi kai hänen oli olla siellä haudassansa, näitä aikoja en olisi hänelle toivonut. Viimeisimmät radiolähetykset Smolenskista olivat taas aamulla olleet epätoivoisen pirteitä ja kertoneet pääkaupungin ympäristön häiriöiden laantuneen huomattavasti viime keväästä, ehkä kaupunki olisi paluukelpoinen jo ensi vuonna tai sitä seuraavana. Eihän sellaista kukaan uskonut. Kaikki olivat nähneet suorana televisiolähetyksenä millaisia vääristymiä ja pirstoja repeytyi pitkin poikin toreja ja kävelykatuja, ja nähneet lisäksi sen miten Novosibirsk ja Krasnojarsk menetettiin kokonaan. Suorana lähetyksenä. Sen jälkeen televisio oli mykistynyt, ja radiotakin saatiin vain kerran viikossa.
Alkuaikoina Valeri oli puhunut innostuneena siitä, kuinka hankkisimme Instituutilta apurahan ja menisimme muiden kuolemaa pelkäämättömien idioottien mukana tekemään mittauksia paikan päälle, mutta nähtyään parin vuoden päästä muutaman takaisin selvinneen idiootin sairastuvalla, hän sai onneksi vähän järkeä päähänsä. Sen jälkeen hänen ajatuksensa suuntautuivat sinne, minne kaikkien muidenkin aivoillaan ajattelevien ihmisten – pois täältä.
Häiriöalueilta hengen ja terveyden uhalla kaivetut artifaktit olivat avanneet enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti aivan uusia ulottuvuuksia useammilla fysiikan alueilla kuin minulla riitti sormia laskea. Häiriöiden levittyä kulovalkeana mantereelta toiselle kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kuin torakat ydinpommin alta. Häthätää koottua kvasidereaalista teoriaa sovellettiin jumalattomalla kiireellä kvanttimekaniikan lakeihin, ja tuloksena oli ensin uudenlaisia tähtimoottoreita, ja ennen kuin ehti kissaa sanoa, jo siirtokuntia Maasta seuraavassa poimussa. Sinne mekin halusimme.
Ei vain ollut aivan helppoa koota rakennustarpeita ja työkaluja, kun koko maa, ja muu maailma kai siinä sivussa, tuntui ruostuvan ja hapertuvan käsiin. Ruoka pilaantui kun sille selkänsä käänsi, korroosio söi metalleja, joiden ei pitänyt olla sille alttiita, ja puu lahosi jopa kuivissa sisätiloissa. Olimme ryöstäneet kaiken irti lähtevän kolmen päälaukaisuaseman ja kahden sivuaseman halleista ja työpajoista, emmekä vieläkään olleet aivan varmoja, riittäisikö se.
Tutkijaa ja insinööriä oli karannut maasta kuin sopulia suonsilmään pääkaupungin häiriöalueen laajetessa, kunnes vain me kaksi olimme jäljellä. Tseljabinskin Keisarillinen Instituutti pani hanskat naulaan jo vuosi sitten, mutta Valeri ja hänen alati uskollinen Mikhalinsa saivat pelastettua nipputolkulla korkeampaa matematiikkaa ja kaavakuvia – ja Lenan, kansliasihteerin, joka vaati päästä mukaan maksuksi tähtilaivan rakennuspiirrustuksista. Kumpikaan meistä ei silloin arvannut hänen olevan tosissaan.
Nyt kuulin Valerin työtuolin nitkahduksen kun hän nousi ja vaimeita naksahduksia, kun hän venytteli selkäänsä. Laskeuduin Baikonurin kylkeä niin sukkelaan kuin oli turvallista, mutta myöhästyin silti. Lenan teennäisen sirkuttava ääni tervehti Valeria ja vosu kuului tuovan kupin teetä kuin tilauksesta. Hiivin oviaukkoa kohti pysytellen näkymättömissä ja kurkistin varovasti . Lena seisoi lähellä Valeria ja katsoi silmät suurina ja liioitellun huolestuneina tämän väsynyttä ryhtiä ja punoittavia silmiä. Vähemmän äidillistä katsetta en ollut koskaan nähnyt.
”Voisin hieroa hartioitasi, Valeri-kulta, rentoutuneena jaksaisit keskittyä työhösi paremmin”.
Olin nielaista hämmästykseni väärään kurkkuun, kun Valeri istui alas ja Lena alkoi vaivata ja möyhentää hänen niskaansa ja olkapäitään. Kun Lena kumartui aivan lähelle kuiskaamaan Valerin korvaan jotain, joka kuulosti hellittelyltä, tunsin kasvojeni punehtuvan ja olin askelen päässä rynnätä esiin jakoavain valmiina kalauttamaan tunkeilevaa ämmää kerran ja kunnolla takaraivoon. Kun Valeri puhui, jähmetyin niille sijoilleni.
”Olen miettinyt sitä, mistä viimeksi puhuimme, Lena-pieni”. Pieni? Lena oli helposti Valeria painavampi, sillä pituudestaan huolimatta Valeri oli hoikka ja laihtunut viime kuukausien aikana entisestään. Joskus epäilin hänen antavan ruoka-annoksiaan Lenalle, joka tuntui pulskistuvan ja rusottuvan päivä päivältä.
”Minusta ei ole reilua hylätä hänet noin vain. Olemme olleet ystävykset lapsuudesta asti, ja…”
Lause katkesi, kun Lena tarttui Valeria leuasta ja suuteli päättäväisesti suoraan suulle. Valeri kiersi kätensä Lenan tukeville vyötäisille ja veti naisen itseään vasten. Minun on täytynyt päästää jokin pieni, tahdoton ääni, tai ehkä vain kuvittelin, mutta he olivat niin uppoutuneita toisiinsa, etteivät huomanneet mitään. Hoipuin epävakain askelin takaisin konehalliin ja romahdin istumaan Baikonurin laskeutumistelineiden juureen.
Työnsin kädet tukkaani ja pitelin päätäni kuin se voisi haljeta kahteen kappaleeseen betonilattialle. Kuinka? Kuinka olin voinut olla niin sokea? Miten en ollut osannut laskea yhteen Valerin poissaolevaa tuijotusta, väheneviä keskustelunaloituksia ja suoranaista välttelyä, kun olin yrittänyt ottaa puheeksi hapen, polttoaineen ja ruokavarojen vähyyttä kolmelle hengelle? Lenan viikko viikolta kasvavaa omahyväisyyttä, röyhkeyttä ja halveksivia tuhahduksia, pitkiä katseita ja muka satunnaisia kosketuksia hänen ja Valerin välillä? Sortuisiko meidän kahden vanhan kaveruksen yhteinen unelma, uljas Baikonur, petollisuuden ja pehmeän lihan alle? Nojauduin kylmää metallikylkeä vasten ja nyyhkäisin pitkään.
Kun kuulin lähestyvien askelien ääniä, sutaisin naamaani haalarinhihalla ja nousin aluksen takaa. Valeri ja Lena seisoivat keskellä konehallia ja Lena nyrpisteli nenäänsä paljonpuhuvasti.
”Mikhal, taasko sinä olet käryttänyt niitä hirveitä savukkeitasi? Eihän täällä ihminen saa henkeä mahorkanlemulta”. En vaivautunut vastaamaan. Valeri osoitti teekupillaan hallin ovesta pimenevään iltaan ja ravisti paperipinkkaa kainalossaan.
”Otan vielä viimeiset havainnot ennen huomisiltaa, tuletko mukaan?” En huomannut hänen kasvoillaan salavihkaisuutta, peittelyä tai mitään muutakaan, mikä olisi kielinyt äskeisestä kohtaamisesta. Hän näytti edelleen siltä samalta poikamaista innostusta hehkuvalta tutkijanklopilta, jonka käsiin olisin luottanut henkeni. Hymyilin jäykästi ja puistelin pölyjä lahkeistani.
”Tuleeko Lena kanssa?”, kysyin niin neutraalisti kuin osasin.
”En ehdi, pitää laittaa ruokaa, kun ei teistä kummastakaan siihen ole”, vosu määkäisi ja marssi tiehensä. Kirjoja lukemaan, tiesihän sen, ruoka-annosten lämmittäminen spriihellalla ei paljon aikaa vienyt. Joku oli varastoinut vanhaan pimiöön pinokaupalla kioskikirjallisuutta, sivujen reunoista jo homehtuneita romansseja ja muuta roskaa. Lena väitti pelkäävänsä korkeita paikkoja eikä koskaan suostunut tulemaan teleskoopille.
Kävelimme yhdessä teleskoopin puolipallon juurelle ja kiipesimme tutisevia tikkaita. Instituutilla oli aiemmin ollut uudenaikaisia, automatisoituja vempeleitä, mutta rahanpuutteessa ne oli päästetty rapistumaan, ja meille oli jäänyt vain tämä käsikäyttöinen Rimski-Soljanov, luotettava vanha koira. Ilta oli tummunut, taivas kirkas ja kaunis, eikä vielä ollut kylmäkään. Avasimme kuvun ja kävimme hommiin. Valeri luetteli minulle kaariminuutteja ja sekunteja ja minä vaivasin kampia ja asettelin kulmia kohdalleen.
Me olimme aina olleet hyvä työpari, yhdellä aivot ja toisella kädet. Sormeni olivat tupakasta keltaiset ja sormenpäät halkeilleet fluorihaposta, jolla päivemmällä olin puhdistanut Baikonurin reaktorisydämen komponentteja. Valerin pitkät, kapeat sormet naputtivat laskelmien pinkkaa, kun hän odotti minun saavan kaukoputken kohdistettua. Äkkiä kuvittelin nuo sormet avaamassa Lenan paitaa ja rintaliivejä ja kurkkuuni nousi kitkerä maku. Käännähdin Valeria kohti. Hämärässä hänen silmänsä olivat mustat kun hän katsoi minuun kysyvästi.
”Mikhal? Onko sinulla jotain sanottavaa minulle?” Epäilikö hän minun huomanneen jotain? Sydämeni hakkasi ja minua huimasi, kun ajattelin, mitä olin aikeissa sanoa. Ei pelkästään, että jättäisimme Lenan tänne. Ei pelkästään, että Baikonur oli meidän, vain meidän kahden projekti, ja että happea ja ruokaa ei kerta kaikkiaan riittäisi turvallisesti kolmelle. Vaan myös sen, mitä olin halunnut sanoa jo kuukausien ajan, mikä oli siivittänyt jokaista vasaraniskua ja hehkuttanut jokaista hitsausliekin leimahdusta. Voi miten Valerin hiukset hohtivat hämärässä, voi miten halusin koskettaa hänen kasvojaan. En saanut sanaa suustani, katsoin vain häntä tähtien valossa, ja hetki meni ohi. Käännyin takaisin kaukoputken säätökojeisiin päin ja pudistin päätäni. Kuulin kahahduksen, kun Valeri ehkä kohautti olkiaan.
”Jekaterinburgista tuli tänään lyhytaalloilla ylimääräinen säätiedotus. Magneettivirroissa on hetkellinen piikki. Siirrämme laukaisua yhdellä päivällä”.
”Tiukille menee”, mutisin. Tiesin, että meillä oli siihen varaa, mutta tämäniltaisten tapahtumien valossa olin varma, että viivytyksellä oli pahaenteisempi tarkoitus.
Sen yön vietin Baikonurin hytissä. Vein rotansyömät huopani ohjaamoon ja käperryin aluksen onttoon hiljaisuuteen. En saanut unta, kun mieleni kiersi pientä kehää mustasukkaisuuden, epätoivon ja katkeruuden tanssiessa piiriä kalloni kopassa. Muistelin opiskeluaikojen ryyppyreissuja Valerin ja muiden toveriemme kanssa, aamuun asti valvottuja öitä kädet toistemme kaulalla vanhoja neuvostoviisuja hoilaten, valmistumispäivän ylpeitä hymyjä. Kirkkaita haaveita loistavista tulevaisuuksista, jotka olivat katkenneet äkisti muukalaisten jättämien häiriökenttien niellessä kokonaisia kaupunkeja. Sitä ainoaa haavetta, joka minulle jäi, ja jonka nyt hautasin kuin paleltuneen päästäisen tulitikkurasiassa.
He aikoivat lähteä ilman minua. En voinut sille mitään. Kyse oli vain siitä, mitä minä puolestani tekisin. Hapuilin käsilläni hytin seiniä, silittelin itse kiinnittämiäni paneeleja, näppäriä katkaisimia ja kojetauluja. Minkä olin omin käsin rakentanut, voisin myös itse tuhota.
Seuraavana päivänä yritin käyttäytyä mahdollisimman luonnollisesti, mikä ei paljon vaatinut; emme välttämättä tavanneet päivittäin kuin ruoka-aikoina. Maalailin, hioin ja kiillotin tähtilaivan paraatikuntoon. Valeri tai Lena kävi silloin tällöin vilkaisemassa konehallin ovesta sisälle ja kuuli kenties vaimean viheltelyni aluksen alta tai sen sisuksista. Heidän tietämättään viritin kvasidereaaliajon varakammioon pienen johtimen, ihan pienen pikkuruisen vain. Valeri ei huomaisi sitä, vaikka katsoisikin; kuten kunnon teoreetikko ainakin, hän ei ollut puuttunut moottorin varsinaiseen rakennusvaiheeseen, ja Lena ei taatusti edes katsoisi. Hänen kädessään ei pysynyt viilakaan, paitsi korkeintaan kynsiä hoitaessa.
Vähän ennen lounasaikaa hiippailin pahaa aavistellen laukaisuaseman ränsistyneeseen länsisiipeen Valerin huonetta kohti ja pysähdyin suljetulle ovelle. Sisältä kuului ruosteisen jousipatjan rytmikästä kitinää. Sairaalloisen uteliaana vasten tahtoani painoin korvani ovea vasten ja kuulin ähkäisyjä ja valittavia huokauksia. Räpäytin silmiäni kerran ja hengitin rauhallisesti. Kerran sisään. Kerran ulos. Sitten käännyin kannoillani, menin takaisin konehalliin ja kiinnitin panoksen paikoilleen.
Pidin itseni puuhassa purkkilounaan lämmittämisen kanssa, kunnes he palasivat. Ensin Valeri, sitten Lena, joka oli silminnähden vähällä tiuskaista minulle ruuanlaittoon sekaantumisesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja sipaisi pörrööntynyttä tukkaansa korvan taakse. Valeri kaivoi kaapista viimeiset pussinpohjat teetä ja laski korisevasta hanasta vettä pannuun.
”Kaikki on sitten valmista, Mikhal?” Hänen äänensä oli yhtä pehmeä ja vakaa kuin aina.
”Kuin tuomiopäivän eellä”, siteerasin väkinäisesti virnistäen. Miettikööt keskenään mitä Galinkinan jääkärirunoelmalla oli minkään kanssa tekemistä. Valerin kulmakarvat kohosivat, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken odottelun jälkeen hän kaatoi laihan teen kolmeen kuppiin ja ojensi minulle ensimmäisen.
”Baikonurin malja!” Valeri lausui juhlallisesti ja nosti omaa säröillyttä kuppiaan.
”Sille!” totesimme minä ja Lena yhteen ääneen. Nojasin seinään ja siemailin teetäni vastahakoisena istumaan samaan pöytään näiden salaliittolaisten kanssa. Äkkiä maailma huojahti ja kurkotin kädelläni tukea pöydänreunasta. Polveni pettivät ja aloin kaatua eteenpäin. Ehdin vielä tuntea, kuinka Valeri otti minut kiinni ja laski hellästi lattialle. Hämärtyvä katseeni tavoitti hänen kasvonsa ja hänen murheesta tummat, myötätuntoiset silmänsä.
Kun heräsin, oli pimeää. Säpsähdin istualleni omasta sängystäni sydän pamppaillen. Olin varma, että olisi jo myöhäistä, ja paniikki uhkaisi niellä minut, kun säntäsin konehalliin taistellen vasten väsymyksen ja turtumuksen verkkoa, jonka unilääke oli jäseniini jättänyt. Valerin minulle juottama unilääke. En halunnut ajatella sitä nyt. Kuten olin arvannut, hallin ovet ammottivat selällään, ja Baikonur oli tiessään. Se kulki liukkaasti telojen ja pyörien varassa, ja olin kyllä tiennyt, että Valeri ja Lena saisivat sen kahdestaankin liikkeelle.
Metalliromu ja työkalut kalahtelivat lattialle, kun viskelin tavaraa syrjään etsiessäni työtasolta sitä ainoaa kapinetta, millä enää oli merkitystä. Kompastelin pihalle juuri kun teleskoopin takaa laukaisualustalta kuului maanvyöryn kaltaista jyrinää ja pääsin todistamaan Baikonurin liekehtivää apoteoosia niin läheltä, että kulmakarvani kärventyivät ja hiukset päässäni alkoivat savuta. En piitannut. Alus nousi tulipilarin varassa vaihe vaiheelta ja minun silmäni valuivat vettä sen sanoinkuvaamattoman kauneuden tähden. Putosin polvilleni. Minun Baikonurini, siunattu tulilintuni. Meidän tiemme vapauteen, mutta nyt se kantoi vain kaunista, petollista Valeria, minun Valeriani ja sitä saatanan naista, joka hänen sydämensä oli noitunut.
Minulla olisi pari minuuttia aikaa, korkeintaan viisi, ennen kuin Baikonur saavuttaisi lakikorkeutensa ja kytkisi kvasidereaaliajon päälle. Sitten tähtilaiva katoaisi tästä todellisuuspoimusta ja petturit pääsisivät pakoon. Äkkiä olin päättämätön, hypistelin käsissäni etälaukaisimen kytkintä sormet syyhyten napsutella sitä puolelta toiselle. Moottorien kumu vaimeni ja polttoaineen katku poltti kurkussani, kun tähyilin edelleen ylöspäin. Laukaisutelineet sojottivat taivaan viimeistä kajoa vasten kuin kuolleet puunrungot. Työnsin vasemman käteni taskuun löytääkseni viimeisen tupakan, kun sormeni osuivat paperinpalaan. Nostin sen aivan silmieni lähelle ja luin hienostuneella käsialalla kirjoitetut sanat.
”Mikhal rakkain, olen niin pahoillani. Lena on raskaana”. Eikä muuta. Luuliko Valeri, että tämä muuttaisi jotakin? Luuliko se ylimielinen, todellisuudesta vieraantunut, pakahduttavan rakas tutkijankloppi tuntevansa minut niin hyvin, että kuvitteli tämän oikeuttavan rahtustakaan siitä hirveydestä, mikä kurkkuani juuri nyt kuristi? Ehkäpä. Ehkäpä hän tunsi. Kului pieni aikakausi, jonka kestäessä en ajatellut yhtään mitään, ja lopulta huokasin. Palautin laukaisimen taskuuni ja istuin betonijalustalle. Laskin tähtiä ja tähtikuvioita. Panin palamaan. Seurasin Baikonurin nyt jo kaareutuvaa rataa, kunnes se seisahtui, valopiste pysähtyi paikalleen. Ja katosi.