Kirjoittanut: Artemis Kelosaari
Artemis Kelosaari (s. 1989) on outoon historiaan ja epäilyttävään kulttuuriin erikoistunut kriitikko-toimittaja. Hänen novellejaan – myös raatojen aiempia seikkailuja – on julkaistu lehdissä ja antologioissa, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyy Kustannus Helmivyöltä alkuvuodesta 2017.
Novellin edelliset osat on julkaistu aiemmin Kosmoskynä-verkkolehdessä
LUKU 1
Erään pohjoiseurooppalaisen pikkuvaltion itäosassa, jäätyneen järven rannalla, lumen peittämien lehmusten ja kuusamien ympäröimänä, kohosi pitsihuvila. Se oli selvästi ollut pitkiä aikoja rappeutumisen tilassa, mutta selvästikin aivan viime aikoina joku ahkera henkilö oli hieman lisännyt uutta vaaleanpunaista maalia sen pintaan ja laudoittanut umpeen muutamat rikkoutuneet ikkunat. Mahdollisesti kyseinen henkilö oli juuri se kokomustiin pukeutunut, pronssista ristiä kaulassaan kantava hahmo, joka parhaillaan avasi huvilan takaoven tyylikkääseen mustaan trenssitakkiin pukeutuneelle vanhemmalle miehelle. Tämä kantoi kourassaan rullalle kierrettyä aikakauslehteä.
”Serkku hyvä, mikäs aika tämä nyt on pyrkiä pyhän katon alle?” oven avaaja tiedusteli. ”Arki-ilta eikä aurinkokaan ole vielä laskenut.”
”Löysin kaupungista jotain. Jotain, mitä minun on näytettävä heille, jotka elävät elämättä.”
Hyvin pukeutunut mies kohotti lehteä. Hänen keskustelukumppaninsa kohotti kulmiaan.
”Miksi he piittaisivat maailman asioista? Elikkojen asioista?”
”Misha, minä ehkä liikun maailmassa, mutta minulla on silti sama oikea usko kuin sinullakin. Minä tiedän Pyhän Johannes Mätänemättömän tarinan – ja mitä hän on kokenut sokeiden hölmöjen käsissä – ja minä tiedän, että hän haluaa nähdä tämän. Anna minun lähestyä heitä.”
Misha katsoi häntä vielä hetken silmät kapeina ja päästi sitten hänet sisään.
”He ovat päivälevollaan makuukamarissa”, hän sanoi. Hänen vieraansa nyökkäsi vakavan näköisenä ja teki ristinmerkin astuessaan kynnyksen yli. Moni heidän samaa puhdasta uskoa tunnustavista sukulaisistaan ei uskaltanut astua huvilaan lainkaan – niin pyhä paikka oli heidän mielestään kyseessä. Tai oikeammin, niin ainutlaatuisen pyhiä olentoja siellä asui.
Kuusamaniemen vaaleanpunaisen huvilan toinen kerros ei ulottunut talon päästä päähän. Kerroksen päättävän kaiteen alapuolelle kaksikko seisahtui. Vihdoin heidän nähtävilleen, kaiteen luokse, käveli pitkään violettiin röyhelömekkoon pukeutunut nainen, jonka tummat ja osin harmaantuneet hiukset roikkuvat vapaina. Hän kantoi runsaasti helmiä, jalokiviä ja kuivuneita kukkia yllään – kivistä suurin oli opaali, joka kiilui vasemman käden nimettömään pujotetussa sormuksessa. Kaiken kimalluksen alta näkyi kuitenkin luiden päälle pingottunut posliininkalpea iho, kuivuneiden huulten rajaama jähmettynyt hymy ja tyhjät silmäkuopat. Mustalla paljettivyöllä korostettu vyötärökin oli niin kapea, ettei elävä ihminen olisi mitenkään tullut toimeen sellaisen kanssa. Naisen olemus hehkui ylemmyydentuntoa, eikä ollut vaikea arvata, että hän omisti kaiken ympärillään olevan.
Muumioituneen naisen vierelle asteli hänen mittaisensa mutta huomattavasti nuorempi mies. Hän oli pukeutunut vain tiukkoihin mustiin housuihin, jotka imartelivat kapeaa lantiota ja laihoja reisiä. Hänkin kantoi kaulassaan kimaltelevia kultaketjuja, mutta ne eivät peittäneet isoa Y:n muotoista arpea, joka halkoi ylävartaloa. Hän näytti melkein tavalliselta nuorelta mieheltä – hämärässä hän ei ehkä olisi pistänyt silmään – mutta leveään virneeseen käpristyneet huulet, kuivuneet silmät ja nahistunut, paikoin mustunut iho paljastivat, että hänellä ei ollut ruumiinnesteitä jäljellä juuri enempää kuin vieressä seisovalla naisella. Eikä kummankaan suusta tuprunnut höyryä hengityksen tahtiin toisin kuin alhaalla seisovan kaksikon. Vaikka sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkona, yli 20 pakkasastetta, kaikkein hyvinvoivimmalta vaikutti kevyesti pukeutunut nuorimies.
Nainen kietoi omistavasti kätensä nuorukaisen hartioille samalla kun alhaalla seisojat kumarsivat ja ristivät itsensä. Sitten lehteä kantava mies astui sanaakaan sanomatta eteenpäin ja ojensi kantamustaan kohti portaiden yläpäätä. Hiljaa, askeliaan varoen, karmiva pari käveli portaita alas ottamaan lehden ja palasi saman tien takaisin ylös.
Paronitar Charlotta Qvellstierna, Kuusamaniemen yksinvaltiatar jo vuosikymmenien ajan, talutti nuoren aviomiehensä takaisin makuuhuoneeseen. Hän istui ylväästi katosvuoteelle ja avasi lehden.
”Voi luoja. Tule katsomaan, rakas John”, hän sanoi pian hiljaisella ja käheällä äänellä. Ja tuskin John Torrington oli ehtinyt katsoa lehteä, kun hän repäisi sen itselleen.
Aukeaman otsikko kirkui ”Antropologien hurja väite: Tämä ruumislöytö mullistaa kaiken mitä tiedämme kuolemasta”. Sivun alalaidassa oli kuva muumiosta, jonka kasvojen toinen puoli oli nahaton kallo, mutta toinen puoli hyvin säilynyt.
”Näetkö? Näetkö sinäkin sen hänestä? Eikö hän olekin… meidän kaltaisemme? Elossa?” Charlotta kuiski. John ei kuitenkaan katsonut muumion kuvaa vaan pienempää valokuvaa, jossa poseerasi kaksi elävää miestä. Hänen kalvaat sormensa puristuivat lehden ympärille.
”Tuo se on”, hän kähisi. ”Tuo… teki minulle tämän.”
Hän kosketti arpeaan ja osoitti sitten vanhempaa miestä kuvassa.
”Professori Warren Kenzie”, Charlotta luki ääneen. Hänkin muisti, missä oli nähnyt nimen aiemmin. Samassa artikkelissa, missä oli ensimmäistä kertaa nähnyt myös Johnin nimen ja kasvot. Artikkelin otsikko oli ollut ”Kadonneen naparetkikunnan jäsenen hauta löydetty – uutta tietoa yli sata vuotta vanhasta mysteeristä”, tai muuta yhtä typerää. Uutta tietoa. Niinpä todellakin. Sen uuden tiedon hankkimisen takia Charlotta joutui edelleenkin joskus syleilemään ja hellimään Johnia ja kuiskailemaan, ettei tällä ollut mitään hätää.
Kun Charlotta Qvellstierna oli nähnyt kyseisen artikkelin, hän oli ehtinyt asua erakkona Kuusamaniemessä yli kolmekymmentä elävää vuotta ja sen jälkeen vielä useita vuosia kuolleena, maailman unohtamana. Kaikkien noiden vuosien jälkeen hän oli kuitenkin rakastunut John Torringtoniin välittömästi ja niin tulenpalavasti, että oli lopulta käynyt noutamassa hänet luokseen kaukaa napapiirin takaa, Pohjois-Kanadan saarilta. Silloinkin hän oli tiennyt jo pelkän kuvan perusteella, ettei tuo ikiroudan muumioima nuorukainen ollut niin kuollut kuin luulisi – ei sen enempää kuin hän itsekään.
Charlotta tulkkasi aukeamalla olevan tekstin suomesta englanniksi eikä välittänyt, kun Johnin mustien huulten välistä pakeni raju kirouslitania. Sen jälkeen jäätynyt nuorimies oli hetken hiljaa ja tuijotti ikkunasta näkyviä huurteisia puunoksia rävähtämättömillä huuruisilla silmillään.
”Minut ne sentään jättivät hautaan sen jälkeen kun… no, niin”, hän sanoi.
”Koska sinä olit ollut kuolleena vain vähän yli sata vuotta, ja koska sinä olit eläessäsi kunniallinen Kuninkaallisen laivaston aliupseeri”, Charlotta tuhahti. ”Ja jos se olisi tuosta barbaarisesta elikosta riippunut, hän olisi kyllä vienyt sinut mukanaan ties minne yliopiston kellariin. Huomasitko, mitä hän tuossa sanoo?”
Charlotta osoitti luisella sormellaan oikeaa kohtaa tekstistä.
”Professori Kenzie kiistää syytökset vainajien asiattomasta kohtelusta. ’Olen työskennellyt kuolleiden ruumiiden kanssa jo vuosikymmeniä, ja minulla on näin ollen pitkä kokemus sekä kenttätyöstä että analyyttisesta tutkimuksesta. Tiedostan mielestäni täysin riittävästi, että ne olivat joskus ihmisiä.’ Kenzie muistuttaa vainajien tutkimisen välttämättömyydestä tieteen edistymisen kannalta. Hänen mukaansa se on koko ihmiskunnan parhaaksi – jopa vainajien itsensä. ’Kun selvitämme kuolemaan johtaneita olosuhteita tieteellisen asiantuntemuksemme avulla, teemme suuren palveluksen sekä kuolleelle ihmiselle itselleen että lääketieteelle. Valitettavasti vainajien hyödyntämistä vaikeuttavat edelleen kaikenlaiset eettiset ohjesäännöt ja tehoton byrokratia.’”
John katsoi aukeamaa hetken. Sitten hän nousi seisomaan lehti kourassaan, repi sen palasiksi ja paiskoi palaset ympäri huonetta. Kolmekymmentä vuotta oli ehkä tarpeeksi pitkä aika haalistamaan muistoja elävän ihmisen elämässä, mutta John Torrington muisti yhä aivan liian kirkkaasti sen päivän, kun hänen hautansa oli avattu. Hän muisti, miten oli maannut auki levitettynä, sisäelimistä tyhjennettynä, usean elikon silmien alla, ja miten tohtori Warren Kenzien lämpimät kumihansikoidut kourat ja kovat teräsinstrumentit olivat tunkeutuneet häneen joka suunnasta. Hän muisti Kenzien äänen, joka oli sanellut kylmästi yksityiskohtia hänen ruumiistaan ja sisäelintensä kunnosta. Muisto oli samaan aikaan epätodellinen ja aivan liian terävä.
John vaipui polvilleen lattialle, ja Charlotta antoi hänen painaa päänsä syliinsä. Kuollut ylimysnainen silitteli hellästi miehensä mustaa otsaa ja nenää ja kalpeita poskia.
”Se siinä kuvassa… hän on samanlainen raato kuin me”, John sanoi hiljaa. ”Ja hän on sen sian kynsissä.”
Hän nosti päätään ja tarttui Charlottan luisiin käsiin. ”Missä ne ovat? Kuinka pitkä matka sinne on?”