Jarmo Karonen: Scifin ja realismin rajapinnassa
(Kosmoskynä 4/2003)
Menneen vuoden syksyllä keskusteltiin suomalaisista scifikirjoittajista, jotka irtisanoutuivat scifi-nimikkeestä. Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n sähköpostilistallakin käytiin kiivasta väittelyä asiasta. Ajattelin nostaa asian uudelleen esiin nyt, kun tunteet ovat hiukan lauhtuneet. Kysymys siitä, pitäisikö scifikirjoittajaa kutsua scifikirjoittajaksi, on itsessään aika hedelmätön. Minua kiinnostivat enemmän aiheeseen punoutuvat sellaiset kysymykset, kuten millaista sen scifin sitten täytyy olla, jota ei kutsuta scifiksi, jotta muutkin kuin scifi-ihmiset lukisivat sitä, tai mitä suomalaisessa tieteiskirjoittamisessa tällä hetkellä oikeastaan tapahtuu.
Pontta kysymyksilleni olen saanut kokemuksistani omien scifitekstieni vastaanotosta. Miksi niitä ei ymmärretä scifipiirien ulkopuolella? Entä millaiseen muotoon scifiteksti pitäisi kirjoittaa, että yleiseen kirjallisuuteen vihkiytyneet ylipäänsä lukisivat sen? Esitin kysymyksiäni alkuvuodesta 2004 Kosmoskynän omalle aktiiville, menneen vuoden Portin novellikilpailun voittajalle Anne Leinoselle, uudelle novellistille Jenny Kangasvuolle ja tuotteliaalle tarinankertojalle Petri Laineelle. Sähköpostikeskustelumme on tiivistetty seuraaville sivuille. Toivoisin, että tämä keskustelu voisi jatkua rakentavassa hengessä Kosmoskynän sivuilla ja sähköpostilistoilla.
Mitä on realismi?Viime vuonna keskusteltiin Helsingin Sanomien sivuille asti siitä, mikä on scifiä tai että onko scifi-nimitys ylipäänsä käyttökelpoinen. Johanna Sinisalo ja Pasi Jääskeläinen näkivät scifin välineenä, jolla voidaan käsitellä monenlaisia asioita lopputuloksen ollessa yksinkertaisesti kirjallisuutta. Minkälaisia kokemuksia tai näkemyksiä Teillä on scifin ja realismin rajapintaan kirjoittamisesta?
Jenny Kangasvuo:
Ihanteellisin tilanne tietysti olisi se, että kirjallisuudessa ei olisi mitään raja-aitoja, paitsi ehkä raja lukijaa kiinnostavan ja ei-kiinnostavan välillä.
Scifi-nimitys sinänsä on minulle rakas, ja mielelläni kutsuisin kaikkia hyviä kirjoja scifiksi. Sinisalo puhui jossakin haastattelussa siitä, kuinka moni ihminen oli tullut hänelle sanomaan, että ”emmä sitä sun kirjaa viitti lukea, kun se on sitä scifiä”. Tämä oli hämmästyttävää ja pelottavaakin: itselleni scifi on aina ollut se epiteetti, jonka takaa löytää jännää ja mielenkiintoista (ja välillä tietysti paskaakin). Oli aika omituista tajuta, että jollekin sama nimitys aiheuttaisi välittömän vastenmielisyyden tunteen. Olen elänyt suojattua elämää. En oikein tiedä, miten tähän tietoon suhtautuisin. Pitäisikö ajatella nokka pystyssä että ”eivätpähän tiedä mitä menettävät”, yrittää muuttaa scifistä vallitsevaa stereotypiaa vai ruveta puhumaan ympäripyöreästä ja mauttomasta spekulatiivisesta fiktiosta, jolla ei ole samanlaista painolastia?
”Realismi” on muuten kirjallisuudenlajin nimityksenä yhtä harhaanjohtava yleistys kuin ”scifikin”. ”Realismin” alle voidaan tyrkätä niin Kalle Päätalo, Mikael Niemi, Laura Honkasalo, Judith Krantz kuin Fedor Dostojevskikin. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä on tyylillisesti ja tarinallisesti yhtä kaukana Judith Krantzin suihkuseurapiiriromansseista kuin Philip K. Dickin scifiromaaneista. Olisi ehkä tarkoituksenmukaisempaa puhua kirjallisuuden aikakausista tai tyyleistä. Kenties Dickin On aika sijoiltaan kuuluisikin samaan lajityyppiin Päätalon ”Ihmisiä telineillä” kanssa, koska ne on molemmat kirjoitettu 50-luvun lopussa, vuosikymmenen päässä toisesta maailmansodasta?
Erot kirjallisuudenlajien välillä on rakennettu tiettyjä kriteereitä käyttäen, ja kriteerejä vaihtamalla kirjat vaihtavat myös kirjallisuudenlajia. Raja-aita nimenomaan realismin ja sf:n (sf:n voi tässä tulkita miten haluaa) välillä vaikuttaa kovinkin korkealta, mutta minusta se ei sitä ole. Tekstin tyylierot tai kirjailijan perusasenne määrittävät lopulta lukukokemusta enemmän kuin se, mistä kirja kertoo.
Suomalaista realismia vaivaa kuitenkin jonkinlainen ”kaiken on pakko olla totta ja itse koettua” -asenne, joka etäännyttää scifin ja realismin kirjoittajat toisistaan. Suomessahan on erityisesti esikoisteosten kohdalla tapana ajatella, että ne ovat ainakin jossain määrin omakohtaisia. Hietamies on parempi evakkokirjailija kuin joku muu, koska on itse evakko. Jari Tervo kirjoittaa hassuista rovaniemeläisistä ja Reijo Mäki hassuista turkulaisista. Tällaisen realismin kanssa on aika vaikea löytää scifististä rajapintaa. Jos realismi kuitenkin määritellään kirjallisuudenlajiksi, jossa on kohtuullisen vähän fantastisia tai spekulatiivisia elementtejä eikä oteta kantaa siihen, miten totta ja itse koettua tarina on, niin rajapintaa alkaa jo löytyä.
Olen kirjoittanut aika vähän sf:n ulkopuolelle määrittyviä tekstejä, ellei joitain historiaan sijoitettuja juttuja lasketa. Toisaalta, onko historialliseen aikaankaan sijoitettu tarina realistinen? Esimerkiksi Kaari Utrio sanoo suoraan, että hänen tarinoidensa henkilöt ovat ajattelutavoiltaan varsin moderneja, koska keskiajan ihmisen maailmankuvaa on mahdotonta enää tavoittaa.
Mitä lopulta on realismi? Jos nyt kirjoitan tarinan japanilaisesta koulutytöstä käymättä Japanissa ja olematta japanilainen koulutyttö, niin mitä oikein kirjoitan? Realismiako? Jotkut valkoisten, länsimaalaisten, kristittyjen heteromiesten kirjoittamat tarinat ei-valkoisista, ei-länsimaalaisista, ei-kristityistä, ei-heteroista ei-miehistä ovat paljon kovempaa spekulatiivista fiktiota kuin länsimaalaisen ihmisen sijoittaminen scifi-ympäristöön. Esimerkkinä nyt vaikka eräs hiljattain ilmestynyt geishan elämää käsittelevä minä-muotoinen romaani, jonka kirjoittaja on ei-japanilainen mies. Vanhojen scifi-patujen, vaikkapa Clarken, Heinleinin ja Asimovin kirjoissahan henkilöhahmot ovat kaikki 50-lukulaisia valkoisia jenkkimiehiä, ja ne muutamat sankarittaret keittelevät mieluiten soppaa ja hoitavat vauvoja.
Anne Leinonen:
Kun kirjoitan, mietin ennen kaikkea kokonaisuutta. Fantastisuus tai realistisuus on tyylikeino, väline, ei päätarkoitus. Tekstin sisältö, sanoma ja sen minussa herättämä elämys ovat pääosassa. Siis minussa heräävä elämys - olen tekstini ensimmäinen lukija, joten minun on oltava siitä ensiksi innoissani.
Kohderyhmää joutuu jonkin verran miettimään, mutta ei kannata miettiä liikaa. Minusta on aika selvää, että sf-aiheiseen kirjoituskilpailuun laittaa novellin, jossa on jokin spekulatiivinen elementti. Yleisnovellikisoihin voi laittaa mitä haluaa, ja voi menestyä sf/fantasia/kauhullakin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Markku Soikkelin sijoitus Gummeruksen novellikisassa ja Laineen Petrin Kouvolan dekkarinovelliantologiassa ollut kauhunovelli. Minusta ne ovat rajapintaan kirjoitettua novellistiikkaa - tietoisesti tai ei.
Luokittelu tuntuu olevan lukijan, ei kirjoittajan ongelma. Siinä vaiheessa, kun tuotteen päälle laitetaan poltinmerkki, kirjoittajakin alkaa ehkä nähdä asiassa ongelman. Ei välttämättä tarvitsisi. Jokainen lukija kokee tekstin kuten haluaa ja luokittelee sen omista lähtökohdistaan käsin. Turha niistä makuasioista on kiistellä. Minulle on ihan sama, miksi fantastisia novellejani kutsutaan esim. mainstream-piireissä: scifiksi, fantasiaksi, spekulaatioksi… jos ei ole lukenut tekstiä, ei kuitenkaan tiedä mistä oikeasti puhuu määritellessään. Ja ne jotka lukevat tekstini, määrittelevät tarinat omista lähtökohdistaan. Olen kuullut toki lauseen: ”Ai tällainenkin voi olla scifiä”. Ja siten käynnistyy hedelmällinen keskustelu, jos on siihen valmis heittäytymään.
Jos joku ei uskalla lukea novelliani siksi, että siinä on scifi-leima otsassa, niin mitäpä tuosta. On lukijan oma häpeä, jos rajoittaa elämysmaailmaansa: ”En lue miesten kirjoittamia kirjoja! En lue naisten kirjoittamia tekstejä! En koske mainstreamiin! En tavaa runoja!” Voinhan aina taittaa novellistani sivun ja sujauttaa sen kyseisen ihmisen taskuun - kyllä hän ainakin ensimmäisen rivin lukee, kun löytää sivun. Ja jos tekstissä on taikaa, se imaisee pahaa-aavistamattoman vilkaisijan mukaansa.
Petri Laine:
Minulla kirjoittaminen lähtee ensisijaisesti siitä, että haluan kertoa tarinan. Tarinassa on pakostakin henkilöitä, juoni, sekä tapahtumamiljöö. Jos nyt lisään johonkin näistä kolmesta elementistä jonkinlaisen scifi-mausteen (kuten tapaan tehdä), onko kysymyksessä automaattisesti scifiä? Ei välttämättä. Mutta ajatellaan myös toisinpäin: jos tietoisesti käytetään tieteis-aineksia, oli sekoitus sitten mietoa tai tulista, niin voidaanko vertailulta scifiin kokonaan välttyä? Jokainen voinee vastata tähän kysymykseen itse...
Termi scifi lienee hieman huonossa maineessa, koska se pitää sisällään niin paljon muutakin kuin kirjalliset teokset. Romaanien ja novellien saralla pelaamme kuitenkin kaunokirjallisuuden säännöillä, joten tuon mainitsemani tarinankerronnan toteutus tapahtuu aina proosan keinoin. Siksi puhuisin kaikkein mieluimmin tieteiskirjallisuudesta - paino sanalla KIRJALLISUUS.
Aivan eri asia on sitten se, haluavatko kirjoittajat tai kirjailijat välttää sen, että heidän kirjansa leimataan tiettyyn genreen kuuluviksi. Minusta kysymys on vain näkemyseroista, sillä ei tekijöiden tarvitsekaan ”labeloida” teoksiaan, kustantamojen markkinointi-ihmiset ja viime kädessä lukijat huolehtivat siitä kyllä. Ja heidänkin mielipiteensä saattavat poiketa toisistaan.
Jos pohjaan omiin kokemuksiini kirjoittamisesta, niin kyllä kirjoittajalla on luomisvaiheessa selkeä käsitys siitä, milloin reaalimaailman rajat ylittyvät. Tekijällä on aina mahdollisuus korostaa tämän rajan ylitystä, tai sitten häivyttää se kokonaan. Tämä valintahan voi vaikuttaa hyvinkin ratkaisevasti lukijoiden tulkintoihin ja tekstin herättämiin visioihin. Entä jos kirjoittaja ei tiedäkään olevansa kirjoittamassa scifiä? Ehkä hänen ei tarvitsekaan, kuten hänen ei tarvitse toimia mainosmiehenä vaikka tietäisikin tekevänsä niin.
Säännöllisin väliajoin tieteiskirjallisuuden arvostus nousee esille fandomin parissa, ja aina välillä koetaan tarpeelliseksi keksiä uusia termejä, jotta olisimme jollain lailla uskottavampia. Yksi tällainen sanahirviö on ”spekulatiivinen fiktio”. Tarkoitus jää minulle hieman epäselväksi. ”Järkeilyyn perustuvaa kuvitelmaa”, Suomalaista sivistyssanakirjaa lainatakseni. Se siis voisi olla aivan mitä tahansa, vaikkapa suomalaista maalaisromantiikkaa. Mutta jos kirjallisuus on tarpeeksi hyvää, se saa osakseen arvostusta. Ehkä on turha odottaa, että tieteiskirjallisuudesta tulee salonkikelpoista, ennen kuin meillä on useampia uutiskynnyksen ylittäviä kirjoittajia, joiden teoksia myös ostetaan ja luetaan, ja jotka herättävät julkista keskustelua.
Suurimpaan osaan omia novellejani voitaneen fandomin toimesta iskeä tieteisnovellien leima, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Saattavat ne olla jonkun mielestä tuota spefiäkin, fine by me. Termeillä leikittely on kuitenkin irrelevanttia. Uskotaan kaikki siihen mitä kirjoitamme ja jätetään luokittelu tärkeysjärjestyksessä sinne loppupäähän.
Lyhyempiä novelleja
Onko suomalaisessa scifissä tällä hetkellä tapahtumassa jotain erityisen mielenkiintoista? Onko jokin teema, yksittäinen rohkea novelli, romaani tai uusi kirjoittaja sykähdyttänyt? Onko jotain erityistä liikehdintää, mitä pitäisi seurata? Yksinkertaisesti: onko jokin asia kotimaisessa scifissä tuntunut oikein hyvältä vaikka viimeisen vuoden, pari aikana?
Jenny:
En tiedä, onko minun toiveikasta harhaani vai mitä, mutta minusta viime vuosina on julkaistu yhä enemmän ja enemmän kirjoja, jotka luokittuvat paremmin spekulatiiviseksi fiktioksi kuin ”realismiksi”, mitä realismi sitten tarkoittaakaan. Viime syksyn esimerkkeinä Jyrki Vainosen Mykkä jumala, Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaaja, Heimo Suden Kentauri - ja tietysti Sinisalon, Verrosen ja Peltoniemen teokset. Nuorten fantasian puolella tekijöitä on jo niin paljon, ettei osaa edes listata. Haluaisin nähdä tämän jonkinlaisena spekulatiivisen fiktion jalan saamisena kirjallisen kentän oven väliin. Voisi toivoa, että meidän sukupolvemme ja nuoremmat ovat lukeneet sf:ää (tai edes sitä Salvatorea) tarpeeksi paljon halutakseen lukea samantyyppistä kirjallisuutta myöhemminkin.
Anne:
Ylipäänsä scifissä minua ei niinkään kiinnosta yksittäiset teemat, vaan ihmiskohtalot ja ihmisten käyttäytyminen ääritilanteissa. Siksi en oikeastaan ole kovin aktiivisesti edes miettinyt, onko ilmassa uusia teemoja vai ei. Pidän tarinoista, jotka voi lukea monitulkintaisesti, jotka tarjoavat mysteerejä. Hyvä teksti kestää useamman lukukerran. Parhainta olisi, jos lopussa on jotakin sellaista, joka pakottaa aloittamaan alusta, että kaikki ei ollutkaan niin selvää. Parhaimmillaan suomalaiset kirjoittajat siihen kykenevät, heikoimmillaan ratkaisut ovat liian selviä. Mutta se itsestäänselvyyskin riippuu lukijasta ja hänen odotuksistaan.
Kaipaisin suomalaiselta tieteiskirjallisuudelta rohkeampia lähestymistapoja, tyylikokeiluja, heittäytymistä perinteisen tarinamaisen rakenteen ulkopuolelle. Kielellä leikittelyä, rohkeampi kielikuvia, runollisuutta. Tieteiskirjoittajan kielikuvapakettiin metaforat ja personifikaatiot! Monitulkintaisuutta, yllätyksellisyyttä. Ja niitä aivan lyhyitä novelleja, niitä minä kaipaan. Mutta mitä lyhyempi teksti, sitä timangimpi on kirjoittajan oltava, jotta lopputulos olisi hyvä. Siinä on itsellenikin haastetta!
Lyhyys ei ole itsetarkoitus, mutta minun kokemukseni mukaan novelli paranee, kun sitä tiivistää. Novelli ei siis saa olla pitkä siksi, ettei ole malttanut editoida. Scifinovellin pituus ja tarinanomaisuus voivat myös olla syynä siihen, miksi scifillä on vaikea päästä kirjoituskilpailuissa ja kustantamoissa läpi. Lukekaa vaikka Gummeruksen novellikilpailun satoa kirjasta Novellit 2004, niin asia valkenee. Hetken välähdykset, tunnelmat ja impressiot ovat mainstreamissa in.
Ei aivan tavallinen jääkaappi
Suomalaiset scifinovellit tuntuvat usein rautalangasta väännetyiltä. Asioita selitellään, jotta vieras maailma olisi varmasti ymmärrettävä. Samalla ehkä menetetään tekstin tulkintamahdollisuuksia ja kerronnan syvyyttä. Onko suomalaisessa spekulatiivisessa fiktiossa liikaa puhkiselittelyä?
Anne:
On, ainakin kun tarkastelee asiaa kirjoituskilpailun tuomarin näkökulmasta. Yhtenä syynä voi olla yksinkertaisesti se, että kun kirjoitetaan tieteisfiktiota, käsitellään uusia ja outoja asioita. Perusteleminen ja uusien ilmiöiden kuvaaminen riistäytyy helposti käsistä, koska ne ovat niin kiehtovia.
Kirjoittaja ei ehkä kykene eläytymään luomaansa todellisuuteen riittävästi, vaan unohtuu tavallaan selittämään asioita myös itselleen. Esimerkiksi tästä käy vaikka uusi tekniikka. Jos ei normaalisti selitä lukijalle, kuinka jääkaappi toimii, ei saisi silloin tehdä sitä tulevaisuuden arkitekniikan kohdalla. Vai miltä tuntuisi nykyhetkeä käsittelevässä tekstissä tällainen: ”Huoneen nurkassa oli jääkaappi, valkoinen yhdellä ovella varustettu kylmäkomero, jonka ovi avautui ulospäin. Kun sen näkisi auki, sisälle syttyi valo - olihan syytä nähdä mitä kaapista otti. Alimmaisella hyllyllä oli lokeroita, joihin laitettiin vihanneksia…”
Toisaalta selittelyä on myös juonen tasolla, sitä kun ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan kerrotaan kaikki motiivit ja juonenkäänteet perusteellisesti. Arkitodellisuutta käsittelevään tekstiin on helppo lisätä aukkoja, koska lukija voi täyttää aukot realistisella ja loogisella järkeilyllä. Spekulatiivisen novellin maailma voi olla niin outo, että tavanomaiset päättelyketjut eivät pädekään. Tällöin kirjoittajan on tarkoin harkittava, mitä kertoo ja mitä jättää sanomatta.
On vaikea ennakoida, ymmärtääkö lukija kertomatta jätetyt asiat halutun suuntaisesti. Yleensä pitäisi vain luottaa lukijaan. Jos vinkit on siroteltu tarinaan oikein, kertomus avautuu kokijalle.
Täytyy muistaa, että kun kirjoitetaan novellia, sana ”novelli” edellyttää tekstiltä kaunokirjallista lähestymistapaa. Ja sen oppii parhaiten katsomalla esimerkkiä muualtakin kuin television sf-sarjoista ja elokuvista. Vaikka ei pitäisikään suomalaisesta mainstream-kirjallisuudesta, niin muutama teos vuodessa kannattaisi silti lukea.
Minusta suomalaista kirjallisuutta olisi luettava ennen kaikkea kielen vuoksi: jotta näkee missä tämän hetken suomalaisessa kirjallisuudessa mennään. On myös kiva tietää, mitä ja millaista Suomessa kustannetaan. Kokemus voi olla vapauttava: minäkin osaan kirjoittaa tuollaista! Tai inspiroivaa, vaikutteita antavaa, tieteiskirjoittajat voisivat esim. leikitellä rohkeammin kielellä.
Tai imitoida rakenteita. Meillä on erinomaisen kaunis kieli, josta kannattaa ottaa ilo irti!
Periaatteessa novellin voi kirjoittaa joko tarinanomaiseksi tai sitten avoimemmaksi, joten selittäminen voi myös olla tietoinen valinta. En koe, että tarinanomaisuus heikentää spekulaation tasoa. Hyvä kokonaisuus muodostuu monesta muustakin tekijästä kuin selittämisen asteesta: kielen rytmistä, henkilöhahmojen motivoinnista, siitä miten rakenne tukee ideaa. Pääasia, että kirjoittaja on tietoisesti tehnyt sen valinnan, kumman tyyppistä tarinaa tekee.
Ja tähän samaan saumaan voisin todeta, että on sitä puhkiselittelyä arkiproosassakin.
Petri:
Kirjoitusprosessin aikana sitä kokee tärkeäksi perustella kaikenlaista: kokonaisuuksia, teknisten vimpaimien toimintaperiaatteita sekä asioiden syy- ja seuraussuhteita. Niin pitääkin, sillä eheä ja looginen maailma on tekijälle itselleen paljon helpompi lähtökohta. Mutta lukija ei tarvitse kaikkea tuota infoa.
Hyvät ja kokeneemmat kirjoittajat osaavat jättää suurimman osan päättelystä lukijalle. Puhuin aiemmin fiktiivisten rajojen ylityksen korostamisesta tai totaalisesta häivytyksestä - totuus lienee (taas kerran) jossain näiden kahden välimaastossa. Fiktion kirjoittaminenhan on valehtelua, jos mikä. Valheen läpimeno taas riippuu kyvystä olla uskottava, eikä siihen aina tarvita kaiken kattavia selvityksiä. Olen huomannut, että esimerkiksi teknisten kuvausten kohdalla voidaan parilla, kolmella asiankuuluvalla termillä saavuttaa luontevampi vaikutelma kuin kirjoittamalla laitteen käyttöopasta. ”Hei, kirjoittahan tuntee tämän asian!” Pointti on juuri luoda illuusio, että kirjoittaja tietää enemmän kuin lukija.
Kuten Jarmokin kysymyksessään muotoili, tekstiin tulisi jättää tarkoituksellisia aukkoja, jotta lukijalla on asioiden suhteen tulkinnanvaraa - pidetään häntä ikään kuin odottavalla kannalla sen suhteen, mitä on luvassa. Uusia vihjeitä voidaan sitten pudotella matkan varrella kerronnassa ja repliikeissä.
Jenny:
Minusta kyse voi olla osittain siitä, että maailmojen kehittely on kivaa, mutta kun julkaisumahdollisuudet (ja kirjoittajan rahkeet) romaanimittaiselle scifi-tekstille ovat pienet, niin halutaan sitten tunkea koko maailma yhteen novelliin. Jotkut rautalangasta vääntelyt voisivat olla huomaamattomampia jos niiden ympärillä olisi 200-300 sivua muuta tekstiä.
Kun mietin parina viime vuotena lukemiani Atorox-novelleja, ei muistiin tule oikeastaan yhtään, jossa olisi jotenkin häiritsevästi puhkiselitetty asioita. Tai ehkä olen vain unohtanut ne novellit jotka häiritsivät. Joka tapauksessa Suomessa julkaistaan minusta paljon hienovireisiä novelleja, jotka jättävät myös lukijan päättelylle tilaa.
Tietynasteinen puhkiselittäminen on yksi scifin konventio, joka hyppii silmille varsinkin elokuvallisessa scifissä (en ole vieläkään toipunut niistä hiton midi-chlorianeista...). Jos ainoa kosketuskohta scifiin ovat vanhat scifi-patut ja telkkari, niin puhkiselittäminen voi näyttää oikealta tavalta esittää asioita.
Toisaalta joskus voi olla oikein kivaa lukea perusteellisia selittelyjä scifimaailmasta, ja selittelyt ja maailman outous voi riittää luomaan tarinalle viehätystä, vaikkei juoni itse olisikaan kovin omalaatuinen.
Minusta ei kuitenkaan kannata kannustaa ihmisiä väen väkisin lukemaan suomalaista mainstream-kirjallisuutta jos se ei maistu, sillä käännöspuolellakin julkaistaan paljon mielenkiintoisia teoksia. Olen yrittänyt pysyä jokseenkin kärryillä suomalaisen nuoren kaunokirjallisuuden suhteen, mutta valitettavasti se on usein armottoman tylsää ja ainoa syy sille, että kirjat saa ylipäätään luettua loppuun asti on se, että ne ovat yleensä alle 200-sivuisia läpysköitä ja ladottu harvaan ja isoilla kirjaimilla.
Käännöskirjat ovatkin sitten asia erikseen. Like on esimerkiksi kunnostautunut julkaisemalla mm. islantilaisten, filippiiniläisten, australian aboriginaalien ja egyptiläisten kirjailijoiden teoksia. Myös espanjalaisen kielialueen käännöskirjoja julkaistaan aika paljon. Näiden teosten joukkoon myös piiloutuu ihan selviä sf-tekstejä, joita ei näe arvosteltavan Portissa tai Tähtivaeltajassa. Esimerkkinä vaikka Liken julkaisema Mercedes Abadin kummallinen vampyyritarina Veri. Suomalaiset kääntäjät ovat pääsääntöisesti taitavia, ja huolimatta siitä, että suomalainen kielialue on pieni, saamme luettavaksemme paljon ammattitaidolla ja intohimolla käännettyjä teoksia.
Tämän päivän Tulenkantajat?
Palaan vielä alkuun ja Jennyn ensimmäiseen puheenvuoroon, jossa hän mainitsi, että ”suomalaista realismia vaivaa jonkinlainen ‘kaiken on pakko olla totta ja itse koettua’ -asenne, joka etäännyttää scifin ja realismin kirjoittajat toisistaan.” Lisäksi Jennyn esittämästä Sinisalon lainauksesta kävi ilmi, että ennakkoluuloja scifiä kohtaan on olemassa. Muistelen myös, että Pasi Jääskeläinen törmäsi vahvaan muuriin, kun hän yritti kaupitella novellikokoelmaansa kustantajille - turhaan. Toisaalta Anne sanoi: ”yleisnovellikisoihin voi laittaa mitä haluaa, ja voi menestyä sf/fantasia/kauhullakin.”
Minua kiinnostavat keinot, joilla tämä tieteiskirjallisuuden ja tavallisen kirjallisuuden välille revennyt kuilu voidaan ylittää. Emmekö kuitenkin halua itsellemme suurempaa lukijakuntaa ja pestä koko kansan mielet päiväunillamme?
Olen itsekin todennut, että kirjallisuustahoilla on vastustusta scifiä kohtaan. Luettaessani tieteiskirjallisia novellejani esimerkiksi läänintaiteilijoilla ja kirjallisuuden opiskelijoilla, reaktiot ovat pahimmillaan olleet ”minä en ymmärtänyt tästä mitään”. ”Mitä tämä syväjäädytys tarkoittaa?” / ”Miten joku voi elää ikuisesti?” / ”En saa tästä otetta, kun tässä ei ole olleenkaan ihmisiä”. On yksinkertaisesti kyse siitä, että tavallisen kirjallisuuden ja tieteiskirjallisuuden maailmat ovat niin erilaisia, että scifiin tottumattomilla ei ole olemassa tapoja sisäistää scifin ideoita.
Silti olen myös onnistunut kirjoittamaan joitakin tekstejä, jotka ovat saaneet kiitosta kirjallisuusihmisiltä siitäkin huolimatta, että niissä on fantastisia elementtejä. Jännää on se, että olen näissä teksteissä käyttänyt oikeastaan juuri tuota Jennyn esille tuomaa omaelämäkerrallista realismia lähtökohtana. Olen sijoittanut tapahtumat tuttuihin paikkoihin ja henkilöt ja tapahtumat ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia ja kiinni arkitodellisuudessa. Tarinat vääntyvät noista lähtökohdistaan kuitenkin hyvin fiktiivisille raiteille jopa niin, että jossain vaiheessa arkimaailman todellisuus repeää ja novelleissani tapahtuu mielikuvituksellisia asioita.
Olenkin miettinyt, että juuri tässä on yksi vahva keino ylittää kirjallisuuden raja-aidat: lähdetään liikkeelle tutusta maailmasta, joka murretaan loppua kohti fantastiseksi. Tällöin scifin lainalaisuuksiin ja lukutapoihin tottumatonkin lukija onnistunee pysyttelemään mukana koko rallin ajan. Menestyneestä suomalaisesta kirjallisuudesta mallin tällaisesta menettelytavasta voi minusta löytää vaikkapa juuri Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanista.
Tieteiskirjailijoiden pitäisikin löytää uusia keinoja kertoa tarinoitaan. Ensimmäinen askel on kai kaikkein kuluneimpien lajityyppikliseiden kiertäminen. Mutta pitäisikö scifin olla vähemmän scifiä ja käykö sitten niin, että scifiyleisö kääntää omia polkujaan tallaavalle kirjoittajalle selkänsä?
Jenny:
Onko kyse oikeasti siitä, että lukijat eivät oikeasti ymmärtäisi scifiä vai jonkinlaisesta vastahankaisuudesta?
Kieltäytyykö lukija ymmärtämästä, kun havaitsee sf-elementtejä? Kuitenkin vieraat kulttuurit ja toiset historian kaudet, kokeilevista kirjoittamistyyleistä puhumattakaan, luovat myös maailmoita, joita ei voi omasta arjesta käsin ymmärtää. Kafka, Marquez ja Borges varmaan menevät läänintaiteilijoiden ja kirjallisuuden opiskelijoiden kurkusta alas ilman yökkäyksiä.
Puhumattakaan sitten jostain Dantesta, Shakespearesta, Mahabharatasta tai vaikka Raamatusta, jossa vasta arjesta irrallisia ja käsittämättömiä juttuja onkin. Onko kyse siitä, että kun sf ei ole arvostettavaa, ei sf:ää vierastavan lukijan tarvitse edes vaivautua yrittämään ymmärtää sitä? Jos teksti kuuluisi kaanoniin tai jopa yleissivistykseen, halu ymmärtää olisi varmasti suurempi. En minäkään James Joycen Odysseuksesta paljoa irti saa, mutta koska kyseessä on kaanonteksti, yritin sentään lukea sitä (ja epäonnistuin surkeasti).
Nämä kommentit siis lukematta Jarmon tekstejä... Mutta luulisin silti, ettei Jarmo ole keksinyt mitään ennen kokemattoman vieraannuttavaa tyyliä/tarinaa.
Olisi muuten mielenkiintoista tietää, keitä nämä ns. tavalliset, scifiä vierastavat lukijat ovat. Minkä ikäisiä? Missä asuvat? Mitä sukupuolta? Koulutustaso? Miten paljon he lukevat - viisi kirjaa vuodessa vai kymmenen kuukaudessa? Menevätkö muut marginaalikirjallisuuden lajit, kuten dekkarit, trillerit ja romanssit alas? Muut harrastukset? Onko oikeasti olemassa tavallista lukijaa?
Anne:
Luulisin, että se kuilu ylitetään sitkeällä yrittämisellä, olemalla rehellisesti sitä mitä on. Minusta oleellisinta on se, että jokainen kirjoittaa omanlaista tekstiään. Jos lähtökohtana on kirjoittaa jotakin tiettyä tyylisuuntaa, on hakoteillä. Minä kirjoitan ensisijaisesti Leinosta, en fantasiaa tai nuortenkirjallisuutta. (Okei, sääntöjä on, mutta niitä ei pidä ajatella kun luo.) Antaa tarinan kantaa omin voimin eteenpäin ja lukijoiden määritellä lopputuotos. Moni tuntemani kirjoittaja on sanonut, että on ensisijaisesti kirjoittaja ja sen jälkeen vasta sf-kirjoittaja. Siis tosiaan niin että tarina, teksti ja idea tulevat ensin, ja määrittelyt vasta sen jälkeen.
Keinoja oman ilmaisun kehittämiseen ja sitä kautta kohderyhmän laajentamiseen on vaikka millä mitalla. Vaikkapa se, että ottaa vaikutteita jostakin tyystin erilaisesta formaatista. Kirjoittaa antiikin näytelmästä spekulaation tai scifirunoutta. Uutta syntyy vanhoja keksintöjä yhdistelemällä. Joskus tuntuu, että kotimainen sf-yleisö tuijottaa liikaakin siihen, että onko novellin idea uusi ja tuore vai kierrätetty. Totta kai kaikki on kierrätettyä!
Onko tämä rajanveto meihin ja heihin loppujen lopuksi osin keinotekoinen? Siis kyllähän realismi käyttää yhtä lailla spekulaation keinoja, tekee sen vain hieman eri nimillä. Puhutaan unista ja tajunnanvirrasta. Loppujen lopuksi se tarina voi olla molemmissa tyyleissä yhtä faktaa tai yhtä fiktiivinen. Otetaan esimerkiksi vaikka jokin geenimanipulaatiota käsittelevä juttu: se on jo arkipäivää, scifiksi tai spefiksi sen tekee vain se, että me ehkä visioimme hieman pidemmälle kuin lähimmän kymmenen vuoden päähän.
Jarmo puhui siitä, että scifiin tottumattomilla ei ole tapoja sisäistää scifin ideoita. Ehdottaisin syyksi myös lukijoiden erilaisuutta ja ehkä myös rajoittuneisuutta. Eiväthän kaikki lue runoja, ja kysymys lienee ennen kaikkea siitä, että ei ole tarvetta/ halua perehtyä runouden maailmaan. Minusta avoin mieli ja eläytyminen riittää sisäistämistavaksi hyvin. Usein olen saanut parhaimpia lukukokemuksia tarttumalla teokseen, joka päällisin puolin tuntuu olevan tyystin erilainen, kuin mitä tavallisesti luen.
Toisaalta tarvitaan liikkeitä ja liikehdintää. Tulenkantajat pitivät itsestään meteliä ja jäivät historiaan. Nyt runous nostaa päätään esimerkiksi Turun runoliikkeen kautta: siis jalkautumalla baariin, heittämällä siellä liveläppää, yleensä miehistä miehisistä näkökulmista. Nyt on tosin jo syntynyt naisten oma ”vastarintaliike”, Kapustarinta ja sen julkaisema Lumooja, joka on taas mimmien juttu. Mutta yhtä lailla sinne Turun baareihin mahtuu lavalle niin miehiä kuin naisia. Runokirjoja julkistetaan minusta nyt enemmän, niiden myynti ei tosin ole päätä huimaava (paitsi murrerunoilla!). Mutta kukas tässä myyntilukuja tuijottaa, vaikka runokirja myisi 1000 kappaletta, ei sillä elä.
Petri:
Asenteellisuus lukijoiden keskuudessa on harmillista, vaikka jokaisella meistä kuitenkin on omat suosikkimme ja inhokkimme. En oikein usko, että on mitään takuuvarmaa keinoa, jolla ihmisten tietoisuutta ja suvaitsevaisuutta scifiä kohtaan voitaisiin laajassa mittakaavassa lisätä. Kaikki lähtee kirjoittajista itsestään, sillä yksittäisillä teoksilla ja kirjoittajilla on parhaat mahdollisuudet lyödä itsensä läpi. Olen tässä siis samoilla linjoilla kuin Anne.
Kuinka usein itse otatte käsittelyyn kirjan, jota vierastatte jo ennakkoon aiheen tai tyylilajin takia? Niin, aivan liian harvoin. Itse myönnän ensimmäisenä, että nykyään luen aivan liian vähän (jo ihan oman kirjallisen ilmaisunkin takia olisi hyvä hieman ryhdistäytyä) ja yleensä poimimani kirja on scifiä tai kauhua. Mutta pahimmillekin scifi-puritaaneille tekisi joskus hyvää laajentaa hieman kirjallista näkemystään.
Myönnetään, että tieteiskirjallisuus on huonossa maineessa ja aihepiiriensä takia monille sellaista teflonia, ettei tartuntapintaa tekstin ja lukijan välillä synny sitten millään. Esimerkiksi Finlandia-voittaja Pirkko Saisio ilmoitti eräässä haastattelussa välttävänsä lukemasta scifiä, koska se on lajityyppinä tylsä. Henkilökohtaisesti olen kohdannut fandomin ulkopuolella kielteistä asennoitumista hyvin vähän, jos ollenkaan, ja olenkin taipuvainen uskomaan, että muutamat ääritapaukset, kustantajien tai julkkiskirjoittajien kommentit, ovat päässeet kehittymään jo eräänlaisiksi legendoiksi tai oletusarvoiksi, joihin nojaten muistetaan aina säännöllisin väliajoin ruikuttaa, että scifiä ei arvosteta.
Ja jotta ei menisi jeesusteluksi, on lopuksi todettava, että vältän lukemasta kartanoromantiikkaa, koska se on lajityyppinä tylsä.
Jenny:
Mutta onko fandomin liikehdintä, johon kuuluvat niin kilpailut, Kosmari kuin Finnconkin sitten sellaista kirjallista liikehdintää, joka todella voisi jäädä kirjallisuuden historiaan? Vai onko marginaalin liikehdintä aina sellaista, että se jää sen historian ulkopuolelle? Onhan naiskirjallisuuttakin alettu tutkia kunnolla vasta feminismin syntymisen jälkeen, jostain postkolonialistisesta kirjallisuudesta puhumattakaan.
Itsestäänselväähän on, että historia on aina jonkun kirjoittamaa, ja minusta Sirkiän Pekan viimeisimmässä Portissa tekemä fandom-arkeologia on paitsi loistava esimerkki omasta historiankirjoituksesta, myös aika hykerryttävää.
Puhuimme aiemmin siitä, että sf:n ja realismin raja-aita ei sittenkään niin korkea ole. Mutta tulipa tässä liikehdinnästä puhuttaessa mieleen, että vaikka teksti olisi aina otettava tekstinä, itsenään, niin jokuhan sen tekstin takana aina on. Eli vaikka kirjallisuudenlajien välinen raja-aita ei niin korkea ole, niin ihmisiä sf-termi kuitenkin luokittaa. Meillä on olemassa tämä tietty yhteisö, fandom, joka liittää ihmiset toisiinsa. Sillä tavalla voisi ajatella, että olemalla osa fandomia, kirjoittaa aina ’fandomin sisältä’, vaikka kirjoittaisikin jotain muuta kuin sf-tekstejä, yksinkertaisesti siitä syystä, että kirjoittajayhteisö on sf-painotteinen.
Minusta tämä on suurimmaksi osaksi positiivinen asia, sillä fandom on kuitenkin vähintäänkin valtakunnallinen, ellei kansainvälinen: harvempi aloitteleva kirjoittaja pääsee kaveeraamaan kansainvälisen tason kirjailijoiden kanssa, joita on Finnconeissa näkynyt. Fandom tarjoaa mahdollisuuksia kirjoittaa ja keskustella kirjoittamisesta. Novakin taitaa olla ainoita palautteellisia kirjoituskilpailuja Suomessa.
Pitäisikö sitä ruveta ihan tosissaan puffaamaan fandomin kirjallista liikehdintää kaanonin suuntaan? Voisi ajatella niinkin päin, että sf:llä on paljon annettavaa yleiselle kirjallisuudelle - ei tarvitsisi aina ajatella, että mitä sf-kirjoittajat voisivat oppia realisteilta, vaan toisin päinkin. Meillä on vahva yhteisö, joka on muodostunut pitkän ajan kuluessa, ja siihen kuuluu myös niitä, jotka eivät kirjoita, mutta lukevat silti fandomin tuottamia tekstejä. En ole ollut mukana missään yleisemmän kirjallisuuden yhteisöissä, mutta jotenkin tuntuisi siltä, että fandom tarjoaa moninaisemman ja vahvemman yhteisön, jossa ja jolle kirjoittaa, kuin vaikkapa paikalliset kirjoittajayhdistykset.
En tosin tiedä, miten fandomin puffaamista voisi tehdä - kirjallisuuspiirejähän on monia. Jossain yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa sf ei varmaan ole mikään kirosana ja proseminaareja ja graduja valmistuu sf:stä siinä missä realismistakin. Mutta muut kirjallisuuden portinvartijat voivat sitten suhtautua nihkeämmin. Esimerkiksi lehdissä saattaa olla yhdestä ainoasta kriitikosta kiinni arvostellaanko sf-tekstejä vai ei, ja jos arvostellaan niin mistä lähtökohdista käsin. Kalevalla on mainio kriitikko Juha K. Tapio, vanha Kosmoskynä-kolumnistikin, ja siksipä Kalevassa on mielestäni ollut aika myönteinen suhtautuminen sf:ään. Muut maakuntalehdet voivatkin olla sitten eri asemassa.
Minusta Suomessa sf:ää ei kirjallisuudenlajina voi erottaa täysin fandomista yhteisönä, koska suurin osa suomalaisesta sf:stä kuitenkin kirjoitetaan fandomin sisältä. Tästä yhteisöstä pitäisi minusta ottaa kaikki ilo irti. Fandomin murina aiheesta sf vs. realismi kertoo myös yhteisöstä: tällainen vastakkainasettelu ei olisi edes mahdollista, ellei sf-yhteisöä olisi murisemassa.
Anne:
Mutta kuinka moni sf-tekstejä kirjoittava kokee olevansa osa yhteisöä ja miten tiiviisti? Entä sitten sellainen tilanne, että kirjoittaa fandomin ulkopuolelta sf:ää, siis tuntematta yhtään toista sf-kirjoittajaa, käymättä coneissa, identifioimalla itsensä joksikin muuksi? Olen huomannut ainakin Novan tuomaristossa, että raikkaammat ja tuoreimmat ideat tulevat fandomin ulkopuolelta.
Esimerkkinä vaikka vuoden 2003 Nova-voittaja Katariina Juntunen, joka oli ainakin minulle kokonaan uusi kirjoittajanimi tieteiskirjoittamisen kentällä. Jarmon tekemän haastattelun (Kosmoskynä 3/03) perusteella hän on toki scifiä ja fantasiaa lukenut. Ja ne kliseisimmät tekstit tulevat myös fandomin ulkopuolelta: jos kirjoittajalla ei ole minkäänlaista tietoa alan perinteistä, hän keksii teksteissään pyörän uudestaan.
Minä olen liittynyt fandomin jäseneksi vasta vuonna 2000, kun ryhdyin käymään Finnconeissa. Sitä ennen ainoa kosketuspintani fandomiin oli Portin kisa, ja sitä kautta muotoutuneet ihmissuhteet. Sidokset siis olivat alun perin aika löyhiä. Nyt olen jo sisällä fandomissa, mutta ihan silloin alkuaikoina minulla oli sellainen olo, että olen kuitenkin jollakin tavalla ulkopuolinen.
Ja silloin minua ärsytti, jos joku sanoi, että ”realismi on perseestä, vain scifiä kannattaa lukea ”. En vissiin sisäistänyt sanaa ”fani” henkilökohtaisessa elämässäni, siis että sen mukana joillekin tulee myös puritaanisuutta ja fanatismia. Jokainen lukekoon mitä lystää, mutta omaan tuomitsemispolitiikkaansa ei tarvitsisi rekrytoida mukaan muita. Siitä tulee väkisin semmoinen olo, että minulle ollaan tuputtamassa uskontoa.
Kyllä, suomalainen fandom on varmaan ainutlaatuinen ilmiö. Tuskin mikään muu kotimainen kirjoittajayhteisö pyrkii samalla tavalla kehittämään itseään kuin mitä me teemme. Marginaalissa oleminen mahdollistaa sen, että ihmiset ovat halukkaita keskustelemaan näistä erikoisista tarinoista, joita kirjoitamme. Palaan siihen Tulenkantajat-viittaukseen - tavallaan sf-kirjoittajat ovat omanlainen tiivis ryhmänsä, joka voi jättää historiaan jälkensä. Se, onko sillä historiallista tai yhteiskunnallista merkitystä, on sitten ihan toinen juttu. Mutta fandomin piiristä kasvaa myös valtakunnallisia tähtiä - vaikka menestyksen takana on aina paljon muutakin kuin yhteisö, on se yhteisö voinut olla taustalla motivoiva tekijä.
Fandomilla on paljon annettavaa, eikä ns. valtavirtalukija ole niin vastahankainen, kuin miltä ehkä kuulostaa. Olen testannut asiaa ”Valkeilla langoilla” ja luetuttanut sen useilla tuttavillani, jotka eivät harrasta sf:ää. Jokainen on lukenut sen omista lähtökohdistaan ja nähnyt siellä joskus hyvinkin toisenlaisia asioita, kuin kvantteja ja todennäköisyyksiä, mutta tarinasta on pidetty. Ja oikeastaan vain sillä on merkitystä, että lukija saa tekstistä jotakin itselleen.
Julkaistu Kosmoskynä 4/2003:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.