Anniina Mikaman esikoisteos maalaa elävän kuvan 1890-luvun Helsingistä steampunk-mausteilla

 

Anniina Mikama voitti vuoden 2019 Topelius-palkinnon Taikuri ja taskuvaras -kirjallaan. Voiton kunniaksi julkaisemme uudelleen kirjan arvostelun. Arvostelu on julkaistu alun perin Kosmoskynässä 1/2018. Onnittelut voittajalle!

 

Oli kerran kaksikymmentäviisi tinasotilasta. He olivat kaikki veljeksiä, sillä heidät oli kaikki valettu samasta vanhasta tinalusikasta.

Mina on taskuvaras. Hän elää halkoliiterissä, suorastaan canthilaisessa kurjuudessa, menetettyään kummatkin vanhempansa osin hämärissä olosuhteissa. Minan onni kääntyy, kun hän päätyy lavataikurin apulaiseksi. Taikuri Tomasz Alexander rakentaa aikaansa edellä olevia mekaanisia kojeita, ja pian Mina alkaa epäillä tekeillä olevan muutakin kuin silmänkääntötemppuja.

Anniina Mikaman esikoisromaanin Taikuri ja taskuvaras pääjuonta kannattelee Minan isän kohtaloksi koitunut mysteeri. Kun tämän kanssa liikeasioita hoitaneet rikkaat ja menestyvät Mortonit tilaavat Tomilta esityksen, Minan tilaisuus on viimein tullut. Mina alkaa tutkia perheensä kohtaloa ja samalla perehtyä Tomin maailmaan. Mysteerijuoni sisältää lavataikuusympäristöön juuri sopivasti temppuja ja harhautuksia. Kaikkea myös pohjustetaan siinä määrin etukäteen, että lukija pystyy päättelemään tapahtumat ennakkoon niin halutessaan.

Taikuri ja taskuvaras on myös romanttinen kertomus. Mitäpä muutakaan se voisi olla, kun tarinan alussa Mina konkreettisesti varastaa sydämen. Romanttinen sivujuoni on kirjoitettu eniten varsinaisen kohdeyleisönsä, 12–15-vuotiaiden, ehdoilla. Nuortenkirjoille nykyisin lähes pakollinen kolmiodraamakin löytyy. Jos kirja olisi suunnattu vanhemmille lukijoille, romanssin käänteet olisivat varmastikin monitahoisemmat ja vähemmän hempeät. Nytkin Minan pääosin käytännöllinen asenne sydämen asioihin nostaa romanssin kepeästi tyypillisen nuortenkirjakolmiodraaman yläpuolelle.

Henkilökohtaisesti pidin tarinassa erityisesti päähenkilöstä. Mina on määrätietoinen ja aikaansaapa. Hän tarttuu tilaisuuteen, kun sellainen tarjoutuu. Tämä jos mikä on virkistävää vaihtelua viime aikoina vallalla olleeseen introverttiin, passiiviseen YA-päähenkilön arkkityyppiin. Tom jää lukijalle paljon etäisemmäksi, mikä toki on hahmon roolin huomioon ottaen tarkoituksenmukaistakin. Jäin kuitenkin kaipaamaan Tomille vahvempaa omaa kaarta; onhan hän teoksen toinen päähenkilö. Tomin talouden muut henkilöt kuvataan elävästi, ja heistä keskeisimmät saavat omat tarinakaarensa.

Taikuri ja taskuvaras on kerronnassaan viehättävän periodiuskollinen. Minan sanankäänteet ja tapa suhtautua maailmaan välittyvät tiiviin kolmannen persoonan kerronnassa hyvin. Teksti ei hakemalla hae ajalle uskollisia ilmaisuja, mutta käyttää niitä riittävästi. Lukukokemus on samaan aikaan immersiivinen mutta silti helppo ja luonteva. Minan henkisen kehityksen kuvausta tuetaan päästämällä silloin tällöin ”väärän” sosiaalisen piirin ajatuksia läpi: köyhyydessä Mina kuulee kaikuja siitä, miten hienon neidin tulisi elää, ja myöhemmin varasaikana opitut kadun taidot auttavat.

Teoksen taustatyöt on tehty huolellisesti. 1890-luvun Helsinki vahvasti sosiaalisesti jakautuneine alueineen piirtyy selkeästi lukijalle. Ajan ongelmat tuodaan hyvin esiin, joskin Minan kohtalo tuntuu ajankuvaan nähden jopa epäuskottavan onnekkaalta. Mikama tuntee myös kertomaperinteensä: muiden aikalaisteosten lisäksi teoksessa viitataan mm. Könnin kuokkamieheen, suomalaisen steampunkin kenties varhaisimpaan edustajaan.

Mutta mihin Taikuri ja taskuvaras asettuu spekulatiivisen fiktion edustajana? Teoksen todellisen spekulatiivisen elementin luonteesta vihjataan lukijalle jo alussa, mutta laajennettu todellisuus aukeaa Minalle vähitellen. Ensimmäiset merkit muusta kuin meidän maailmastamme ovat Tomin rakentamat hienostuneet koneet. Vihjailusta ja älykkäistä koneista siirrytään teossarjan laajempaan spekulatiiviseen kontekstiin lopussa niin rytinällä, että Minan lopullinen hyppy vieraaseen tuntuu hieman hätäisesti kerrotulta. Toisaalta tämä varmastikin tarjoaa hyvän ponnahduslaudan seuraavaan osaan.

Spekulatiivisuuden ytimessä on Sotamies, Tomin itsestään rakentama konereplika. Viimeistään hänen esittelynsä myötä myös totuus Tomin todellisesta luonteesta valkenee lukijalle.

– Hän puhui minulle niin kuin oikealle ihmiselle puhutaan! sanoi Sotamies.

Tinasotamies aloittaa tyhjänä koneena, joka voi kerätä ainakin ihmisnäkökulmasta rajattomasti tietoa sisäänsä. Hänen tietoisuutensa kipinä herää tarinan aikana. Tinasotamies on kuin Frankensteinin hirviö, jota luoja ei tällä kertaa hylkää vaan ohjaa kohti ihmisyyttä. Häneen olisi tarinan keskivaiheilla ollut varaa keskittyä enemmänkin. Uskollinen Sotamies on lopulta hahmoista sympaattisin pyrkiessään kohti inhimillistä hyvää.

Taikuri ja taskuvaras on parhaimmillaan pieniä mysteerejä ratkovassa arjessaan ja Sotamiehen kasvupyrkimyksiä seuratessaan. Sarjan pääjuoni lupaa paljon myös jatkon suhteen. Siinä määrin vahva trilogian avaus Taikuri ja taskuvaras on, että jään odottamaan ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa mielenkiinnolla.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*