Viimevuotinen Kosmoskynän lanu-kesä keskittyi pääsääntöisesti suomalaiseen lasten ja nuorten spefitarjontaan. Tänä vuonna on aika kurkistaa pohjoismaisen käännösspefin puolelle ainakin trilogian verran.
Kristina Ohlssonin Lasilapset (2013, suomennos 2018 WSOY) jatko-osineen on lapsille suunnattu kauhuelementtejä sisältävä dekkaritrilogia. Sarjan avausosassa kaksitoistavuotias Billie joutuu muuttamaan äitinsä kanssa Kristianstadiin. Äiti pakenee isän kuolemaa ja entistä elämää, mutta Billie joutuu jättämään ystävänsä ja sopeutumaan kummalliseen vanhaan taloon pienessä kaupungissa. Kukaan ei tiedä, minne talossa aiemmin asunut perhe on kadonnut. Jo alkuasetelma tuntuu hyvällä tavalla epämiellyttävältä. Uudesta alusta intoileva äiti kieltäytyy näkemästä ongelmia, ja Billie jää yksin ahdistuksensa kanssa. Avuksi tulevat onneksi ystävä Simona vanhasta kotikaupungista sekä paikallinen uusi tuttavuus Aladdin, jonka perhe pitää ravintolaa ja asuu asuntolaivassa.
Kukin kolmesta lapsesta on yhden teoksen näkökulmahahmo. Aladdinin kirja Hopeapoika (WSOY 2018) käsittelee yhtäaikaa sekä perheen rahahuolien vuoksi uhkaavaa paluuta vanhempien kotimaahan Turkkiin että paikallisen hopeasepän ympärille kietoutuvaa mysteeriä. Kivienkelit (WSOY 2019) sulkee trilogian tuomalla Simonan Kristianstadiin hoivaamaan sairastunutta isoäitiään ja tutkimaan sukutalon arvoitusta.
Kristina Ohlsson nousi kirjallisella kentällä maineeseen aikuisten dekkaristina, ja vuonna 2013 ilmestynyt Lasilapset oli hänen lastenkirjadebyyttinsä. WSOY julkaisi sarjan suomennokset tiiviissä tahdissa vuosina 2018-2019. Pekka Marjamäen käännökset ovat erinomaisia: Marjamäki tavoittaa Ohlssonin tiiviin ilmaisun ytimen, ja lisäksi onnistuu tavoittamaan oikean rekisterin nuorten näkökulmahahmojen dialogiin. Lasten puhe tuntuu ajattomalla tavalla nuorelta välttäen myöhemmin kiusallisiksi muuttuvat oman hetkensä nuorisoslangin sudenkuopat. Marjamäki on ansioitunut myös Ohlssonin aikuisten tuotannon kääntäjänä.
Kristianstadissa kasvanut Ohlsson ottaa kotikenttäedusta kaiken irti. Pikkukaupunki tunnelmallisine kahviloineen ja persoonallisine asukkaineen herää eloon paperilla ja imaisee lukijan mukaansa. Miljöökuvaus on niukkuudessaan taitavaa: Ohlsson valitsee juuri tarvittavat yksityiskohdat herättääkseen lukijassa toivotut aistielämykset eikä sorru lavertelmaan turhia. Vanhat talot, Aladdinin perheen asuntolaiva ja ravintolaksi muutettu vesitorni sekä kirkot, kirjastot ja muut rakennukset kuvataan itsessään jo taianomaisina paikkoina, jotka eivät tarvitse turhaa suitsutusta tuekseen. Tunnelmallinen miljöö myös tasapainottaa teoksia, etteivät ne pääse luisumaan nuorille lukijoille liian synkiksi ja kyynisiksi.
Kristina Ohlsson on taustaltaan Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, ja tämä näkyy erityisesti sarjan keskimmäisessä osassa, jossa Kristianstadin edustalle saapuu siirtolaislaiva. Kirjoitusaikana ajankohtaiseen pakolaiskriisiin ei viitata missään kohtaa konkreettisesti, vaan laivaa ja sen asukkaita käsitellään nimen omaan ilmiönä. Kaupungin asukkaat suhtautuvat laivaan kovin erilaisilla tavoilla, ja uudenlaisissa olosuhteissa saapuvien siirtolaisten tilannetta heijastellaan Aladdinin vanhempien taannoiseen työperäiseen muuttoon. Aladdin vanhemmat ovat saapuneet maahan suvaitsevaisempana aikana ja ovat kirjan tapahtuma-aikaan olleet hyvän tovin menestyviä yksityisyrittäjiä. On jo sinänsä ansio, ettei ulkomaalaistaustaisia hahmoja teoksessa esitetä monoliittisena joukkona, ja Ohlsson valottaa maahanmuuton eri muotoja taidokkaasti ja arvottamatta.
Nykypäivän ongelmien käsittelyn ohella Ohlssonin yhteiskunnallinen tausta nousee vahvasti esiin myös tarinoiden historiallisissa kerroksissa. Kunkin teoksen varsinainen mysteerijuoni yliluonnollisine elementteineen kietoutuu Kristianstadin historiaan. Teemoina nostetaan esiin muun muassa köyhäinhoitolaitoksen paikoin julmaa historiaa, häpeän seuraamuksia kyläyhteisössä sekä yhteiskunnan soveliaisuussääntöjen aiheuttamia inhimillisiä tragedioita.
Taustoittaminen sujuu Ohlssonilta selvästi rutiinilla: nuoret saavat tietoja kirjastosta, museoista, koulusta sekä tietysti haastettelemalla vanhempia kaupunkilaisia, jotka ovat strategisesti saatavilla juuri informaation annostelun kannalta olennaisimpina hetkinä. Annostelumekanismit ovat pääosin tuttuja. Mutta varsinkin Kivienkeleissä taustoitukseenkin tuodaan mahtava taustajippo, kun Simonan mummilta saamilla kaseteilla kuuluu salaperäisiä viestejä tyhjissä huoneissa tehdyistä nauhoituksista.
Spefistin kannalta ehdottomasti kiinnostavinta ainesta Ohlssonin teoksissa on niiden suhde omaan spekulatiivisuuteensa. Kukin tarina noudattaa samaa kaavaa: päähenkilön ympärillä alkaa tapahtua kummia, mutta aikuiset eivät kuuntele eivätkä ymmärrä. Ikätoverit alkavat epäillä yliluonnollisia syitä, ja vaikka hahmot käyttäytyvätkin rationaalisesti, itse tarinan maailma alkaa johdattaa lukijaa uskomaan jonkin kammottavan väijyvän nuoria. Lopulta hiljalleen alkaa paljastua (tai tarkkasilmäiselle, kaavan tuntevalle lukijalle nopeamminkin), että kaikkeen kummaan on kuin onkin luonnollinen selitys. Sitten vihoviimeisellä sivulla kerronta zoomaa ulos päähenkilön tiiviistä kolmannesta näkökulmasta, ja lukijalle paljastuukin, että spekulatiivinen elementti oli tarinan maailmassa totta. Tätä ei kuitenkaan koskaan paljasteta päähenkilöille, mikä jättää lukijan hyvällä tavalla vainoharjaiseen tunnelmaan siitä, mitäköhän mekään emme näe ympärillämme… Ohlsson vääntää kauhuruuvia kireälle joka tarinassa niin tasaisen taidokkaasti, ettei kaavan tunteminenkaan haittaa lukukokemusta.
Lopulta ansiokkainta teossarjassa on inhimillisten pelkojen ja surun käsittely. Ensimmäisessä osassa Billien isä on hiljattain kuollut. Sen sijaan, että siinä itsetarkoituksellisesti ryvettäisiin, Billien suru pilkahtelee esiin arjessa; se purskahtelee epäreiluuden kokemuksena ja pelkona siitä, eivätkö aikuiset taaskaan kerro koko totuutta; se heijastuu aikuisten vaivaantuneessa suhtautumisessa ja peittely-yrityksinä. Ero on valtava verrattuna vaikkapa Petja Lähteen Surunsyömään (2018, Karisto), jonka koin pikemminkin esittelevän suremisen prosessia mukahauskasti ymmärtäen mutta oikeasti enemmän aikuislukijan taideproosaodotuksella kuin arjen pitkää surutyötä ymmärtäen. Samaten Hopeapojassa käsitellään kouriintuntuvasti sitä kauhua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, kun vanhemmat suunnittelevat siirtävänsä Aladdinin koko elämän maahan, johon hänellä ei ole mitään sidettä. Vaikka teoksissa on yliluonnollisen kauhun elementtejä, todellinen pelko asuu ympäristön kovenevissa arvoissa ja aikuisten kuiskaten keittiössä käymissä keskusteluissa. Silti näiden suurten teemojen käsittelyä ei koskaan tehdä itsetarkoituksellisesti, vaan huomiot tarjoillaan nuorille lukijoille kiinnostavan mysteerijuonen lomassa niin, että kukin voi poimia niistä omaan elämänvaiheeseensa olennaiset. Näin suuria kysymyksiä kuuluukin lasten kanssa käsitellä.
Myös kuolema on läsnä kaikissa kolmessa teoksessa, osana inhimillisyyden kirjoa. Lasilapsissa Billie ja äiti yrittävät löytää uutta normaalia isän kuoleman jälkeen, ja se on väistämätön tosiasia, jonka kanssa heidän on opittava elämään. Hopeapojassa kuolema vääntää ruuvia kireämmälle: Aladdinin isä palaa kotimaahan hoitamaan sairastunutta vanhempaansa, ja kuoleman käytännön reunaehdot uhkaavat vauhdittaa muuttoa entisestään. Toiminnallisimmin kuolema nousee keskiöön viimeisessä osassa Kivienkeleissä. Simona haluaa viettää lomansa isoäidin luona Kristianstadissa, mutta heti loman alussa isoäiti kaatuu, ja Simonan rooli muuttuukin hoivan antajaksi. Kun kaikki isoäidin puheissakaan ei tunnu täsmäävän, tulee kuolema tasaisen hitaasti lähemmäs Simonan arkea. Kivienkelit on kaunis kuvaus luopumisen prosessista ilman turhaa melodraamaa. Kuolema on osa elämää, ja arvostan sitä, että kirjailija osaa käsitellä aihetta luontavasti lastenkirjallisuudessa ilman, että aiheesta kumpuava ahdistus tulee muun lukukokemuksen tielle.
Lasilapset
Billie yrittää sopeutua uuteen kotiinsa, jossa kuuluu öisin kummallisia ääniä. Pölyyn ilmestyy pieni kädenjälki, uusi maalipinta hilseilee irti ja tavarat vaihtavat paikkaa itsekseen. Äiti ei halua kuulla tapahtumista mitään. Onneksi paras ystävä Simona matkustaa avuksi, ja hiljalleen Billie tutustuu myös paikalliseen poikaan Aladdiniin. Yhdessä kolmikko alkaa selvittää, mitä talossa aiemmin asuneelle perheelle on tapahtunut. Ja mitä ovat lasilapset, joista talon ympärillä kuiskitaan?
Ensimmäinen osa on sujuva esittely hahmoihin ja Kristianstadiin. Se on samalla itsessään eheä kirja, eikä pelkkä sarjan avausosa. Se luo myös muissa osissa toistuvan kaavan, jossa nykypäivän ongelmat, historiallinen mysteeri ja yliluonnollinen kauhu kietoutuvat tyylikkäästi toisiinsa.
Hopeapoika
Kristianstadin satamaan on saapunut laiva täynnä siirtolaisia, joita ei päästetä maihin. Aladdin perhe on muuttanut Ruotsiin aikanaan töihin, ja nyt uusien siirtolaisten tilanne näyttää aivan erilaiselta. Aladdin on täysin ruotsalainen, mutta koventuvien asenteiden ja rahahuolien edessä vanhemmat alkavat suunnitella paluumuuttoa Turkkiin, maahan jossa Aladdin ei ole koskaan asunut. Muutto tuntemattomaan kuulostaa kammottavalta, joten Aladdin yrittää mieluummin ratkaista perheen rahaongelmat. Olisi hienoa saada kiinni ravintolan ruokavaras, mutta vielä parempaa olisi löytää yli sata vuotta sitten kadonnut hopea-aarre.
Näkökulman vaihto toimii hyvin. Koko ikänsä kaupungissa asuneen Aladdinin Kristianstad on erilainen kuin Billien, ja ongelmat omanlaisia. Varsinaisten mysteerien rakenne on kevyesti toisteinen, mutta tuoreesta näkökulmasta tämä ei haittaa lainkaan. Hopeapoika nivoo kiinnostavasti maailmanpolitiikkaa ja historiallista mysteeriä, ja onkin sarjan seikkailullisin osa. Myös Hopeapojan yliluonnollinen elementti on vireeltään erilainen: muut osat ovat selkeästi kauhua, mutta keskimmäisessä osassa yliluonnollinen ennemminkin tukee seikkailua.
Kivienkelit
Simona saapuu lomaksi mummin luo, mutta tämä kaatuu heti loman alussa. Nopeasti käy ilmi, että mummilla on muitakin terveyshuolia, ja rento loma muuttuu hoivatyöksi. Simona joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden, ja samaan aikaan mummin antamat vanhat korvalappustereot äänittävät kummallisia viestejä. Kun mummin pihan kivienkelit alkavat liikkua itsekseen, on aika kutsua Billie ja Aladdin apuun.
Kivienkelit on paikallaan sarjan viimeisenä osana. Se on temaattisesti synkin, mutta kolmannen osan kohdalla lukija on jo niin syvällä tarinamaailmassa, että jaksaa heittäytyä mukaan. Teos on raskaampi kuin aiemmat, enkä ole täysin varma, jaksaisiko kovin nuori lukija enää sen jälkeen palata sarjan pariin. Mutta sarjan päätösosana se käsittelee tärkeitä aiheita kerronnallisesti juuri oikeassa vaiheessa.
Lasilapset ja Kivienkelit on saatu arvostelukappaleina kustantajalta, Hopeapoika kirjastosta.