Yhdysvallat, 2024. Ohjaus ja käsikirjoitus Osgood Perkins. Päärooleissa Maika Monroe, Alicia Witt, Blair Underwood ja Nicolas Cage.
Osgood Perkinsin esikoisohjaus The Blackcoat’s Daughter (2015) oli epätasaisuudestaan huolimatta lupaava avaus tummanpuhuvien kauhuelokuvien kentällä. Vajaa kymmenen vuotta ja muutamaa väheksyttyä tekelettä myöhemmin Perkins lunastaa lupaukset. Longlegs on tyylikäs piruetti pentagrammin keskiöön.
Alkuun täytyy tehdä selväksi, että Longlegs on erittäin hyvä juuri niillä standardeilla, joita kauhuelokuvalle on syytä asettaa. Keskityn lopussa kritisointiin, koska se on kiinnostavampaa kuin lukuisten toimivien elementtien luettelu. Kritiikissä on myös tavallista enemmän kyse siitä, millaisen “kauhun filosofian” kukin katsoja on omaksunut.
Synkkiä aikoja, mentalisti
Longlegs viskaa onnettoman katsojan Yhdysvaltain lähihistorian symbolisesti synkimpiin aikoihin. Takaumat sijoittuvat 1970-luvulle, jolloin Mansonin perheen ja Jonestownin massamurhan kaltaiset verilöylyt tekivät kulteista arkisen puheenaiheen. Longlegsin nykyhetki taas on 1990-luku. Silloin niin kutsuttu “saatananpalvontapaniikki” ja lähestyvä vuosituhannen vaihde synnyttivät uskonnollisviritteistä kauhua.
Näiden aikojen välillä navigoi Lee Harker (Maika Monroe), nuori FBI-agentti, joka paljastuu varhaisessa vaiheessa juonta psyykikoksi. Samalla hänet kiinnitetään tutkimaan vuosikymmeniä Oregonissa jatkunutta murhien ketjua. Longlegs-nimellä kryptiset viestinsä signeeraava sarjamurhaaja saa jollain tavoin tavalliset perheenisät teurastamaan vaimonsa ja lapsensa. Lapsia yhdistää kuun 14. päivänä syntyminen.
Kun kerronta ottaa itse Longlegsin kyytiin, Nicolas Cage pääsee venyttelemään meemiytyneitä näyttelijänlihaksiaan. Cage saa muutaman tilaisuuden olla oma stereotyyppinsä, mutta pääasiassa roolisuoritus tuntuu tuoreella tapaa maaniselta. Se luo vahvan mutta tehokkaan kontrastin elokuvan kuvakieleen, joka on pääasiassa ilotonta ja vakavaa ysäritrillerien (kuten Seitsemän, siis Se7en) hengessä. Edes satunnaiset lipsahdukset Heath Ledgerin Jokerin maneereihin eivät haittaa.
Matkan varrella selviää sekin, että Harkerilla ja Longlegsillä on pitkä yhteinen historia – tämähän on sarjamurhaajakauhulle tyypillistä. Myös Harkerin äiti (Alicia Witt) sekoittuu kuvioon epämääräisesti. Yhteydet ovat pitkän aikaa ihastuttavan levällään. Totuus on sekoitus loogista, ennalta-arvaamatonta ja hieman väkisin väännettyä.
Saatanan ohjailtavana
Longlegsin aikakausivalinnat ovat perusteltuja. Minua jäi kuitenkin mietityttämään, ovatko keskeiseen rooliin nousevat saatanalliset teemat Perkinsin tarinalle välttämättömiä. Tässä vaiheessa kauhuelokuvaelämääni koen kristillisen kuvaston miltei läpikotaisin kalutuksi. Lopulta myös Longlegs sanoo hirvittävän vähän uskonnollisesta hurmoksesta ja manipulaatiosta, yliluonnollisesta pahuudesta tai ihmisten korruptoitumisesta – ehkä koska siitä ei ole enää uutta sanottavaa. Näihin kaikkiin kuitenkin viitataan yltäkylläisesti.
Perkins ei missään nimessä tyydy yksinkertaisuuksiin. Muitakin kauhulle tyypillisiä elementtejä, kuten ihmistä muistuttavia nukkeja, sirotellaan trippiä piristämään. Juuri näiden tehokkaasti hyödynnettyjen kummallisuuksien takia aloin väistämättä kuvitella sellaista Longlegsiä, joka olisi kurottanut rohkeammin vaikkapa kosmisen kauhun suuntaan. Se ei olisi ollut mahdotonta. Silloin motiivien käsittämättömyys olisi luonut vielä häiritsevämmän jälkivaikutelman.
Toinen yhtä lailla tarpeeton teema on Harkerin yliluonnollinen psyykkinen kyvykkyys. Se on lajityypille turvallinen ratkaisu, joka auttaa juonen läpi muutamista solmukohdista, mutta tuntuu silti olevan mukana lähinnä alun asetelman luomisessa. Oikeastaan mentalismi ei saa tyydyttävää perusteluakaan. Suurimmat haasteet ratkeavat (jälleen hieman kliseisesti) algoritmeja selvittelemällä ja salaviestejä kräkkäämällä. Juoni olisi hyvin voinut luottaa vain Harkerin älyyn – tai edes vihjattuun realistiseen neuroepätyypillisyyteen.
Siinä missä mainitut ratkaisut ovat kriitikolle henkilökohtaisia haasteita, Longlegs sisältää kaksi teknisempää heikkoutta. Ensimmäinen niistä on mitä alleviivatuin pohjustus kliimaksille, muista genren elokuvista kyseenalaistamatta peritty jippo. Se vaikuttaa tökeröltä jo pohjustusvaiheessa. Tätä korostaa sekin, etteivät hahmot noteeraa mitenkään kohtauksessa kuvatun asian yhteyttä ympäröiviin tapahtumiin. Toinen heikkous taas nojaa valikoivaan muistinmenetykseen, joka saa hahmon unohtamaan sopivasti eräät kriittiset hetket menneisyydestään. Tällekään tarjottu selitys ei vakuuta.
Mysteerejä katsovat ihmiset yrittävät tunnetusti ratkaista ne ennen aikojaan. Kuten sanottua, Longlegsin pakka on kiitettävän sekaisin suurimman osan ajasta. Mutta muistinmenetyksen taktinen käyttö ja sivuhahmojen korostetut esittelyt riisuvat osaltaan jännitystä. Ne paljastavat liikaa tarinankerronnan lankoja.
Välähdyksiä menneestä
Audiovisuaalisesti jotkin kiteytyneet kikat olisi voinut jättää pois. Muutamat jumpscaret vaikuttavat olevan mukana vain kiintiön täyttämiseksi, ja Ziglin möyryävä ääniraita ohjaa liian monessa kohtauksessa tunnelmaa. Silti varsinkin hahmojen takana avautuvaa tyhjää tilaa käytetään säästeliäästi ja kerrankin hyvällä maulla. Lisäksi on paljonpuhuvaa, että viime vuosina inflaation kokeneet kuvasuhteen vaihtelut eivät tunnu lainkaan korneilta. Aiempien vuosikymmenten visuaalisen tyylin imitointi näyttäytyy nykyään lähinnä mielikuvituksettomana pastissina. Longlegsissä sekin on persoonallista.
Audiovisuaalisista elementeistä voi täten todeta saman kuin ylipäätään teemoista ja tarinasta: ”Tuttua, mutta onpa perhanan vaikuttavasti tarjoiltu.” Nykypäivän kauhuelokuvana Longlegs ei ole pioneeri tai visionääri – se vain hipoo monet vuosikymmenten pituiset trendit huippuunsa. Se tuo kuvaamiensa aikakausien symbolisen synkkyyden iholle eikä jätä rauhaan.
Verkkolehden Kosmoskangas-sarjassa arvioidaan tuoreita filmejä, jotka edustavat spekulatiivista fiktiota, genre-elokuvaa ja yleisesti ottaen kummaa tarinankerrontaa.