Oli vuoden pimein ja kylmin yö. Virva toivoi, että taivaalla olisi näkynyt revontulia. Silloin hänellä olisi ollut jonkinlainen valonlähde. Mutta hän tiesi kyllä hyvin sen olevan turhaa. Tähdet olivat pudonneet maahan, eikä talven tumma pilvivaippa suostuisi vetäytymään ennen aamua. Hän rutisti surkeana pakkasen puremia kulmiaan pohtien, mahtaisiko selvitä näkemään seuraavaa aamunkoittoa.
Lumisen metsän hiljaisuus tuntui painostavalta. Se ei ollut samanlaista hiljaisuutta kuin tutussa metsässä Valkoisen vuoren ympärillä, jonka jokaisen lumen peittämän juurakonkin Virva tunsi lukemattomien lapsuuden leikkien jälkeen. Tämän metsän hiljaisuus huokui pelkoa ja tuntemattoman uhkaa. Tummien kuusien oksille paksusti kasautunut lumi painoi niitä alaspäin. Jokainen puu näytti lumituiskun ja pimeyden keskellä vaanivalta peikolta, joka kumartui uhkaavasti yksinäistä vaeltajaa kohti.
Virva tärisi. Paksut, pehmeät Punaisen airueen vaatteet suojasivat häntä pakkaselta ja tuiskulta, mutta hänen sisintään kylmäsi. Hallanhaamujen puistattava kosketus vihloi yhä. Hän yritti karkottaa sisällään kalvavan kylmyyden muistelemalla iloisia asioita.
Kuinka hän oli viikkoa aiemmin saanut ensi kertaa Punaisen airuen asun ja viettänyt koko illan istuen huoneessaan ihailemassa sitä kynttilän valossa. Lahjojen ruhtinaan nauravat silmät ja tuuhean valkoisen parran. Ruhtinaan lempeyttä, iloa ja lämpöä henkivän olemuksen, kun tämä oli punaisessa turkiskaavussaan heilauttanut valkoista sauvaansa lähdön merkiksi. Sanoin kuvaamatonta tunnetta, kun Virva oli kannustanut Idja-poronsa laukkaan aamuvarhaisella revontulten loisteessa muiden airuitten tavoin, ollen viimein osa ihmeellistä perinnettä, jota oli lapsena seurannut silmät loistaen.
Ratsastusta kohti ensimmäistä kylää tähtilampun valaistessa hänen tietään. Kylän torille kerääntyneitä, paksuihin turkisvaatteisiin pukeutuneita lapsia, jotka nenät räässä ja silmät kirkkaina kiljahtelivat riemusta hänen jakaessaan lahjoja, kaikki Lahjojen ruhtinaan ja hänen luotetuimpien käsityöläistensä itse tekemiä. Iloisia lauluja, nuotiotulia, maustejuoman ja leivonnaisten makua, tuoksuja, jotka herättivät muistoja lapsuuden leikeistä. Kiitoksia ja huutoja, joissa hänelle ja Valkoisen vuoren väelle toivotettiin riemullista Talvivalon juhlaa. Koko hänen rakastamaansa juhlaa, jonka aikana Lahjojen ruhtinaan nimittämät Punaiset airuet toivat tähän vuoden synkimpään aikaan taivaalta pudonneiden tähtien tuomaa valoa sekä lahjojen antamisen ja saamisen iloa.
Muistot lämmittivät Virvaa hetkeksi, mutta hän teki virheen ajatellessaan lähtöään kylästä. Se palautti hänen mieleensä yön mustan vaipan laskeutumisen lumen peittämän maailman ylle. Sen, kuinka hän tyhmyyttään oli ajatellut oikaisevansa ja ajanut Idjan kalliosolan läpi. Siellä hallanhaamut olivat iskeneet. Hyytävän kylminä vasaraniskuina Virvan mieleen palautuivat niiden kalpeat, jäiset kasvot, pimeää ja lohduttomuutta huokuvat mustat silmät ja hyytävän kylmien äänien kuiske. Ne olivat repineet hänet alas satulasta huurteisilla käsillään ja tukahduttaneet tähtilampun valon. Sen jälkeen, tahtoen kai viimeistellä työnsä, hallanhaamut olivat käyneet hänen kimppuunsa. Ne olivat puristaneet häntä kaulasta, levittäen kauheaa, kaiken tappavaa kylmyyttään koko hänen ruumiiseensa. Vain Idjan väliintulo oli pelastanut hänet.
Idja. Virvan silmiin kihosi kyyneleitä, jotka kirvelivät hänen kohmettuneilla poskillaan. Idja-parka. Hänen ratsunsa, ystävänsä, sisarensa lapsuudesta asti! Miten hän oli saattanut ajaa sen siihen kauheaan solaan? Miksi hän oli suhtautunut kaikkeen niin huolettomasti? Hänelle oli annettu kartat ja ohjeet, mitä paikkoja pimeällä tuli välttää. Kokeneemmat airuet olivat kärsivällisesti varoittaneet, ettei matka olisi pelkkä iloinen huvimatka, vaan että siinä olisi myös vaaransa ja vaikeutensa. Ja kaiken aikaa hänen ajatuksensa olivat pyörineet vain tulevan juhlan ilonpidosta, ruokapöydästä ja laulusta haaveillessa. Neuvonpitojen aikana hän ei ollut kuin hyräillyt ja haaveillut airuiden ja Lahjojen Ruhtinaan kärsivällisten varoitusten mennessä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Virva puri hammasta muistaessaan lapsellisen huolettomuutensa ja soimasi katkerasti itseään. Jos hän olisi viitsinyt kuunnella neuvoja ja ottaa ne vakavasti, Idjan ei olisi tarvinnut puskea hallanhaamuja sivuun. Silloin ne olivat hyökänneet joukolla sen päälle, unohtaen Virvan. Syyllisyys ja suru tuntuivat repivän häntä enemmän kuin tuuli ja vaakasuora lumituisku. Idja oli jäänyt sinne, niiden kammotusten käsiin. Ja kaikki oli hänen syytään.
Hän oli epäonnistunut. Ensimmäinen matka punaisena airuena oli päättynyt katastrofiin. Virva oli menettänyt tähtilampun hallanhaamuille ja vienyt poronsa kauheaan, koleaan kuolemaan. Ja nyt Virva vaelsi yksin lumipyryssä keskellä pimeää metsää ilman valoa, varusteita tai ruokaa. Lumi ylsi häntä polviin asti, jokainen askel tuntui kiduttavan raskaalta. Kylmyys, katumus ja itsesyytökset vetivät häntä alaspäin kohti hankea kuin hartioille lastatut, yhä painavammaksi käyvät lyijykuulat. Lopulta Virva horjahti ja tuiskahti maha edellä lumeen. Hän yritti kiskoa itseään eteenpäin, turhaan. Hänen voimansa olivat täysin lopussa. Hallanhaamujen kylmyys turrutti kehon ja aistit. Virva ei tuntenut enää mitään, ei kuullut mitään, ei maistanut edes pakkasessa halkeilleista huulistaan vuotavan veren metallista makua. Silmissä pimeni, ja viimein Virva luovutti ja sulki ne. Kaikki oli lopussa. Mitä järkeä hänenlaisensa epäonnistujan, airuen irvikuvan, oli takertua hyödyttömään elämäänsä? Hetkeä ennen vaipumista tiedottomuuteen Virva ehti ajatella, ettei olisi koskaan uskonut kuolevansa Talvivalon juhlan yönä, yksin keskellä pimeyttä ja kylmää.
***
Lämmin hengitys. Kostea kuono hänen poskeaan vasten. Virva liikahti vaivalloisesti.
”Idja, älä… on vielä aikaista…” Hän nosti päänsä lumesta ja havahtui.
Lumipyry jatkui yhä. Hän oli maannut puoliksi lumen peitossa. Miksi hän ei ollut vielä jäätynyt hengiltä? Virva kosketti poskeaan, muttei tuntenut kohmeisilla sormillaan mitään. Se tuttu, nostalginen tunne, joka oli herättänyt hänet… hän ei ikinä voisi erehtyä siitä. Ja kuitenkin…
”Suojeletko minua vieläkin?” Virva sai kuiskattua kylmästä halkeilevien, sinisten huultensa välistä. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Ei sinun olisi tarvinnut… ei minunlaiseni takia…”
Pinnistäen jäljellä olevat vähäiset voimansa Virva nousi pystyyn, pyyhkien kyyneleet takkinsa hihaan. Jokainen askel paksussa lumessa tuntui kidutukselta ja tuuli piiskasi hänen kasvojaan. Mutta Virvan mieltä poltti uusi päättäväisyys.
Lahjojen ruhtinas ei koskaan hylännyt väkeään. Muut airuet olivat varmasti jo palanneet Valkoiselle vuorelle ja huomanneet hänen puuttuvan. Etsijät lähtisivät matkaan ja haravoisivat koko seudun. Virvan tarvitsisi vain selvitä pimeydestä ja lumipyrystä. Täytyi löytää suojapaikka.
Silloin Virva kuuli jotakin, mikä erottui selvästi tuulenkin läpi. Se sai hänen jo valmiiksi kohmeisen kehonsa tuntumaan siltä, kuin se olisi muuttunut luuytimiä myöten jääksi. Hyisiä, pahantahtoisia kuiskauksia, jotka vaihtuivat välillä luonnottomaan kimakkaan kirkumiseen.
Hallanhaamujen ääniä.
Metsässä liikkui hallanhaamuja.
Kauhistunut Virva syöksyi nopeasti lumen peittämän kuusen oksien alle ja kyyristyi matalaksi. Aistit pelon terävöittäminä hän vuoroin hiipi, vuoroin ryömi lumihangessa pysytellen matalana. Hallanhaamujen äänet herättivät hänessä enemmän kammoa kuin ne koskaan olivat herättäneet, sillä nyt ne toivat hänen mieleensä kalpeiden käsien vastenmielisen kosketuksen ja jääkylmänä lumen alla makaavan Idjan. Hän halusi sulkea korvansa niiden kuiskailulta, mutta ei uskaltanut liikkua sokkona. Virvan paniikinomaisesti kopeloiva käsi tapasi jotakin, ja hän kaivoi lunta sivuun hämmentyneenä. Alta paljastui tuulen syksyllä kaatama puunrunko, josta törrötti vielä muutama vahva, paksu oksa.
Hetken epäröityään Virva päätti ottaa riskin. Hän nousi pystyyn ja jalkojaan hyödyntäen katkaisi rungosta oksan, jonka otti mukaansa. Se ei riittäisi hallanhaamuja vastaan, mutta ainakin hänellä olisi mahdollisuus puolustautua, mikäli piileskely ei auttaisikaan. Sydän pamppaillen hän jatkoi hiipimistä puiden katveissa. Edetessään hän yritti oksan avulla työntää lunta jälkiensä peitoksi toivoen, että lumisade huolehtisi lopusta. Hän eteni verkkaan kuunnellen ympäristön pahantahtoisia ääniä ja yrittäen paikallistaa niiden sijainnin. Hallanhaamujen äänet selvästi liikkuivat. Ne vaanivat ja hiiviskelivät eri puolilla metsää, aivan kuin ne olisivat etsineet jotakin. Häntäkö? Ajatus sai Virvan pinnistelemään kaikin voimin, ettei hän silkasta pelosta alkaisi holtittomasti nyyhkyttää.
Samassa Virvan huomio kiinnittyi tuikahdukseen silmäkulmassa. Virva käänsi päätään ja näki kuusien oksien läpi kajastavan valoa. Hänen sydämensä hypähti toivosta. Oliko siellä Lahjojen ruhtinas seurueineen? Valo ei kuitenkaan ollut soihtujen valoa. Se muistutti ruhtinaan ja airuiden tähtilamppujen hohdetta, mutta aaltoili kuin olisi heijastunut veden pinnasta tai suodattunut sen läpi. Virva huomasi tarpovansa lumen läpi kohti tuota outoa ja silti tutun tuntuista valoa.
Työnnettyään sivuun muutaman lumesta raskaan oksan, joiden neulaset raapivat hänen kasvojaan, Virva astui pienelle metsäaukealle. Yllä avautuva taivas oli pilvien peittämä ja noenmusta, mutta aukea itse kylpi helmeilevässä valossa. Valon lähde oli keskellä lunta oleva lampi, jonka pinta ei jostain syystä ollut jäässä. Lammen vedestä nousi höyryä ja Virva tunsi matkankin päästä siitä hehkuvan lämpöä. Valon ja lämmön vetämänä Virva käveli varovaisesti lähemmäs. Tultuaan aivan vedenrajaan asti hän laskeutui polvilleen lumeen ja kurkisti lampeen. Hän ei ollut uskoa silmiään. Pohjassa makasi kirkas, hehkuva esine, joka muistutti nyrkinkokoista kidettä tai kristallia.
Pudonnut tähti. Juuri samanlainen kuin ne, joita Punaiset airuet käyttivät tähtilampuissaan. Talvivalon juhlaa edeltävinä kolmena yönä tähdet putosivat taivaalta pimentäen jo valmiiksi synkän talviyön. Ennen juhlaperinteen syntyä tämä vuoden pimein yö oli kauan ollut hallanhaamujen hallitsemaa lohduttomuuden, kylmyyden ja pelon aikaa, kunnes Lahjojen ruhtinas asettui Valkoiselle vuorelle. Joka vuosi hän kävi henkilökohtaisesti keräämässä pudonneet tähdet ja vei ne Valkoisen vuoren sepille. Nämä puolestaan asettivat ne valmistamiinsa tähtilamppuihin, jolloin airuet saattoivat viedä niiden suloisessa valossa lahjoja ja iloa ihmisille. Näin Talvivalon juhla oli saanut alkunsa.
Kuinka tämä tähti sitten saattoi olla lammessa? Tuntui uskomattomalta ajatella, että Lahjojen ruhtinas ei ollutkaan kerännyt niitä kaikkia. Jäikö häneltäkin asioita huomaamatta? Tekikö hänkin virheitä? Ajatus tuntui Virvasta oudon lohduttavalta. Hän riisui lapasensa ja työnsi varovasti kohmeiset kätensä hehkuvaan veteen. Silmänräpäyksessä ihana lämpö levisi niihin. Tunto palasi sormiin ja ne tuntuivat sulavan, notkistuvan ja vahvistuvan. Hänen käsiään ei edes kirvellyt, toisin kuin jos hän olisi huljuttanut niitä tavallisessa lämpimässä vedessä. Virva huokaisi ihastuksesta ja helpotuksesta. Hän nosti kätensä vedestä ja painoi kämmenensä poskiaan vasten, levittäen tähden lämpöä niihinkin.
Hän tunsi suunsa seudulla jotakin. Virvalta kesti hetken tajuta, että hän hymyili. Hän hymyili! Tarvottuaan lumessa epätoivon vallassa Virvasta oli tuntunut mahdottomalta ajatuskin, että hän voisi enää milloinkaan hymyillä ja tuntea iloa. Mutta tässä hän oli, lumoavan valon sekä lämmön lähteen äärellä. Hänen silmänsä kostuivat jälleen, ja hän rutisti silmäluomensa kiinni vavisten ja hengittäen tiuhaan mielenliikutuksesta. Hän voisi sittenkin selvitä. Idja ei ollut jäänyt hallanhaamujen käsiin turhaan…
Hallanhaamut! Virvasta tuntui kuin kolea, pahantahtoinen koura olisi äkkiä rusentanut hänen sisällään virinneen toivon tyhjiin. Miten hän oli saattanut unohtaa ympärillään vaanivan vaaran? Virva nousi hädissään pystyyn poimien ylös aseeksi ottamansa oksan. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun karmivat äänet alkoivat kuulua hänen takaansa puiden varjosta. Virva kääntyi ympäri ja jäi seisomaan kauhusta kankeana. Hallanhaamuja käveli puiden varjoista aukealle, niitä ryömi ja kaivautui esiin lumesta. Olioiden sihinä ja mutina tuntui kuuluvan joka puolelta. Hirvittävä kylmyys hiipi halki ilman, tuoden takaisin vilunväreet ja tunnottomuuden.
”Menkää pois”, Virva sai vaivoin sanottua tärisevien huuliensa läpi, ilmassa kylmettyvät kyyneleet kirvellen silmissä. ”Menkää pois!” Silloin Virva erotti äänien joukosta jotakin, mitä ei aikaisemmin ollut kuullut: suhisevaa pilkkanaurua. Hallanhaamut nauroivat hänelle. Niiden ja lammen välissä oli vain eksynyt ja kylmettynyt, poronsa tapattanut epäonnistunut airut. Virva ei merkinnyt niille mitään. Hän oli vain helposti raivattava mitätön este, hänen jäljellä oleva elinvoimansa ja vähäinen lämpönsä pieni alkupala ennen lammessa olevan tähden surmaamista.
Virva tiesi sen. Hänestä ei olisi hyvissä voimissakaan vastusta noin isolle joukolle hallanhaamuja, vielä vähemmän kylmissään ja heikkona. Mutta tähden valo hänen takanaan, sen suoma lämpö hiipuvanakin kehossaan ja muisto Idjasta mielessään herättivät hänessä jotakin.
Hän ei alistuisi.
Ei enää. Ei tällä kertaa.
Yksi hallanhaamuista sai tarpeekseen Virvan pelottelemisesta ja syöksyi kohti lampea, houkuttelevampaa saalista. Mutta se ehti hädin tuskin laskea jäisiä, koukkuisia sormiaan lampeen, kun Virva huitaisi oksalla kaikin voimin, osuen sen rintaan. Hallanhaamu ulvahti yllätyksestä ja kivusta kaatuessaan selälleen lumeen. Sen lajitoverit lakkasivat nauramasta. Tuli tyystin hiljaista.
Virva nielaisi.
Se oli siinä. Hän oli varmistanut oman kuolemansa. Mutta Virva katsoi suoraan hallanhaamuihin ja pakotti kasvoilleen päättäväisen ilmeen.
”Menkää pois!” Hän sanoi uudelleen kovempaan ääneen, toivoen kuulostavansa urheammalta kuin oli. Hallanhaamujen äänet muuttuivat vihaiseksi rohinaksi, niiden kalvakat silmät kapenivat mustissa kuopissaan. Osa kyyristyi kuin saalistava ilves.
Sitten ne syöksyivät kirkuen ja ulvoen häntä päin. Virva halusi heittää oksan pois ja juosta itkien pakoon, mutta sen sijaan hän huitaisi sillä jälleen yhtä hallanhaamua, kaataen senkin. Virvasta tuntui kuin hänen kehoaan olisi liikuttanut joku muu. Joku, joka muistutti häntä, mutta rohkeampi ja sitkeämpi. Joku, jonka olemassaolosta hän ei ollut aiemmin edes tiennyt. Se joku ajoi häntä nyt pistämään vastaan ja iskemään minne vain saattoi, välittämättä hallanhaamujen iskuista, niiden kosketuksen levittämästä kauheasta, tuskallisesta kylmyydestä. Vaikka hän huusi ääneen, se joku ei sallinut Virvan ajatella pelkoa ja kipua. Ainoa asia mikä väikkyi hänen mielessään kirkkaana kuin tähtilamput, oli kuva iloisesti jolkuttavasta porosta pieni kultainen kulkunen kaulassaan.
Hallanhaamut murisivat ja iskivät lujempaa, mutta hän ei luovuttanut. Kylmyys teki sormenkin liikauttamisesta sietämätöntä tuskaa, mutta jokaiseen jäisten kynsien raapaisuun hän vastasi iskemällä kaikin voimin takaisin. Hänen liikkeensä hidastuivat, mutta kun yksi hallanhaamu yritti päästä hänen ohitseen koskemaan lampeen ja sen pohjassa makaavaan tähteen, hän potkaisi sen tiehensä.
”Menkää pois!” Virva huusi uudestaan, vaikka hänen huulensa olivat siniset ja osin kuuran peittämät, ääni tuskin vihaista kuiskausta kuuluvampi. Hallanhaamut eivät enää nauraneet eivätkä murisseet. Ne seisoivat paikallaan epäröivän näköisinä. Yksi astui taemmas. Aivan kuin ne olisivat… pelänneet? Häntäkö? Vaiko sittenkin…? Virva käänsi päätään.
Näky tuntui kuin turvalliselta halaukselta pahasta unesta heräämisen jälkeen. Aukiolle pysähtyi tusinoittain koirien ja porojen vetämiä rekiä, joiden ajajilla oli vaatteissaan tähtien ympäröimää vuorta esittävä vaakuna. Joukon keskellä oli yhdeksän punaiseen pukeutuneen ja poroilla ratsastavan ylvään hahmon muodostama seurue. Jokaisen ratsastajan poron kaulassa roikkui punaisella nauhalla sidottu kultainen kulkunen. Joukon keskellä taas oli kaikkein suurin reki, kahden valtavan kokoisen suurisarvisen, turkiltaan vitivalkoisen poron vetämä. Mahtavassa reessä istui kookas, valkopartainen mies. Yllään miehellä oli punainen, kultakirjailtu turkiskaapu ja karvahattu, kädessään lumenvalkoinen, toisesta päästään tähden muotoon veistetty sauva.
Lahjojen ruhtinas seurueineen oli saapunut.
***
Lahjojen ruhtinas nousi seisomaan, huokuen käsinkosketeltavaa voimaa. Hänen valkoinen sauvansa syttyi revontulten väreissä loimuavaan valoon. Hallanhaamut ulvoivat, tällä kertaa pelosta. Sillä Lahjojen ruhtinaan sauvassa loistavaa valoa ne vihasivat ja pelkäsivät enemmän kuin mitään muuta. Se oli ainoa talven valo, jota ne eivät voineet niellä ja tukahduttaa.
”Palatkaa hyisiin koloihinne, hallanhaamut!” Lahjojen ruhtinas sanoi käskevällä äänellä. ”Kyllin olette jo tihutöitänne tehneet, liian monta kyyneltä on jo vuoksenne vuodatettu. Ei enempää tänä yönä! Menkää!”
Lahjojen ruhtinas kohotti sauvansa, ja sen tanssivat valot muodostivat eläinten hahmoja. Poroja, hirviä, kettuja, koiria, ahmoja, karhuja ja monia muita, kaikki valoa hohtavia ja lumoavan kauniita. Hallanhaamut kirkuivat kauhuissaan. Ne hajaantuivat ja pakenivat valoeläinten syöksyessä ajamaan niitä takaa. Pian ne olivat poissa. Niiden kauhea kylmyys laantui ja tavanomainen talven pakkanen palasi.
Virva huohotti, tuskin uskoen, että oli vielä hengissä. Hän värisi ja hänen alahuulensa vapisi, eikä se johtunut vain kylmästä. Lahjojen ruhtinaan sauvan valo himmeni. Hän kiipesi pois reestään ja käveli Virvan luokse.
”Herra”, Virva sanoi vaimeasti ja polvistui, pystymättä katsomaan häntä silmiin. ”Olen niin pahoil-” Mutta Lahjojen ruhtinas veti hänet seisomaan ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Olet kokenut hirveitä, lapsonen”, hän sanoi lohduttavasti. ”Se on nyt ohi. Enää ei ole hätää.” Virva tunsi halauksen lohduttavan, lempeän lämmön. Aivan kuin silloin, kun hän lapsena oli väsynyt koko illan kestäneen leikin ja ilonpidon jälkeen ja kiivennyt Lahjojen ruhtinaan syliin, nukahtaen sinne Talvivalon juhlan jatkuessa hänen ympärillään.
Virvan hartiat alkoivat hytkyä ja hän hikkasi. Kaikki viimeisten tuntien koettelemukset, suru, pelko ja kipu hyökyivät hänen päälleen Lahjojen ruhtinaan halatessa häntä. Polttava tunne nousi kurkkuun. Virva avasi suunsa päästääkseen sen ulos ja alkoi itkeä Lahjojen ruhtinaan pehmeää valkoista partaa vasten, tuntien hänen kätensä taputtavan lempeästi päätään.
”Anteeksi”, Virva sanoi saatuaan äänensä takaisin. ”Rikoin neuvojanne vastaan. Aiheutin poroni…” hän ei kyennyt sanomaan sitä ääneen. Hän vain rutisti silmänsä kiinni estääkseen uusien kyynelten virtauksen. ”Hallanhaamut saivat viimeisen tähtilamppuni. Pakotin teidät tulemaan kaltaiseni avuksi, häiriten Talvivalon juhlan kulkua. Tiedän olevani häpeäksi Punaisten airuiden nimelle. Otan vastaan minkä hyvänsä rangaistuksen minulle määräättekin.”
”Lapsi hyvä”, Lahjojen ruhtinas sanoi. Virva uskaltautui katsomaan ylös ja näki ruhtinaan kasvot. Niissä ei ollut häivääkään suuttumusta tai pettymystä, vain tuttu hyväntahtoinen hymy. ”Mitään tarvetta rangaista itseäsi ei ole. Ei minulla, eikä sinullakaan pitäisi. Teit kaiken minkä kykenit. Peloissasi ja paleltuneenakin suojelit jotakin kaunista ja hyvää hallanhaamujen kylmältä ahneudelta, sinua rakastaneen rakkaus harteillasi epätoivoisessa tilanteessa. Se on yksi raskaimpia taakkoja mitä voi olla, ja olet kantanut sen tänä yönä kunnialla.” Lahjojen ruhtinas laski kätensä Virvan hartioille ja hymyili katsoessaan häntä silmiin.
”Mutta…” Virva sopersi. ”Minun takiani… koska olin niin tyhmä… Idja…”
”Ajattelet olevasi arvoton, koska teit virheitä”, Lahjojen ruhtinas sanoi. ”Mutta katso!” Hän osoitti hehkuvaa lampea. ”Tämä taivaan tähti oli jäänyt minulta huomaamatta. Ilman sinua se olisi jäänyt tänne ja päätynyt kuolemaan hallanhaamujen kylmiin kouriin. Mutta sinä pelastit sen, vain omalla sitkeydelläsi. Eivät hallanhaamut aiemmin pelästyneet vain minun saapumistani, vaan myös sinun urheaa vastarintaasi.” Lahjojen ruhtinas katsoi suoraan Virvaan kirkkaan sinisillä silmillään. ”Virheen tapahtuessa on luonnollista katua. Mutta aina voi valita, antaako sen viedä itsensä kohti hallanhaamujen kylmyyttä vai oppiako siitä. Sinä teit murheellisen virheen, mutta se antoi sinulle voimaa taistella, rohkeutta jatkaa eteenpäin. Ja siitä sinulla, urhea lapsi, ei ole mitään häpeämistä eikä anteeksipyydettävää. Ei minulta, ja vielä vähemmän poroltasi.”
Virva tunsi itkun nousevan uudestaan kurkkuunsa, ja jälleen hän painautui nyyhkyttäen ruhtinaan rintaa vasten. Ei ollut sanoja kuvaamaan sitä helpotusta, minkä ruhtinaan sanat olivat hänelle tuoneet.
”Olet aivan kylmissäsi”, Lahjojen ruhtinas sanoi. ”Eikä se johdu vain hallanhaamuista. Tarvitset lämpimän aterian ja kunnon kupillisen kuumaa juotavaa.” Ruhtinas hymyili taas, tällä kertaa veitikkamaisesti. ”Onneksi otimme mukaan tarvikkeita. Voimme juhlia Talvivalon yötä samalla kun hoidamme sinut kuntoon!” Muut airuet ja hoviväki hurrasivat. Kirpeässä talvi-ilmassa raikuivat eläköön-huudot sekä Lahjojen ruhtinaalle että Talvivalon juhlalle.
”Ruoan ja juoman valmistuksessa vaan voi kestää aikansa,” ruhtinas sanoi. ”Mitäpä jos odotellessa kylpisit tuossa tähden lämmittämässä lammessa, jota niin urheasti suojelit? Sen olet ansainnut.” Lahjojen ruhtinas taputti Virvaa hymyillen olalle, ja hänen viittauksestaan hoviväki pystytti sermin näkösuojaksi lammen ympärille. Virvan astellessa uupuneena sitä kohti muut airuet hymyilivät hänelle.
Virva oli kiitollinen, että he eivät heti yrittäneet puhua hänen kanssaan. Hän oli liian väsynyt koettelemuksista ja itkemisestä, liian kylmästä turta jaksaakseen kunnolla ajatella tai puhua. Sermin taakse päästyään hän riisui paksut punaiset airuen vaatteensa, potkaisi saappaat jalastaan ja riisui villasukkansa. Riisuuduttuaan ilkialastomaksi hän kahlasi lampeen ja antoi itsensä vajota hartioita myöten sen ihanaan, höyryävään veteen. Ihana lämmöntunne levisi hänen kehonsa jokaiseen sopukkaan. Tähden valo lammen pohjassa oli kirkas, muttei sokaissut. Sen katselu täytti hänet samalla ilolla kuin Talvivalon juhlan lamppujen katsominen, mutta hiljaisemmalla ja hartaammalla. Hän kuuli sermin toiselta puolen hoviväen pystyttämien nuotioiden rätinän, iloisen puheensorinan ja naurun. Hymy levisi hänen kasvoilleen lämmön mukana.
Virva sulki silmänsä ja henkäisi syvään.
”Lämmintä”, hän kuiskasi.