Yö merellä oli pimeä ja sateinen. Joka suunnasta satava räntä kasasi hauraita loskakakkuja levottomien laineiden pinnalle.
Lasikuituinen soutuvene vaappui aallokossa. Se lähestyi hitaasti kallioista ja loivasti mereen viettävää rantaa, kuin epäillen aikeitaan. Jaakko istui veneen keulassa ja etsi silmillään liikettä. Rannalla ei näkynyt mitään, mutta räntäsateen piiskatessa kasvoja mistään ei voinut olla varma. Muutaman metrin päässä rannasta mäntymetsä nousi jylhänä kohti pimeää taivasta. Metsän takana häilyivät heikosti pienen kylän valot kuin sateenpieksemän ikkunalasin takana.
Ranta näytti Jaakon mielestä mukavalta. Ei juuri nyt, tietenkään, mutta ehkä joskus kesällä. Täällä voisi kalastaa. Syödä eväitä eväitä rantakalliolla ja katsella rauhassa merelle. Nuotionkin tuohon voisi tehdä. Lämpimälle kalliolle voisi nukahtaa ilman huolia.
– Okei, perillä ollaan, Laura kuiskasi soutajan istuimelta. – Tämän pidemmälle en mee.
Voi helvetti. Nopeasti sitten, nopeasti homma purkkiin, Jaakko ajatteli ja suuntasi ajatuksensa muualle. Eväitä ja kalastusta. Auringonpaistetta hiljaisella rannalla. Kaikkea muuta kuin tätä. Hän oli päättänyt, että yrittää hoitaa homman autopilotilla, liikaa miettimättä.
Soutuveneen pohjalla makasi pressuun kiedottu mies. Miehen ja pressun ympärille oli sidottu monta kierrosta vahvaa köyttä. Jaakko oli mielessään nimennyt koko hökötyksen pötköksi. Sen toisesta päästä pilkahtivat vuotavia rupia täynnä olevat alastomat jalat.
Pötkö liikahteli ja nyki Jaakon tarttuessa siihen. Hän alkoi kammeta sitä laidan yli, mutta pötkö potkaisi villisti ja irtosi Jaakon otteesta. Pressun sisältä kuului kurlutusta ja murinaa. Jaakko nykäisi kätensä irti pötköstä sen kieriessä takaisin veneen pohjalle. Vene keinahteli.
– Mitä vittua sä säädät? Nopeasti nyt! Meidät nähdään pian, Laura sähisi.
– Oli huono ote, Jaakko sihahti takaisin. Hänen silmiinsä oli noussut kyyneleitä. Jaakko yritti kuivata niitä vaivihkaa hihaansa, mutta onnistui saamaan vain loskaa silmiinsä.
Jaakko veti henkeä. Tehdään tämä nyt vain. Hän hyppäsi veneestä rantaveteen. Musta vesi iski välittömästi Jaakon pallean tyhjäksi kylmyydellään. Jaakko kumartui nopeasti takaisin veneeseen ja tarttui pötköä koossa pitäviin köysiin.
Älä ajattele sitä. Se on vain pötkö. Lisää kyyneliä kihosi Jaakon silmiin.
Pötkö murisi Jaakon vetäessä sen perässään mustaan veteen. Pinnan alla oleva limainen kallio pisti Jaakon liukastelemaan hänen raahatessaan koko ajan rajummin sätkivän pötkön rantakalliolle.
Veitsi. Nyt se veitsi. Jaakko veti tärisevin käsin veitsen liivinsä taskusta ja yritti saada kylmästä ja pelosta tärisevän kroppansa tottelemaan aivojaan. Saakeli, miksi minä olen näin arka?
– Ei helvetin helvetti, Jaakko kirosi ääneen. Hän oli näkevinään uusia valoja syttyvän metsän takana. Liikkuvia hahmoja vasten valoja. Räntäsade piirsi harmaan, alati murenevan kalvon kaiken ympärille.
Nyt vain pois täältä. Pois kaikesta tästä. Jaakko tarttui yhteen pötkön köysistä ja sahasi sen nopeasti poikki. Köydän napsahtaessa kahteen osaan Jaakko hyppäsi pystyyn ja potkaisi pötkön rullaamaan auki.
Pötkö aukeni aivan liian nopeasti. Esiin tuli sätkiviä jalkoja, käsiä ja raivoava pää.
Jaakko syöksyi takaisin veteen ja kahlasi kohti venettä. Missä vitussa se on? Miten se on noin kauas ajautunut? Jaakko näki Lauran istuvan veneessä voimaton ilme kasvoillaan. Askeleet läpsyivät rannan kalliolla Jaakon takana.
Jaakko harppasi viimeiset metrit kohti venettä ja hyppäsi sen laidalle roikkumaan. Vene oli kaatua Jaakon yrittäessä kammeta jalkojaan laidan yli veneeseen. Jaakko polki vettä ja huusi suoraa huutoa. Pohjaa ei ollut, jalat eivät osuneet mihinkään. Aivan hänen takaansa kuului loisketta ja huutoa.
– Auta nyt saatana, Jaakko huusi kyyneleet silmissään. Ei koskaan enää. Lähden leiristä. Piiloudun. Elän hiljaa ja piilossa.
Kädet takertuivat hiuksiin. Terävät, limaiset kynnet raapivat niskaa ja kaulaa. Jaakko nosti katseensa kohti Lauraa vain nähdäkseen airon perän iskevän kohti kasvojaan.
***
Airo rusahti keskelle Jaakon kasvoja. Jaakon veltto ruumis valahti takaisin mereen, ja tartutettu oli jo hänen kimpussaan. Vesi kuohui tartutetun riepotellessa Jaakon takaisin rannan kalliolle. Märkä rusahtelu kuului veneeseen asti.
Laura souti hieman kauemmas rannasta. Käsky oli poistua paikalta välittömästi, mutta hän halusi nähdä. Tartutettu ei viihtynyt Jaakon parissa kauaa. Se oli jo tehnyt tehtävänsä. Laura näki veneestä, miten tartutetun katse haki venettä mereltä.
Eivät ne osaa uida. Mikä ikinä tartutettujen päässä tekikään päätöksiä, oli sillä jotain itsesuojeluvaistoa. Veteen ne eivät tulleet.
Hahmo rannalla nosti päätään. Se nuuhki ilmaa ja kääntyi sitten kohti metsää ja sen takana olevaa kylää. Tartutettu katosi näkyvistä muutamassa sekunnissa. Laura värähti ajatellessaan pimeässä metsässä saalistavaa petoa. Saaren asukkailla ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Muutaman minuutin jälkeen Jaakko nytkähti ja kampesi itsensä pystyyn. Sekin lähti kohti kylää, ei edes vilkaissut merelle. Tai ei, ei se ollut Jaakko, joku muu oli nyt ohjaimissa.
No niin, katsotaan kauanko näiden mulkkujen saari pysyy vielä puhtaana, Laura ajatteli tyytyväisenä. Hän lähti soutamaan rivakoin vedoin kohti mannerta. Parin viikon päästä olisi puhdistuksen aika.