Hertta heräsi hirvittävään kipuun alaselässä ja -vatsassa. Olo oli raskas ja turvonnut. Vaistomaisesti hän hivutti käden vihlovan vatsansa päälle. Järkytys karkotti viimeisetkin unenrippeet. Hänen vatsansa oli turvonnut suureksi kuvuksi.
Päivystyksessä Herttaa vaivannut kipu yltyi ja yltyi, kunnes tuntui kuin salama olisi iskenyt suoraan hänen alaselkäänsä.
–Teillä on supistuksia, hyvä nainen, yrmeä lääkäri totesi vastaanotolla. –Lapsen luulisi syntyvän aivan näillä hetkillä.
Herttaa huimasi. Tämän täytyi olla pilaa. –Enhän minä ole raskaana!
Viimeiset yhdeksän kuukautta pyörivät pikakelauksena taaksepäin Hertan mielessä. Kuukautiset olivat tulleet normaalisi, eikä mitään muitakaan raskauden merkkejä ollut ilmaantunut ennen tätä aamua. Hän ei voinut olla raskaana. Se ei voinut olla totta! Lääkärin katseesta paistoi paheksunta. Hertta tunsi silmissään mustenevan.
Kun Hertta heräsi, kivut olivat muuttuneet toisenlaisiksi. Suuri vatsakumpu oli poissa, mutta vatsaa kiristi ja aristi. Potilaskaavun sisään kurkistaessaan Hertta huomasi pitkittäisen arven. Hän yritti kohottaa päätään katsellakseen ympärilleen, mutta tunsi vajoavansa takaisin uneen. Jossain kuului lapsen itkua…
–Neiti Kovalainen? Kovalainen, Hertta? Katsokaapas, neiti, kenet minä toin teitä tapaamaan.
Hertta havahtui hereille. Sängyn vieressä seisoi hoitajan asuun pukeutunut keski-ikäinen nainen, joka tarjosi hänelle pientä kapaloitua nyyttiä.
–Mikä… se on? Hertta nyyhkäisi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
–Katsokaa, aivan teidän näköisenne, hoitaja hymyili ojentaen nyyttiä.
Hertta nielaisi tyhjää ja otti nyytin syliinsä. Lapsi tuijotti häntä hetken orvokinsinisten silmiensä täyteydellä ja alkoi nakertaa tietään hänen sydämeensä.